Huomioita ja kommentteja

(Tätä syksyllä kirjoittamaani tekstiä Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan.)

Helsingissä ei ole enää yleisöpuhelimia. Elisa ja Sonera ovat hiljattain poistaneet ne. Turisteja kaikin keinoin houkutteleva kaupunki on lakannut tarjoamasta yhtä olennaisimmista palveluista. Läheskään kaikilla matkailijoilla ei ole kännykkää mukanaan – Nokialandia ulkopuolella ei välttämättä kotonaankaan. Vaikka turisti tai liikematkailija kantaisikin tätä säteilyrasiaa laukussaan, hän ei välttämättä halua tai voi soittaa paikallispuheluja ulkomaalaisella sim-kortilla eikä ainakaan heti osta suomalaista korttia.

Kännyköiden täydellisestä puhelinmonopolista kärsivät ulkomaisten matkailijoiden lisäksi myös lukuisat suomalaiset, joilla ei ole kännykkää. Heihin kuuluvat monet vanhukset ja teknologiaan konservatiivisesti suhtautuvat yksilöt. Kännykättömyyden ovat valinneet monet luonnonsuojelijat, jotka eivät halua olla mukana kulutuskulttuurin aina uusissa buumeissa. Matkapuhelimia välttävät myös ne terveydestään piittaavat ja käytännöllistä järkeä omaavat ihmiset, jotka eivät pidä todennäköisenä, että kännyköiden myynnistä riippuvaiset yhtiöt ja valtiot kertovat koko totuuden niiden turvallisuudesta. Mikäli heille on älykkyyden lisäksi suotu myös tarmoa, he löytävät kirjoja, lehtiä ja nettisivuja, jotka vahvistavat epäilyt kertomalla riippumattomien tutkijoiden tuloksista.

Kännykätön yksilö selviytyy Helsingissä, jos kykenee ja uskaltaa etsiä ystävällisen ohikulkijan, joka lainaa puhelintaan. Ujoille ja kielitaidottomille ihmisille tämäkään ulospääsytie ei ole avoinna. Kaikkein tylyin yleisöpuhelimeton kaupunki on kuitenkin sähköyliherkille, jotka saavat ankaria pahoinvointioireita jokaisen kännykän välittömässä läheisyydessä.

Sonera ja Elisa perustelevat yleisöpuhelinten poistamista kannattamattomuudella. Yhtiöt ovat kuitenkin itse aiheuttaneet yleisöpuhelinten käytön vähenemisen houkuttelemalla harhaanjohtavalla mainonnalla ja alihinnoittelulla valtaosan ihmisistä ostamaan kännykän. Ne ovat ansainneet miljoonia ryöstämällä meiltä vanhan kaupunkiympäristömme ja muuttamalla sen säteileväksi ”Kännybyliksi”. Vähintä, mitä yhtiöiltä voi vaatia, on se, että ne kustantavat yleisöpuhelinten palauttamiseen kaupunkiin.

Kylässämme on Siwa, joka mainostaa itseään lähikauppana. Olen tullut siihen tulokseen, että se on itseasiassa kaukokauppa. Siwa ei nimittäin osta mitään läheltä.

Kolmen kilometrin päässä siitä on leipomo, joka tuottaa hyviä lisäaineettomia leipiä ja leivonnaisia. Leipuri kertoo myyvänsä mielellään tuotteitaan Siwalle, mutta Siwa ei osta. Kapasiteettia leipomossa kyllä olisi, sillä se tuottaa päivittäin enemmän leipää kuin mitä Siwassamme myydään. Mutta lähikauppaamme kaikki leipä tulee keskusliikkeen Tradekan tai sen osittain omistaman Tuko Logistics Oy:n kautta. Koska leipää levitetään yli koko valtakunnan, määrien täytyy olla suuria. Kun lisäksi kuljetusketjusta tulee pitkä ja aikaa vievä, leipien täytyy sisältää runsaasti säilöntä-, ehostus- ym. lisäaineita. Niinpä lähileipomomme lisäaineettomat leivät eivät kelpaa.

Kesällä voimme ostaa toriltamme paikallisen viljelijän herkullisen makuisia luomutomaatteja. Niitäkään Siwa ei osta. Siellä myydään kyllä luomutomaatteja, mutta ne eivät maistu miltään: ne kun täytyy poimia raakana, jotta kestäisivät pitkän matkan maaseudulta tukkuun ja sieltä takaisin maaseudun myymälöihin.

Siwan omistaja Tradeka on osuuskunta, jonka nimi aikaisemmin oli OTK. OTK:n juuret ovat työväenliikkeen osuustoiminnassa.

Osuustoiminta-aate eli 1900-luvun alussa vahvana myös Fiskarsissa. Työläiset halusivat päästä eroon yhtiön kanssa yhteistyössä olevan kaupan monopolihinnoittelusta. Yhtiö ei kuitenkaan antanut koskaan perustaa omalle maalleen osuuskauppaan. Niinpä se perustettiin kolmen kilometrin päähän juuri samaiseen Bollstan kylään, jossa leipomomme sijaitsee. Innokkaita osuustoimintamiehiä ei kaupan etäisyys kuitenkaan häirinnyt, vaan he toimittivat kaikki ostoksensa jalkaisin tai pyörällä omasta osuuskaupastaan.

Nyt minä saan ajaa tuon saman matkan pyörälläni leipomoon, jotta välttyisin ostamasta tuon työväen osuuskaupan kapitalistisen perillisen myrkkyleipää.

Tavallinen työaikani on nykyisin klo 7.00-24.00. Olisi väärin sanoa, että se olisi noiden kellonaikojen erotus eli 17 tuntia, sillä se on todellisuudessa enemmän: Silloin kun en ole työhuonellani tekemässä yksinkertaista ja hermojalepuuttavaa kirjoituspöytätyötä ja kumppanini on lepovuorossa, teen kotona yleensä monta työtä yhtaikaa. Samalla kun laitan ruokaa, tiskaan tai siivoan, osallistun 3-vuotiaamme leikkeihin, vastaan hänen lukemattomiin kysymyksiinsä, etsin hänen tavaroitaan ja lohdutan häntä vähän päästä sattuvien hahavereiden jälkeen sekä lisäksi huolehdin puolivuotiaamme sopivasta asennosta, pissatuksesta, alati lentävistä leluista ja siitä, että hän on jatkuvasti tietoinen läsnäolostani. Kun nämä normaalisssa työelämässä erikseen eikä yhtaikaa ja lomittain tehtävien töiden ajat lasketaan erikseen, saan työajakseni helposti täydet 24 tuntia – joskus jopa ylikin.

Tästä sankarillisesta, kaikki työaikanormit ylittävästä uurastuksesta huolimatta, virallinen käsitys on etten edes ole työssä. Jotkut käyttävät minusta nimitystä “koti-isä”, joka yleensä assosioituu mielikuvaan ihmisestä, joka ei kykene vastaamaan todellisen työelämän haasteisiin vaan viettää aikaansa lasten kanssa puuhastellen. Tilannetta oikein kuvaava termin löytäminen on vaikeata. Kuten tieteilijät latinaan, turvaudun minäkin nyt yhteen kuolleeseen kieleen: neuvostodiskurssiin. Neuvostoliitossa tai ainakin sen propagandafilmiteollisuudessa oli vakiintunut termi kaikki työaikanormit ylittävälle sankatyöläiselle: ‘udarnik’ eli iskurityöläinen.

Ilmoitan nyt siis olevani nelihenkisen hoiva-, ruoka- ja palveluprikaatin iskurityöläinen.

Sukulaistapaamisessa puhe kääntyy nuorten tyttöjen sairaaseen laihduttamiseen. Aihe on kaikille tuttu, sillä ystäväperheemme tytär on sairastanut vaikean anoreksian ja kärsii vieläkin sen seurauksista. Syytän mainontaa tytön kärsimyksistä ja monien hänen kohtalotovereidensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kukaan ei kommentoi. Mainonta on normaalikansalaisten keskuudessa niin itsestään selvää, että sen arvostelu kuulostaa toisen asuinplaneetan haikailulta.

Pari päivää myöhemmin, kun olen mökillä internetin ulottumattomissa, kuuntelen pitkästä aikaa suomalaista radio-ohjelmaa. YLEn kulttuuriohjelmassa kirjailija valittaa nykyihmisten kulutusvimmaa ja vertaa aikaamme 1920-lukuun, jolloin ei tällä tavalla kulutettu, vaikka ihmiset olivat varsin samanlaisia kuin nykyisin. Selitystä hän ei antanut. Eihän toki kulttuuri-ihmisten sovi arvostella heidän keskeistä työnantajaansa – suomeksikin ilmestynyt mainoskriittinen ranskalaisen Frédéric Beigbederin romaani 24,99 € jääköön yksittäistapaukseksi.

Minä löydän selityksen aikakausien eroon postilaatikosta. Pääasiassa tyhjän kesäasunnon postilaatikkokin on muutamassa viikossa täyttynyt mainoksista. En halua tutustua niihin, mutten voi välttyä huomaamasta, että Anttilan luettelon kannessa on kaunis nainen. Ehkäpä sopivassa tilanteessa lähitulevaisuudessa kävelen syytä tiedostamatta Anttilaan enkä johonkin toiseen kauppaan.

Tiedostamattomaan vaikuttaminen on nimittäin modernin mainonnan ydin. Tämän manipulaatiotaiteen isänä voidaan pitää Sigmund Freudin sisarenpoikaa Edward Bernays‘tä. Bernays arvosti suuresti enoaan ja alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen soveltaa tämän oppeja järjestelmällisesti kaupalliseen ja poliittiseen propagandaan, jolle hän myöhemmin keksi kauniimman nimityksen public relations (PR, suhdetoiminta). Hänen ensimmäisiä asiakkaitaan oli American Tobacco Company. Sen laskuun Bernays organisoi ovelan kampanjan, joka sai naiset polttamaan tupakkaa. Hän houkutteli suffragetit, silloiset feministit, polttamaan tupakkaa mielenosoituksissaan. Niistä otetut lehtikuvat onnistuivat piilotajunnan tasolla liittämään tupakan ja naisten vapautumisen yhteen.

Politiikan alalla Bernays’n, tuon 1920-luvun New Yorkin rikkaiden seurapiirien keskeisen hahmon, tavoitteena oli ”demokratin tekeminen vaarattomaksi” (”Taking the Risk Out of Democracy”, ks. Alex Careyn tämän nimistä kirjaa, johon mm. Noam Chomsky usein viittaa). Hänen mukaansa mainontaa voitiin käyttää niin, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla äänestyskäyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita.

Tätä mainonnan historiaa ei tietenkään sovi kertoa historian oppikirjoissa. Muutenhan joku voisi erehtyä sekoittamaan ”kuluttajan suvereniteettiin” perustuvan vapaan markkinatalouden ja ”kansalle kuuluvaan valtiovaltaan” pohjautuvan länsimaisen demokratian aivopesua harjoittaviin totalitaarisiin järjestelmiin.

Valtamedian kulttuuritoimittaja ja sosiologian professori huokaavat nyt: turhaan haikailen menneitä aikoja takaisin – mainontahan on toki rikastuttanut kulttuuriamme suuresti. Näiden kirjanoppineiden eettinen ajattelu tuntuu heräävän vain, kun muut joukkomurhaavat ihmisiä jossain kaukaa. He eivät tule ajatelleeksi, kuinka verinen mainonnan arkipäivä on. Vaikka sivuuttaisimme autot ja muut tappavat koneet, jo jokapäiväinen kosmetiikka mainos viettelee meitä käyttämään aineita, joiden kohtalokkaat vaikutukset selviävät ani harvoille. Esimerkiksi niille, jotka lukevat niin laajalevikkistä ympäristölehteä kuin The Ecologist, jolla on varaa palkata asiantuntijat selvittämään deodorantin, hammastahnan tai aurinkovoiteen mystisiltä tuntuvien ainesosien tunnetut vaikutukset. Lehden mainio ”Behind the label” -sarja on karua luettavaa: allergiaa, syöpää, keskushermoston vaurioita ja eliniän lyhenemistä.

Laajan tai systemaattisen murhaamisen ohella Kansainvälinen rikostuomioistuin pitää laajaa tai systemaattista orjuuttamista rikoksena ihmisyyttä vastaan. Eikö ilmiselvää orjuuttamista pahempaa ole orjuuttaminen, josta orjuutetut eivät ole tietoisia?

Ehdotin eilen kolmivuotiaalle pojalleni mustikkaretkeä. Hän innostui kovasti, mutta liitti siihen oman fantasiansa: menemme etsimään merirosvojen aarretta. Pyöräilimme ja kävelimme kolme varttia ja saavuimme vanhalle tutulle mustikkapaikallemme. Kyläläiset sanoivat, ettei missään ole mustikoita, mutta sielläpä oli. Paljon vähemmän kuin aiempina vuosina, mutta kuitenkin kerättäväksi asti. Onni jaksoi hyvin kulkea perässäni poukkoilevaa maastoa ämpärin kanssa ja keräsipä siihen muutaman mustikankin. Kuulimme viereiseltä järveltä tutun huudon. Se oli kuikka, tuo salaperäinen kirkkailla järvillä asuva muinaislintu. Söimme eväitä järvenrannalla ja menimme uimaan. Onni löysi järven pohjasta vettyneen laudankappaleen – aarrearkun kannen.

Minäkin löysin taas tuon aarteen, josta muinaiset merirosvot nauttivat varmasti enemmän kuin ryöstämästään ja piilottamastaan kullasta: luonnon suoman yhteisvaurauden. Muistin taas, kuinka suunnattoman rikas tilastoköyhä perheemme oli, kun saatoimme ja pystyimme nauttimaan tästä vauraudesta. Tajusin myös kuinka köyhiä Venäjän ja Pohjoismaiden ulkopuolella asuvat raharikkaat eurooppalaiset olivat: useimmissa maissa yksityisomaisuuden tiukka tulkinta rajoittaa voimakkaasti luonnossa kulkemista ja keräilyä. Mieltäni kivisti ajatella meillekin levinnyttä taloudellisen kasvun, kilpailukyvyn ja “menestyksen” palvontaa. Tuon uskon harjoittaminenhan on varmin tie yhteisvaurauden hävittämiseen ja reaaliseen köyhtymiseen.

Virallisesti olen työtön, mutta minulla ei ole koskaan ollut näin paljon työtä. Silti voin aivan laillisesti nauttia työttömyyskorvausta. Kyse on siitä, että työni on määritelty ei-työksi eli vapaa-ajaksi. Kuitenkin teen erittäin tärkeää työtä, jonka tärkeydestä vallitsee laaja yksimielisyys. Hoidan nimittäin kotona kahta pientä lastani ja teen samalla suuren määrän kotitaloustöitä.

Minun kaltaisiani ihmisiä on Suomessa satoja tuhansia ja maailmassa miljardeja. Jos meidän työmme otettasiin edes jollakin tavalla huomioon talouslaskelmissa, bruttokansantuote kasvaisi moninkertaiseksi. Mutta mikä merkittävintä, bruttokansantuotteen kasvua väestönkasvun ollessa pientä olisi vaikea osoittaa: lastehoito- ja kotitaloustyö nimittäin vähenevät ja muuttuvat laadultaan huonommaksi, kun ihmiset siirtyvät tekemään enemmän virallista työtä.