Huomioita ja kommentteja

Poliitikot puhuvat korkeintaan 2 asteen lämpenemisestä, mutta todellisuudessa heidän toimensa valmistelevat sitä, että maapallo lämpenee tällä vuosisadalla 4 astetta. Pahimmassa tapauksessa jo noin 50 vuoden kuluttua, vuonna 2060, olisi 4 oC esiteollista aikaa lämpimämpää. Tämä olisi varsinainen helvetti, jossa suurin osa ihmisistä kuolisi - jollei muuhun niin nälkään. Asiaa koskevia uusia tutkimuksia vetää yhteen Climate Action Centren uusi raportti ”4 degrees hotter”:

http://www.climateactioncentre.org

Olisiko aika ottaa oppia egyptiläisistä ja suorittaa vallankumous täälläkin: kumota ne valta- ja ajatusrakennelmat, joiden puitteissa on luonnollisempaa tuhota nykyisenkaltainen maapallo kuin fossiilikapitalismi?
Alla lainauksia raportista.

Just two months before the fifteenth meeting of the Coalition of the Parties (COP15) in Copenhagen, “4 degrees and beyond” was the focus of a 28-30 September 2009 International Climate Conference at Oxford. It brought together many of the leading scientists and some disturbing research, and received extensive media coverage. A number of the papers presented have just been published by the Royal Society. The conference heard that:

• A 4C rise could turn swaths of southern Europe to desert.

• Sea levels will rise twice as fast as official estimates predict, up to 2 metres by 2100.

• Modest warming could unleash a carbon “time bomb” from Arctic soils as positive feedbacks kick in.

• A failure to cut emissions could render half of the world uninhabitable.

• Rising temperatures could kill off 85% of the Amazon rainforest by 2100.

…
A 4C global average rise means on average about 5.5–6C warmer over land, especially away from the coast. Where people could actually live with land suitable for growing food (with the much greater evaporation rates implicit at +6C), and above existing deltas and flood plains as sea-levels rise, would be limited. On 30 November 2007, Reuters reported: Children born today in countries such as Spain and Italy will witness a 7 degrees Celsius rise in summer temperatures by the end of their lives, the European Union’s environment watchdog warned on Tuesday. Much of the tropics would be too hot, much of the temperate regions desertified. The “4 degrees and beyond” conference heard that 4C could render half of the world uninhabitable. Populations would be driven towards the poles, and practically-speaking that means the north pole. How many would survive? On 29 September 2009, at the conclusion of the “4 degrees and beyond” conference, “The Scotsman” reported:

Professor Kevin Anderson, director of the Tyndall Centre for Climate Change, believes only around 10 per cent of the planet’s population – around half a billion people – will survive if global temperatures rise by 4C…

Current Met Office projections reveal that the lack of action in the intervening 17 years – in which emissions of climate changing gases such as carbon dioxide have soared – has set the world on a path towards potential 4C rises as early as 2060, and 6C rises by the end of the century.

Anderson, who advises the government on climate change, said the consequences were “terrifying”. “For humanity it’s a matter of life or death,” he said. “We will not make all human beings extinct as a few people with the right sort of resources may put themselves in the right parts of the world and survive. But I think it’s extremely unlikely that we wouldn’t have mass death at 4C. If you have got a population of nine billion by 2050 and you hit 4C, 5C or 6C, you might have half a billion people surviving.”

Earlier, in March 2009, at the Copenhagen science conference, Professor Hans Joachim Schellnhuber, director of the Potsdam Institute, and one of Europe’s most eminent climate scientists, told his audience that at 4C, population “… carrying capacity estimates (are) below 1 billion people.”

(Tätä syksyllä kirjoittamaani tekstiä Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan.)

Helsingissä ei ole enää yleisöpuhelimia. Elisa ja Sonera ovat hiljattain poistaneet ne. Turisteja kaikin keinoin houkutteleva kaupunki on lakannut tarjoamasta yhtä olennaisimmista palveluista. Läheskään kaikilla matkailijoilla ei ole kännykkää mukanaan – Nokialandia ulkopuolella ei välttämättä kotonaankaan. Vaikka turisti tai liikematkailija kantaisikin tätä säteilyrasiaa laukussaan, hän ei välttämättä halua tai voi soittaa paikallispuheluja ulkomaalaisella sim-kortilla eikä ainakaan heti osta suomalaista korttia.

Kännyköiden täydellisestä puhelinmonopolista kärsivät ulkomaisten matkailijoiden lisäksi myös lukuisat suomalaiset, joilla ei ole kännykkää. Heihin kuuluvat monet vanhukset ja teknologiaan konservatiivisesti suhtautuvat yksilöt. Kännykättömyyden ovat valinneet monet luonnonsuojelijat, jotka eivät halua olla mukana kulutuskulttuurin aina uusissa buumeissa. Matkapuhelimia välttävät myös ne terveydestään piittaavat ja käytännöllistä järkeä omaavat ihmiset, jotka eivät pidä todennäköisenä, että kännyköiden myynnistä riippuvaiset yhtiöt ja valtiot kertovat koko totuuden niiden turvallisuudesta. Mikäli heille on älykkyyden lisäksi suotu myös tarmoa, he löytävät kirjoja, lehtiä ja nettisivuja, jotka vahvistavat epäilyt kertomalla riippumattomien tutkijoiden tuloksista.

Kännykätön yksilö selviytyy Helsingissä, jos kykenee ja uskaltaa etsiä ystävällisen ohikulkijan, joka lainaa puhelintaan. Ujoille ja kielitaidottomille ihmisille tämäkään ulospääsytie ei ole avoinna. Kaikkein tylyin yleisöpuhelimeton kaupunki on kuitenkin sähköyliherkille, jotka saavat ankaria pahoinvointioireita jokaisen kännykän välittömässä läheisyydessä.

Sonera ja Elisa perustelevat yleisöpuhelinten poistamista kannattamattomuudella. Yhtiöt ovat kuitenkin itse aiheuttaneet yleisöpuhelinten käytön vähenemisen houkuttelemalla harhaanjohtavalla mainonnalla ja alihinnoittelulla valtaosan ihmisistä ostamaan kännykän. Ne ovat ansainneet miljoonia ryöstämällä meiltä vanhan kaupunkiympäristömme ja muuttamalla sen säteileväksi ”Kännybyliksi”. Vähintä, mitä yhtiöiltä voi vaatia, on se, että ne kustantavat yleisöpuhelinten palauttamiseen kaupunkiin.

Kylässämme on Siwa, joka mainostaa itseään lähikauppana. Olen tullut siihen tulokseen, että se on itseasiassa kaukokauppa. Siwa ei nimittäin osta mitään läheltä.

Kolmen kilometrin päässä siitä on leipomo, joka tuottaa hyviä lisäaineettomia leipiä ja leivonnaisia. Leipuri kertoo myyvänsä mielellään tuotteitaan Siwalle, mutta Siwa ei osta. Kapasiteettia leipomossa kyllä olisi, sillä se tuottaa päivittäin enemmän leipää kuin mitä Siwassamme myydään. Mutta lähikauppaamme kaikki leipä tulee keskusliikkeen Tradekan tai sen osittain omistaman Tuko Logistics Oy:n kautta. Koska leipää levitetään yli koko valtakunnan, määrien täytyy olla suuria. Kun lisäksi kuljetusketjusta tulee pitkä ja aikaa vievä, leipien täytyy sisältää runsaasti säilöntä-, ehostus- ym. lisäaineita. Niinpä lähileipomomme lisäaineettomat leivät eivät kelpaa.

Kesällä voimme ostaa toriltamme paikallisen viljelijän herkullisen makuisia luomutomaatteja. Niitäkään Siwa ei osta. Siellä myydään kyllä luomutomaatteja, mutta ne eivät maistu miltään: ne kun täytyy poimia raakana, jotta kestäisivät pitkän matkan maaseudulta tukkuun ja sieltä takaisin maaseudun myymälöihin.

Siwan omistaja Tradeka on osuuskunta, jonka nimi aikaisemmin oli OTK. OTK:n juuret ovat työväenliikkeen osuustoiminnassa.

Osuustoiminta-aate eli 1900-luvun alussa vahvana myös Fiskarsissa. Työläiset halusivat päästä eroon yhtiön kanssa yhteistyössä olevan kaupan monopolihinnoittelusta. Yhtiö ei kuitenkaan antanut koskaan perustaa omalle maalleen osuuskauppaan. Niinpä se perustettiin kolmen kilometrin päähän juuri samaiseen Bollstan kylään, jossa leipomomme sijaitsee. Innokkaita osuustoimintamiehiä ei kaupan etäisyys kuitenkaan häirinnyt, vaan he toimittivat kaikki ostoksensa jalkaisin tai pyörällä omasta osuuskaupastaan.

Nyt minä saan ajaa tuon saman matkan pyörälläni leipomoon, jotta välttyisin ostamasta tuon työväen osuuskaupan kapitalistisen perillisen myrkkyleipää.

Tavallinen työaikani on nykyisin klo 7.00-24.00. Olisi väärin sanoa, että se olisi noiden kellonaikojen erotus eli 17 tuntia, sillä se on todellisuudessa enemmän: Silloin kun en ole työhuonellani tekemässä yksinkertaista ja hermojalepuuttavaa kirjoituspöytätyötä ja kumppanini on lepovuorossa, teen kotona yleensä monta työtä yhtaikaa. Samalla kun laitan ruokaa, tiskaan tai siivoan, osallistun 3-vuotiaamme leikkeihin, vastaan hänen lukemattomiin kysymyksiinsä, etsin hänen tavaroitaan ja lohdutan häntä vähän päästä sattuvien hahavereiden jälkeen sekä lisäksi huolehdin puolivuotiaamme sopivasta asennosta, pissatuksesta, alati lentävistä leluista ja siitä, että hän on jatkuvasti tietoinen läsnäolostani. Kun nämä normaalisssa työelämässä erikseen eikä yhtaikaa ja lomittain tehtävien töiden ajat lasketaan erikseen, saan työajakseni helposti täydet 24 tuntia – joskus jopa ylikin.

Tästä sankarillisesta, kaikki työaikanormit ylittävästä uurastuksesta huolimatta, virallinen käsitys on etten edes ole työssä. Jotkut käyttävät minusta nimitystä “koti-isä”, joka yleensä assosioituu mielikuvaan ihmisestä, joka ei kykene vastaamaan todellisen työelämän haasteisiin vaan viettää aikaansa lasten kanssa puuhastellen. Tilannetta oikein kuvaava termin löytäminen on vaikeata. Kuten tieteilijät latinaan, turvaudun minäkin nyt yhteen kuolleeseen kieleen: neuvostodiskurssiin. Neuvostoliitossa tai ainakin sen propagandafilmiteollisuudessa oli vakiintunut termi kaikki työaikanormit ylittävälle sankatyöläiselle: ‘udarnik’ eli iskurityöläinen.

Ilmoitan nyt siis olevani nelihenkisen hoiva-, ruoka- ja palveluprikaatin iskurityöläinen.

Sukulaistapaamisessa puhe kääntyy nuorten tyttöjen sairaaseen laihduttamiseen. Aihe on kaikille tuttu, sillä ystäväperheemme tytär on sairastanut vaikean anoreksian ja kärsii vieläkin sen seurauksista. Syytän mainontaa tytön kärsimyksistä ja monien hänen kohtalotovereidensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kukaan ei kommentoi. Mainonta on normaalikansalaisten keskuudessa niin itsestään selvää, että sen arvostelu kuulostaa toisen asuinplaneetan haikailulta.

Pari päivää myöhemmin, kun olen mökillä internetin ulottumattomissa, kuuntelen pitkästä aikaa suomalaista radio-ohjelmaa. YLEn kulttuuriohjelmassa kirjailija valittaa nykyihmisten kulutusvimmaa ja vertaa aikaamme 1920-lukuun, jolloin ei tällä tavalla kulutettu, vaikka ihmiset olivat varsin samanlaisia kuin nykyisin. Selitystä hän ei antanut. Eihän toki kulttuuri-ihmisten sovi arvostella heidän keskeistä työnantajaansa – suomeksikin ilmestynyt mainoskriittinen ranskalaisen Frédéric Beigbederin romaani 24,99 € jääköön yksittäistapaukseksi.

Minä löydän selityksen aikakausien eroon postilaatikosta. Pääasiassa tyhjän kesäasunnon postilaatikkokin on muutamassa viikossa täyttynyt mainoksista. En halua tutustua niihin, mutten voi välttyä huomaamasta, että Anttilan luettelon kannessa on kaunis nainen. Ehkäpä sopivassa tilanteessa lähitulevaisuudessa kävelen syytä tiedostamatta Anttilaan enkä johonkin toiseen kauppaan.

Tiedostamattomaan vaikuttaminen on nimittäin modernin mainonnan ydin. Tämän manipulaatiotaiteen isänä voidaan pitää Sigmund Freudin sisarenpoikaa Edward Bernays‘tä. Bernays arvosti suuresti enoaan ja alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen soveltaa tämän oppeja järjestelmällisesti kaupalliseen ja poliittiseen propagandaan, jolle hän myöhemmin keksi kauniimman nimityksen public relations (PR, suhdetoiminta). Hänen ensimmäisiä asiakkaitaan oli American Tobacco Company. Sen laskuun Bernays organisoi ovelan kampanjan, joka sai naiset polttamaan tupakkaa. Hän houkutteli suffragetit, silloiset feministit, polttamaan tupakkaa mielenosoituksissaan. Niistä otetut lehtikuvat onnistuivat piilotajunnan tasolla liittämään tupakan ja naisten vapautumisen yhteen.

Politiikan alalla Bernays’n, tuon 1920-luvun New Yorkin rikkaiden seurapiirien keskeisen hahmon, tavoitteena oli ”demokratin tekeminen vaarattomaksi” (”Taking the Risk Out of Democracy”, ks. Alex Careyn tämän nimistä kirjaa, johon mm. Noam Chomsky usein viittaa). Hänen mukaansa mainontaa voitiin käyttää niin, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla äänestyskäyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita.

Tätä mainonnan historiaa ei tietenkään sovi kertoa historian oppikirjoissa. Muutenhan joku voisi erehtyä sekoittamaan ”kuluttajan suvereniteettiin” perustuvan vapaan markkinatalouden ja ”kansalle kuuluvaan valtiovaltaan” pohjautuvan länsimaisen demokratian aivopesua harjoittaviin totalitaarisiin järjestelmiin.

Valtamedian kulttuuritoimittaja ja sosiologian professori huokaavat nyt: turhaan haikailen menneitä aikoja takaisin – mainontahan on toki rikastuttanut kulttuuriamme suuresti. Näiden kirjanoppineiden eettinen ajattelu tuntuu heräävän vain, kun muut joukkomurhaavat ihmisiä jossain kaukaa. He eivät tule ajatelleeksi, kuinka verinen mainonnan arkipäivä on. Vaikka sivuuttaisimme autot ja muut tappavat koneet, jo jokapäiväinen kosmetiikka mainos viettelee meitä käyttämään aineita, joiden kohtalokkaat vaikutukset selviävät ani harvoille. Esimerkiksi niille, jotka lukevat niin laajalevikkistä ympäristölehteä kuin The Ecologist, jolla on varaa palkata asiantuntijat selvittämään deodorantin, hammastahnan tai aurinkovoiteen mystisiltä tuntuvien ainesosien tunnetut vaikutukset. Lehden mainio ”Behind the label” -sarja on karua luettavaa: allergiaa, syöpää, keskushermoston vaurioita ja eliniän lyhenemistä.

Laajan tai systemaattisen murhaamisen ohella Kansainvälinen rikostuomioistuin pitää laajaa tai systemaattista orjuuttamista rikoksena ihmisyyttä vastaan. Eikö ilmiselvää orjuuttamista pahempaa ole orjuuttaminen, josta orjuutetut eivät ole tietoisia?

Ehdotin eilen kolmivuotiaalle pojalleni mustikkaretkeä. Hän innostui kovasti, mutta liitti siihen oman fantasiansa: menemme etsimään merirosvojen aarretta. Pyöräilimme ja kävelimme kolme varttia ja saavuimme vanhalle tutulle mustikkapaikallemme. Kyläläiset sanoivat, ettei missään ole mustikoita, mutta sielläpä oli. Paljon vähemmän kuin aiempina vuosina, mutta kuitenkin kerättäväksi asti. Onni jaksoi hyvin kulkea perässäni poukkoilevaa maastoa ämpärin kanssa ja keräsipä siihen muutaman mustikankin. Kuulimme viereiseltä järveltä tutun huudon. Se oli kuikka, tuo salaperäinen kirkkailla järvillä asuva muinaislintu. Söimme eväitä järvenrannalla ja menimme uimaan. Onni löysi järven pohjasta vettyneen laudankappaleen – aarrearkun kannen.

Minäkin löysin taas tuon aarteen, josta muinaiset merirosvot nauttivat varmasti enemmän kuin ryöstämästään ja piilottamastaan kullasta: luonnon suoman yhteisvaurauden. Muistin taas, kuinka suunnattoman rikas tilastoköyhä perheemme oli, kun saatoimme ja pystyimme nauttimaan tästä vauraudesta. Tajusin myös kuinka köyhiä Venäjän ja Pohjoismaiden ulkopuolella asuvat raharikkaat eurooppalaiset olivat: useimmissa maissa yksityisomaisuuden tiukka tulkinta rajoittaa voimakkaasti luonnossa kulkemista ja keräilyä. Mieltäni kivisti ajatella meillekin levinnyttä taloudellisen kasvun, kilpailukyvyn ja “menestyksen” palvontaa. Tuon uskon harjoittaminenhan on varmin tie yhteisvaurauden hävittämiseen ja reaaliseen köyhtymiseen.

Virallisesti olen työtön, mutta minulla ei ole koskaan ollut näin paljon työtä. Silti voin aivan laillisesti nauttia työttömyyskorvausta. Kyse on siitä, että työni on määritelty ei-työksi eli vapaa-ajaksi. Kuitenkin teen erittäin tärkeää työtä, jonka tärkeydestä vallitsee laaja yksimielisyys. Hoidan nimittäin kotona kahta pientä lastani ja teen samalla suuren määrän kotitaloustöitä.

Minun kaltaisiani ihmisiä on Suomessa satoja tuhansia ja maailmassa miljardeja. Jos meidän työmme otettasiin edes jollakin tavalla huomioon talouslaskelmissa, bruttokansantuote kasvaisi moninkertaiseksi. Mutta mikä merkittävintä, bruttokansantuotteen kasvua väestönkasvun ollessa pientä olisi vaikea osoittaa: lastehoito- ja kotitaloustyö nimittäin vähenevät ja muuttuvat laadultaan huonommaksi, kun ihmiset siirtyvät tekemään enemmän virallista työtä.