Pietariin rakastuneita on taas tullut lisää. Tuohon pohjolan loputtomien auringon laskujen aikaan sulonsa paljastavaan kaupunkiin on helppo ihastua. Mutta ovatko nuo kaikki rakastuneet mielipuoleen? Onko tuo Nevan rantojen nevalle noussut kaunotar parantumattomasti sairas?

Kaikki alkoi siitä, kun muuten niin omahyväinen Pietari Suuri ei luottanut kylliksi omaan voimaansa ja Ruotsin heikkouteen. Hän ei lopettanut suomen kieltä jupisevien asuttamalla epäterveellisellä suistomaalla vasta aloittamiaan rakennustöitä ja siirtänyt niitä valloittamaansa ruotsinkieliseen Helsingforsiin, jota raikkaat merituulet puhdistivat.

 Alueen luontainen tautisuus ei kuitenkaan ole riittänyt: Pietari seurasi viime vuosisadalla Länsi-Euroopassa alkanutta modernia kehitystä. Sielläkin ryhdyttiin monikymmenkertaistamaan uloste- ja virtsamassaa sijoittamalla joka asuntoon vesiklosetti-teknologiaa.

Jätevedet on edelleen onnistuttu laskemaan puhdistamatta Nevaan tai kaupungin edustalle. Tulvasuojelun varjolla ne on nyt padottu Nevan lahteen jätteitä kuhisevaksi liemeksi.

Pietarilaisten elämän jännitystä on lisätty kasaamalla lähistön "mäntyiseen mäntymetsään" - Sosnovyi Boriin - miiluja, jotka sotalaivoja kyllästäneen tervan sijasta tuottavat plutoniumia.

Vaikka monissa metropoleissa jätevesiä puhdistetaan paremmin, piiput ovat korkeampia, suodattamia on enemmän ja ydinvoimaloissa on useampia turvajärjestelmiä kuin Leningradskij oblastilla (alueen nimi ei ole muuttunut!), ne ovat kaikkea muuta kuin ekologisen järkevyyden esikuvia. Hyvin usein saasteet vain siirretään paikasta toiseen: suodatinjätteen käsittelypaikoille, köyhille alueille maan sisällä, Itä-Eurooppaan, kolmanteen maailmaan tai korkeiden piippujen mukana suuren alueen metsiin.

Toisaalta puhdistamisesta tai saasteiden viennistä koitunutta "ekologisesta tilasta" ei yleensä ole päästy nauttimaan, sillä sen on nopeasti täyttänyt kasvun mukanaan tuoma uusi saastuttava toiminta. Esimerkiksi autot ovat täyttäneet savupiipputeollisuuden jättämää aukkoa. Niinpä ilmanlaatu on Länsi-Euroopan suurkaupungeissa usein huonompi kuin Venäjän pahimmin saastuneilla alueilla.

 Länsimaisten teknologisten "ratkaisujen" ja kasvun yhteys ei ole satunnainen. Kun toiminnoista ei haluta luopua edes osittain vaan otetaan käyttöön niitä tukevaa suodatin-, säätely- ja turvateknologiaa, ei suinkaan päädytä "vakaaseen tilaan" vaan taloudellisen toiminnan laajentamiseen. Ja jotta tuon laajennuksen avulla pystyttäisiin maksamaan "ympäristöteknologia", laajennuksen itsenä on oltava kaikkea muuta kuin ekologista: sen on kannatettava eli tuotettava voittoa eli kustannuksia on ulkoistettava eli ihmisiä ja luontoa on riistettävä.

Niinpä venäläisjohtajat ovat valmiit myymään metsät, maakaasun, öljyn, uraanin, työläiset ja monet myös itsensä saadakseen tuota ihmeellistä länsimaista teknologiaa. Pietarilla on tiiviiden länsiyhteyksiensä sekä johtaja-, liikemies- ja eliittitiheytensä takia hyvät mahdollisuudet saada huomattava osa laajan Venäjän maan riiston hedelmistä.

 Kaupungilla on sitäpaitsi pitkät perinteet lännen insinööritaitoon nojaavassa venäläisriistossa. Pietarin piirustuksia olivat 1700-luvun alussa laatimassa ranskalainen Jean Babtiste Le Blond. Perustustöiden johtajina toimivat vangitut ruotsalaiset (suomalaiset?) aliupseerit. Venäläisten työntekijöidenkään kannustimena ei ollut kullan saaminen vaan lyijyn välttäminen.

Pietari oli jo vuosisadan alussa sotateollisuuden keskus. Niinpä vallan anastettuaan Leninillä ja kumppaneilla oli vaikea löytää kaupungista teollisuustuotteita, joita talonpojat olisivat halunneet ottaa ruoan vastikkeeksi: maa kun ei kasva aseilla uhaten. Kekseliäänä miehenä Lenin kuitenkin löysi tavan, millä Petrogradin tuotteita voitiin hyödyntää. Aseiden avulla voitiin siirtyä vaihtotalouden tuolle puolen ja huolehtia siitä, että talonpojat lahjoittivat elintarvikkeet heidän luonaan vieraileville punakaartilaisille.

Vankat sotilasperinteet ovat jatkuneet. Meitä Pietarin ulosteilta suojeleva pato rakennettiin, jotta kaupungin puolustajat eivät jäisi jälkeen moskovalaisista kollegoistaan ja saisivat partioautoissaan hurauttaa täyden kierroksen sen ympäri.

 Asuin keväällä viikon oululaisessa lähiössä metsän keskellä. Kohta sen jälkeen vietin viitisen päivää Vasiljevskij Ostrovin kaupunginosassa. Huolimatta rauhallisuudesta, yleensä puhtaasta ilmasta, talojen uutuudesta ja asuntoni korkeasta "varustetasosta", en viihtynyt lähiössä ollenkaan: katsoin siellä televisiota enemmän kuin juuri koskaan. Tuolla Nevan suiston saarella sen sijaan olisin asunut mielihyvin pitempäänkin. Pitäisikö minun "ekologina" kouluttaa tunteeni pois tällaisista vääristä preferensseistä?

 Mistä ero Oulun ja Pietarin kokemukseni välillä oikein syntyi? Yksi avain saattaa olla iltakäyttäytymisen eroissa. Oululainen ystäväni kanssa iltaa viettäessämme lähdimme autiolta vaikuttavasta lähiöstä keskustaan kapakkakierrokselle. Pietarilaisen ystäväni seurassa emme sen sijaan poistuneet pitkän ja monivaiheisen illan kuluessa kertaakaan Vasiljevin saaresta. Kierroksemme ainoa ravintola oli pieni korttelikapakka, jossa joimme minun kustannuksellani. Lopun nesteen ja kiintoaineen saimme suihimme ystäväni ystävien ja tuttujen asunnoissa, jotka kaikki sijaitsivat lyhyen kävelymatkan päässä. Matkan varrella kadulla törmäsimme hänen muihin tuttuihinsa ja lukuisiin kadulla käveleviin tuntemattomiin sekä myös yhteen tuttavuutta hierovaan juoppoon, joka sattui olemaan varsin hauska veikko.

Kokemukseni ei tietenkään ole mitenkään edustava. Mutta ehkä se kertoo jotakin Pietarin kaltaisten kaupunkien piilevistä mahdollisuuksista.

Mutta kaupunki on myös hallintokeskus. Tämä "pyramidikaupunki" murskaa kaupunkien ja kaupunginosien itsehallintokokeilut tekemällä niistä hierarkiansa osasia. Se rakentaa bulevardeja, joita pitkin santarmit pääsevät nopeasti levottomuuspesäkkeihin. Se leventää katuja, jotta barrikadien rakentaminen ei onnistuisi. Se hajoittaa tehtaiden lähelle syntyneet työläis"slummit" ja siirtää orgaanisen yhteisön asukkaan hajallaan sijaitseviin nukkumalähiöihin. Se tuhoaa toimivat joukkoliikennejärjestelmät ja eristää ihmiset toisistaan yksityisautoihin ja automaksuihin.

Onko kaupunki kokonaisuutena siis aina hyvän ja pahan tuolla puolen? Kaiken todennäköisyyden mukaan näin on. Mutta ellemme usko hyvän voiton periaatteelliseen mahdollisuuteen, emme kykene pyrkimään hyvään. Ja jos pyrkimyksemme lakkaavat, ero hyvän ja pahan välillä katoaa vähitellen: vaivumme yhdentekevyyden harmauteen ja tylsyyteen.

 Mikä siis olisi hyvä, ekologinen kaupunki? Jotkut asiat ovat selviä: ekokaupungissa olisi paljon puistoja, vähän autoja, se olisi suhteellisen tiiviisti rakennettu ja sen osat olisivat toiminnoiltaan eriytymättömiä, siellä olisi kortteli ja kaupunginosakohtainen itsehallinto...

Mutta entä ulkosuhteet? Eivätkö ainakin suurkaupungit väistämättä perustu muiden alueiden luonnon ja ihmisten riistolle? Ilmeisesti ekologisen rationaalisuuden toteutuminen tekisi maalle siirtymisen monille houkuttelevaksi ja johtaisi useimpien kaupunkien huomattavaan pienenemiseen. Silti suhteellisen suuriakin keskuksia saattaa jäädä jäljelle. Oleellista on ajatella, miten toteutetaan elintarvikkeiden ja energian tuotanto riistotta.

Kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta Pietarilla saattaa olla lyhyempi matka ekokaupungiksi kuin monilla lännen metropoleilla. Orgaanista kaupunkikulttuuria ei siellä ole vielä ehditty tuhota niin pitkälle kuin muualla. Ja ihmissuhdeverkostojen kehittämiseen ja ylläpitämiseen liittyvät innovaatiot ovat tuhat kertaa olennaisempia ekologisen kriisin ratkaisussa kuin mikään länsimainen teknologia: tätä teknologiaa tarvitseva tuotantohan tarjoaa pääasiassa kompensaatiota sosiaalisten ja henkisten tarpeiden nälkään.

Kun kulutuksen oravanpyörästä päästään, välttämättömän energian ja ravinnon tuotanto riistottomasti jopa Pietariin voi olla mahdollista.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun