Uuden rautaesiripun takana

Saavun yöbussilla kotikaupunkiini ja jatkan matkaa taksilla. Kerron kuljettajalle, että olen juuri palannut Venäjältä. Hän alkaa kysellä: ”Oliko siellä kauppojen edessä pitkiä jonoja kuten neuvostoaikana? Pysäyttivätkö poliisit sinut kadulla, koska olit epäilyttävä ulkomaalainen?” No, ihan noin se ei mennyt.

***

Onnistun täpärästi varaamaan paikan Pietariin menevään virolaiseen bussiin. Se näyttää täydeltä jo Helsingin linja-autoasemalla, mutta lentokentältä tulee lisää matkustajia. Ainoa ei-venäläinen minun lisäkseni on guatemalalainen opiskelija. Olen lähtenyt liikkeelle huolimatta liian kuumasta säästä, koska nyt siihen on mahdollisuus, joka ei kestä kauan: kesäkuun puolivälin jälkeen Venäjälle on voinut matkustaa vapaasti, mutta Suomen venäläisille kaavailemat rajoitukset, johtanevat siihen, että itärajan ylittäminen vaikeutuu uudelleen myös suomalaisille.

Bussikuski kuuluttaa, että Venäjän puolella rajaa ulkomaalaisten on esitettävä todistus negatiivisesta koronatestituloksesta. Vähän jännittää: en ole käynyt testissä, koska monelta taholta olen saanut tietää, ettei todistuksia todellisuudessa kysellä. Tieto osoittautuu oikeaksi, ja rajalla ei kukaan ole kiinnostunut koronastatuksestani. Passit sen sijaan tarkastetaan kuuteen kertaa.

Vierustoverini on eläkkeellä oleva arkkitehti. Hän on juuri tulossa Madridista, missä on tavannut tyttärensä ja lapsenlapsensa. Sanktiot eivät ole häneen mitenkään vaikuttaneet. Hän vaihtaa ystävällisesti pienen summan euroja rupliksi. Tämä on tarpeen, koska ruplia en tällä hetkellä saa Suomesta enkä myöskään venäläisistä pankkiautomaateista. Länsimaissa myönnetyt luottokortit eivät enää toimi rajan takana.

Pietari

Bussi ylittää Pietarin Vasilin saaren pitkin uutta ylhäälle rakennettua moottoritietä. Joka puolella rakennetaan, jopa entiselle merenpohjalle. Arkkitehti selostaa innokkaasti kaikkia hienoja uusia rakennushankkeita.

Jään pois Baltian asemalla. Ison rautatieterminaalin ainoa äkkipäätä löyty ravintola on venäläinen McDonald’s-jäljitelmä. Alan päästä jyvälle täkäläisen nuorison elämäntavasta, johon kuuluu niinkin outoja asioita kuin hampurilaiset, älypuhelimet, jatkuva somettaminen ja sähkötupakka. Huomaan yllättäen, että minua ulkomaalaisena tarkkaillaan vähemmän kuin keskivertovenäläistä: suurin osa maksaa korteilla, mistä syntyy erinomainen tietokanta turvallisuuselimille; minä sen sijaan joudun maksamaan pelkästään käteisellä.

Matkustan metrolla ydinkeskustaan, jonka tuntumasta olen varannut hostellivuoteen. Kaupallisten mainosten lomassa siellä täällä näkyy juliste, jossa on tyylitelty iso Z-kirjain ja hashtagin muodossa teksti: ”omia emme hylkää.

Kaupungin pääkatu Nevski Prospekt on täynnä elämää. Muutamia kerjäläisiä näkyy, mutta useammat yrittävät saada rahaa tarjoamalla jotain vastikkeeksi. Nuorisoryhmät haluavat viedä ihmisiä kattokävelyille. Katoilta on kuulemma hienot näköalat, eikä kävely siellä ole lainkaan vaarallista. Katusoittajat ja -laulajat viihdyttävät ohikulkijoita. Yhden kitaristin ympärille on kerääntynyt noin 50 ihmisen joukko. Hän esittää kaihoisia ja suosittuja lauluja. Monen laulun jälkeen kitaristi kysyy toivomuksia. Yksi mies huutaa: ”Isänmaa – se olet sinä”. Kyse on laulusta, joka on tullut tutuksi turkkilaisesta osmannien valtakunnan loppuaikoja käsittelevästä televisiosarjasta. Kitaristi vastaa: ”Oliko tuo sarkasmi?”

Menen ostamaan ruokaa aamiaista varten. Marketin hyllyt ovat täynnä mitä erilaisimpia tuotteita, ja asiakkaita riittää. On esimerkiksi monenlaisia myslejä, joista yhdessä on Suomen lippu takeena korkeasta laadusta. Kauramaitokin on löytänyt tiensä tänne nimellä ”Ei-maito”.

Hostellihuoneen jakaa kanssani kaksi intialaista nuorta. He kertovat lukevansa lääketiedettä Volgogradista. Monet intialaiset tulevat opiskelemaan Venäjälle, koska yliopistokoulutus on täällä selvästi halvempaa kuin heidän kotimaassaan.

Keittiössä käydään vilkasta keskustelua. Kun viisissä kymmenissä oleva nainen kuulee, että olen Suomesta, hän alkaa pilailla kustannuksellani: ”Kuinka uskalsit tulla tänne? Mehän kuristamme sinut, kun te olette nyt liittyneet Natoon.” Pöydän ääressä istuvat venäläiset uskovat, että Natoon liittymisestä on päätetty kansanäänestyksellä. He ovat ihmeissään, kun kerron, ettei kansanäänestystä järjestetty.

Ilmenee, että kuristamisesta puhunut nainen asuu Sevastopolissa Krimillä. Nyt elämä Krimillä on monta kertaa parempaa kuin Ukrainan vallan aikana. Hän kannattaa kovasti ”sotilaallisen erityisoperaatota”. Yksi syy siihen on kuulemma se, että Ukraina oli Tshernobylissä alkanut valmistaa likaisia atomipommeja käytettäväksi Venäjää vastaan. Länsi aikoo Ukrainan avulla aiheuttaa kriisin, joka johtaisi Venäjän jakamiseen ainakin kolmeen osaan. Hänen upseerimiehensä oli nähnyt tällaisia karttoja.

Juttelen kaupungilla nuoren yliopistotyöntekijän kanssa. Hän vastustaa kovasti sotaa. Media on täynnä sotapropagandaa. Hänestä tilanne muistuttaa Orwellin kirjaa ”Vuonna 1984”. Vanhemmat ihmiset, jotka saavat tietonsa televisiosta, yleensä hyväksyvät ”erityisoperaation”. Sen sijaan nuoret, jotka seuraavat internetiä, vastustavat sotaa. Kaikesta huolimatta lännen asettamat sanktiot eivät ole hänenkään elämäänsä vaikuttaneet.

Käyn tunnetun runoilijan Nikolaj Nekrasovin mukaan nimetyllä kadulla sijaitsevassa riippumattomassa ”Vse svobodny” (Kaikki ovat vapaat) –kirjakaupassa. Kaunokirjallisuuden ja kulttuuritukimusta käsittelevän aineiston lomassa on paljon radikaalia vasemmalle tai anarkismiin kallistuvaa yhteiskunnallista kirjallisuutta venäjäksi kirjoitettuna tai käännettynä. Kysyn myyjältä, onko heillä kirjoja sodasta. Hän esittelee joukon toista maailmansotaa käsitteleviä teoksia. Kerron, että olen kiinnostunut nimenomaan Ukrainan sodasta. Hän sanoo, ettei siitä saa kirjoittaa. Näyttää kuitenkin muutamia aikakauslehtiä, joissa erityisoperaatiota koskettavia kriittisiä juttuja.

Vologda

Lähden yöjunalla kohti Vologdaa, joka sijaitsee Pietarista 500 kilometriä itään. Vaunu on hyvin siisti. Lipun hintaan sisältyy lämmin illallinen ja pakkaus, jossa on hammasharja, hammastahna, kosteuspyyhe, kenkälusikka, kenkien kiillotuspyyhe ja tohvelit. Pienestä lisämaksusta voi käydä suihkussa.

Hyttitovereinani on kaksi naista, joista toinen on matkalla kotiinsa, toinen käymässä vanhempiensa haudalla. He eivät halua sanoa mitään Ukrainan sodasta: ”Emme me pysty arvioimaan, onko erityisoperaatio välttämätön – ainoastaan hallitus pystyy. On vain hyväksyttävä sen päätökset.”

Tapaan tuttavaperheeni asemalla ja he vievät minut kierrokselle kaupungin keskustaan. Tunnelma Vologdassa on aivan erilainen kuin Pietarissa. Matalat vanhat rakennukset, puistot ja aukiot tekevät keskustasta väljän. Joka puolella nousee kirkkojen sipulitorneja. Osa yli 400 vuotta vanhoista temppeleistä on häkellyttävän kauniita. Vaikka asukkaita on selvästi enemmän kuin Turussa tai Tampereella, tämä aluekeskus tuntuu pienemmältä.

Olen puhunut Suomessa matkastani Vologdaan, eikä kukaan ole osannut sijoittaa sitä kartalle. Pietarissa koulutuksensa saanut Mannerheim sen sijaan tunsi Vologdan ja sen hallinnoima samanniminen läänin (oblast) hyvin. Hän piti jatkosodassa sen valtaamista Suomelle ja Saksalle hyvin tärkeänä1. Syvärin ylitettyään suomalaiset sotajoukot miehittivätkin alueen luoteisnurkan vuonna 1941.

Tuttavaperheeni tulotaso on keskimääräistä korkeampi. Vadimilla ja Alisalla on yhteensä enemmän kuin kaksi yliopistotutkintoa. Hekään eivät itse ole kärsineet sanktioista, mutta Vadimin puutavara-alalla työskentelevät liiketuttava on valitellut Kiinaan viennistä koituvia korkeita rahtikustannuksia. He eivät katso paljon televisiota, koska sieltä tulee niin paljon propagandaa, jota heidän mukaansa myös lännen media on pullollaan. Panevat kaukovarjostimen” kuitenkin päälle, jotta näen, mitä Venäjän kansalle tarjotaan.

Ykköskanavan sotaa käsittelevä ohjelma on taitavasti tehty. Tohtoritason asiantuntijoita kommentoimassa juontajan kanssa sotatapahtumia ja lännen poliitikkojen lausuntoja. Ihmettelevät, kuinka länsimedia toistaa Ukrainan väitteitä, joiden mukaan Venäjä pommittaa Zaporižžjan ydinvoimalaitosta, vaikka laitos on ollut Venäjän hallussa maaliskuusta lähtien.

Alisa ja Vadim muodostavat käsityksensä internetin videoiden ja tekstien perusteella. Ristiriitaisia tietoja punnitsemalla he ovat päätyneet siihen, että sotilaallinen erityisoperaatio on oikeutettu. Donbasin siviileihin vuodesta 2014 kohdistuneet pommitukset ja venäjänkielisten syrjintä ja heidän oikeuksiensa polkeminen painavat vaa’assa paljon.

Alisasta tuntuu, että lännen johtajat ovat sivistymättömiä venäläisiin verrattuna. Hän ihmettelee lännessä leviävää rasismia lähentelevää venäläisvastaisuutta. Alisa on alkanut tuntea ylpeyttä siitä, että on venäläinen. Hän on tehnyt useita ulkomaanmatkoja, mutta nyt rajojen ylittäminen ei enää kiinnosta: venäläiset lomakohteet riittävät vallan hyvin.

Ajamme autolla perheen datshalle. Siellä on pienen pieni mökki mutta laaja puutarhamaa kasvihuoneineen. Alisa tuottaa siellä huomattavan osan perheen ruoasta: perunoita, porkkanoita, kurpitsaa, kurkkuja, tomaatteja, mansikoita, viinimarjoja ynnä muuta. Vadimin palkkatasolla monipuolisen ruoan ostaminen ei ole mikään ongelma. Mutta omat perunat ja kasvikset maistuvat paremmilta, ja ”kaikkihan näin tekevät”.

Petroskoi

On aika lähteä kiehtovasta Vologdasta. Suuntaan pikkubussilla luoteeseen kohti Petroskoita. Muutamia tunteja matkustettuamme alkaa vähän päästä näkyä kauniita pikkukyliä, jotka eivät ole joutuneet kehityksen kynsiin. Ohitamme järviä, jokia ja yllättäen myös ison laivan keskellä sisämaata. Kyse on Volgan-Itämeren vesitiestä, joka yhdistää Itämeren Kaspianmereen lukuisten järvien, jokien ja kanavien kautta.

Kun 540 kilometrin matkasta on ajettu 400, saavumme suurelle virralle. Lautta on juuri lähtenyt ja meidän on odotettava sen paluuta. Olemme Laatokan ja Äänisen yhdistävän Syvärin rannalla. Jokea en ole aiemmin nähnyt, mutta se on tuttu vanhempieni sotatarinoista. Näissä maisemissa isäni on vetänyt ”tapsia”, jotta sotilasjohdon hyökkäyskäskyt on saatu nopeasti perille, samalla kun sairaanhoitajaäitini on lohduttanut nukutuksesta herääviä nuoria miehiä, jotka kauhukseen huomaavat, että käskyjen toteuttaminen on vienyt heidän jalkansa.

Petroskoi tuntuu Vologdan vastakohdalta: missään ei näy kirkkoja mutta kaikkialla on neuvostokauden rakennuksia ja patsaita. Suuri joukko moskovalaisia nuoria tai muuten urheiluhenkisiä on tullut tänne päämääränään luontomatkailu Karjalan järvillä, joilla ja metsissä.

Tyylikkäässä vanhan talon kellariin tehdyssä kahvilassa arkkitehtuurin opiskelija vastustaa sotaa, mutta ei halua puhua siitä tarkemmin, koska asia herättää niin paljon ristiriitoja. Toisessa kahvilassa vastavalmistunut maisteri sanoo Venäjän menneen vain auttamaan Donbasin ihmisiä, jotka ovat kahdeksan vuotta ollut Ukrainan sodankäynnin kohteena. Hän seuraa ajankohtaisia tapahtumia televisiosta. Sanktiot hän on huomannut siinä, että elokuvateattereissa esitetään nyt vain venäläisiä filmejä. Instagramin toiminnan lakkaaminen oli yllättävää, mutta hän on alkanut nyt käyttää vastaavia venäläisiä palveluja.

Hostellissa viereisen pedin on vallannut moskovalainen fyysikko. Maksim on menossa harrastamaan ”ekstreem”urheilua leirille, jossa lasketaan koskia katamaraanilla. Hän ei ole koskaan käynyt ulkomailla, mutta hänelle riittää haastavia luontomatkailukohteita eri puolilla Venäjää. Maksim toteaa heti, että Ukrainan sota on rikos. Kaikki hänen lähipiirissään vastustavat sotaa. Mitään ei voi kuitenkaan tehdä, koska Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa.

Maksim seuraa useita eri näkemyksiä edustavia lehtiä. Hän tietää, ettei Ukrainan sota ole ainoa. Hänen mukaansa USA:n kädet ovat vielä enemmän veressä kuin Venäjän.

Viipuri

Lähden yöjunalla takaisin Pietariin. Neljän hengen ”kupeessa” on myös petroskoilainen yritysjohtaja. Hänellä on vaikeuksia, koska Länsi-Euroopasta ei voi enää tuoda merkkivaatteita. Hän ostaa nyt aikaisempaa enemmän tekstiilejä Turkista ja Kiinasta.

Vaihdan Pietarissa uuteen, Saksassa kehitettyyn Lastotshka (pääsky) -pakallisjunaan, jolla matka Viipuriin taittuu yhdessä tunnissa. Vastapäätä istuva nuori nainen on matkalla ohjaamaan lasten kesäleiriä. Irina hiljentää ääntään, kun alamme puhua sodasta. Hän vastustaa erityisoperaatiota, mutta hänen Etelä-Venäjällä asuvat vanhempansa hyväksyvät sen. Irina ja hänen poikaystävänsä ovat kuitenkin päättäneet lopettaa riitelyn asiasta vanhempiensa kanssa. He haluavat vain elää omaa normaalia elämäänsä sodasta huolimatta.

Viipurissa ei näy suomalaisia. Vanhakaupunki on sen sijaan täynnä venäläisiä turisteja. Länsieurooppalainen keskiaika kiinnostaa. Ehkä tämä on myös sellainen Euroopan matkojen korvike, jollainen Hanko oli ajoittain tsaarinaikana. Iso ulkomainos markkinoi uutta lähiötä, jonka nimi on Malaja Finlandija – Pieni Suomi.

Aktivistituttuni on viettämässä kesää Viipurin seudulla sijaitsevalla datshalla. Veran mukaan sota on masentanut hänen pietarilaisen aktivistiryhmänsä ja vienyt sen itseluottamuksen. Enää ei ole toimintaa – ei edes kokouksia. Tähän on vaikuttanut myös se, että suuri osa miesaktivisteista pakeni sodan alussa Georgiaan, koska he pelkäsivät liikekannallepanoa. Vaikka näkyvä toiminta sotaa vastaan on käytännössä mahdotonta, ympäristö- ja asumiskysymyksissä voi Veran mukaan edelleen toimia ja paikoin järjestää jopa mielenosoituksia ilman välittömiä tukahduttamistoimia ja ankaria rangaistuksia.

Veran vieraana on myös hänen pietarilainen ystävättärensä Sonja, joka opettaa kieliä sekä Venäjällä että Norjassa. Puhumme siitä, kuinka Venäjä alkaa muistuttaa USA:ta kaikkine sotineen. Sonjan elämää sanktiot ovat vaikuttaneet paljon, koska matkustaminen ja rahansiirto Norjasta on vaikeutunut. Hän ihmettelee, miksei yhdysvaltalaisille aseteta sanktioita ja heidän matkustamistaan vaikeuteta Jemenin sodan ja muiden aseellisten operaatioiden takia.

Olli Tammilehto


Suomessa vapaiden kirjoittajien on yhä vaikeampaa saada toimeentuloa työstään – varsinkin jos kyseenalaistaa vallitsevaa koronakertomusta. Toivon siksi, että te, lukijani, tukisitte suoraan rahallisesti työtäni. Ulkomailla on paljon nettipalveluja, joiden kautta minun kaltaiseni kirjoittajat keräävät tukea. Kuitenkin Suomessa yksityinen rahankeräys on laitonta. Siksi tuen antamisen täytyy tapahtua ostamisen muodossa. Linkki tukikauppaani: https://tammilehto.info/tuki/index.php

Kategoria(t): Demokratia, Maailmanjärjestelmä, Media, Pol. järjestelmä, Sodat, Sota. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 Responses to Uuden rautaesiripun takana

  1. Erja Rein sanoo:

    Olipa virkistävää saada lukea tavallisten kansalaisten ajatuksia maailmanmenosta siellä. Meillä on aina vain 1 agenda jota niinkutsutut valtamedian vetävät. Samoin kävi ja käy näissä turva-ja tautiasioissa. Pysykää TURVASSA.

  2. Pentti Humalamäki sanoo:

    Hyvä totuudentuntuinen matkakertomus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.