Olemme lähdössä ensimmäistä kerttaa lasten kanssa Intiaan. Finnairin Mumbain lento on peruutettu. Joudumme yllätten matkustamaan Bangkokin kautta. Yölento on aivan taynnä pääasiassa suomalaisia matkustajia. Paljon yksinäisen näköisiä miehiä, joiden matkan tarkoitusta voi arvailla. Kaksivuotias on käpertynyt syliini. Ei saa unta oudossa paikassa ja alkaa itkea. Närkästyneitä katseita lähistöltä. Lentoemäntä tulee viranpuolesta kysymään, mikä hätänä. Viisivuotiaamme vieressä istuva mies juttelee hänelle ystävällisesti ja innokkaasti. Äiti alkaa väistämättä ajatella, että tässä on jotain outoa.

Bangkokin lentoasemalla viiden tunnin odotus. Business Loungessa yhdysvaltalainen pariskunta siirtyy kauemmaksi mitään sanomatta, koska lapsemme häiritsevät. Kuljen lasten kanssa käytävillä ja rullaportaissa edestakaisin. Lapset pitävät paikasta. Thaimaalainen siivoja hymyilee ja yrittää tehdä tuttavuutta lastemme kanssa. Lentokenttävirkailija haluaa leikkiä lastemme kanssa. Ohikulkeva thaimaalainen matkustaja ihastelee lapsiamme. Suunnilleen joka toinen paikallinen iloitsee lapsista.

Ehdimme Mumbain lentokentältä juuri ajoissa junaan, johon olemme internetistä ostaneet liput. Portugalin entiseen siirtomaahan matkalla oleva junassa on vilskettä. Siirtomaa-aikaisen päätuotteen kookoksen mukaan ristittyyn junaan tulee ja menee matkustajia, ruoan ja juoman myyjiä kulkee vähän päästä ohi. Heillä on kiire ansaita yön aikana niukka toimeentulonsa. Mutta lähes kaikkilla on aikaa lapsillemme: myyjät haluavat tietää lasten nimet ja iät, koettavat leikkiä ja seurustella heidän kanssaan ja saada väsyneet lapsemme nauramaan. Kanssamatkustajammekin ovat kovasti kiinnostuneita lapsista. He luovuttavat itselleen varaamansa alapedin pienimmäisellemme ja äidille, jotta näiden olisi turvallista nukkua.

Goan rantakylässä sama meno jatkuu. Tarjoilijat, siivoojat ja muu henkilökunta ihastelevat lapsiamme ja haluavat tutustua heihin. Kun työnnän lasta rattaissa pitkin rantatietä, länsituristit osoittavat enemmän kiinostusta minua kuin lasta kohtaan. Intialaiset kauppiaat ja muut paikalliset sen sijaan ovat ihastuneita lapsesta ja kyselevät hänen nimeään. Kun tyttö alkaa itkeä, kaikki ihmettelevät, miksi hän itkee. Rannalla kävelevä intialainen pariskunta pysäyttää meidät. En ensin tajua mistä on kysymys, mutta sitten selviää, että he molemmat haluavat tulla valokuvatuiksi tyttömme kanssa.

(Tätä tekstiä Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan mielipidesivullaan. Yksi versio siitä on julkaistu Voima 2/2008:ssa.)

Helsingin Sanomat on raportoinut laajasti Kosovon itsenäistymisestä. Muutenkin viime vuosina on uhrattu runsaasti palstatilaa tälle entisen Jugoslavian osalle. Silti yhdestä Kosovoon liittyvästä tärkeästä tosiasiasta lehti vaikenee lähes järjestelmällisesti: Kosovossa on Yhdysvaltain tukikohta, Camp Bondsteel. Sitä alettiin rakentaa heti Jugoslavian pommitusten päätyttyä vuonna 1999. Valmistuessaan se oli suurin USA:n Vietnamin sodan jälkeen rakentamista tukikohdista. Tällä 84 km pitkän piikkilanka-aidan rajoittamalla alueella on majoitustilat 7000 sotilaalle. Sähköä tukikohta tarvitsee yhtä paljon kuin 25 000 asukkaan kaupunki.

Toisaalta Helsingin Sanomat ei ole juuri kirjoittanut myöskään muista USA:n yli 700 sotilastukikohdasta, joita on 100 maassa. Riippumatta siitä, pidetäänkö näitä asekeskittymiä hyvinä vai huonoina, niistä raportoinnin luulisi kuuluvan itsestäänselväsi normaaliin journalismiin. Olennaisista asioista vaikenemalla lukijoita manipuloiva propaganda on tietenkin asia erikseen.

Sotilastukikohtien sivuuttaminen on silmiinpistävää erityisesti Suomessa, jossa vieraan vallan sillanpääasemia on ollut. Miltä esimerkiksi vaikuttaisi sellainen Suomen sodan jälkeisestä historiasta kertova teksti, jossa ei mainittaisi Porkkalan miehitystä? Tai sellainen, jossa tämä kerrottaisiin, mutta vaiettaisiin siitä, että Suomessa ei vuoden 1956 jälkeen ole ollut Neuvostoliiton eikä minkään muunkaan maan sotilastukikohtia?

(Tätä syksyllä kirjoittamaani tekstiä Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan.)

Helsingissä ei ole enää yleisöpuhelimia. Elisa ja Sonera ovat hiljattain poistaneet ne. Turisteja kaikin keinoin houkutteleva kaupunki on lakannut tarjoamasta yhtä olennaisimmista palveluista. Läheskään kaikilla matkailijoilla ei ole kännykkää mukanaan – Nokialandia ulkopuolella ei välttämättä kotonaankaan. Vaikka turisti tai liikematkailija kantaisikin tätä säteilyrasiaa laukussaan, hän ei välttämättä halua tai voi soittaa paikallispuheluja ulkomaalaisella sim-kortilla eikä ainakaan heti osta suomalaista korttia.

Kännyköiden täydellisestä puhelinmonopolista kärsivät ulkomaisten matkailijoiden lisäksi myös lukuisat suomalaiset, joilla ei ole kännykkää. Heihin kuuluvat monet vanhukset ja teknologiaan konservatiivisesti suhtautuvat yksilöt. Kännykättömyyden ovat valinneet monet luonnonsuojelijat, jotka eivät halua olla mukana kulutuskulttuurin aina uusissa buumeissa. Matkapuhelimia välttävät myös ne terveydestään piittaavat ja käytännöllistä järkeä omaavat ihmiset, jotka eivät pidä todennäköisenä, että kännyköiden myynnistä riippuvaiset yhtiöt ja valtiot kertovat koko totuuden niiden turvallisuudesta. Mikäli heille on älykkyyden lisäksi suotu myös tarmoa, he löytävät kirjoja, lehtiä ja nettisivuja, jotka vahvistavat epäilyt kertomalla riippumattomien tutkijoiden tuloksista.

Kännykätön yksilö selviytyy Helsingissä, jos kykenee ja uskaltaa etsiä ystävällisen ohikulkijan, joka lainaa puhelintaan. Ujoille ja kielitaidottomille ihmisille tämäkään ulospääsytie ei ole avoinna. Kaikkein tylyin yleisöpuhelimeton kaupunki on kuitenkin sähköyliherkille, jotka saavat ankaria pahoinvointioireita jokaisen kännykän välittömässä läheisyydessä.

Sonera ja Elisa perustelevat yleisöpuhelinten poistamista kannattamattomuudella. Yhtiöt ovat kuitenkin itse aiheuttaneet yleisöpuhelinten käytön vähenemisen houkuttelemalla harhaanjohtavalla mainonnalla ja alihinnoittelulla valtaosan ihmisistä ostamaan kännykän. Ne ovat ansainneet miljoonia ryöstämällä meiltä vanhan kaupunkiympäristömme ja muuttamalla sen säteileväksi ”Kännybyliksi”. Vähintä, mitä yhtiöiltä voi vaatia, on se, että ne kustantavat yleisöpuhelinten palauttamiseen kaupunkiin.

Kolmen kilometrin päässä siitä on leipomo, joka tuottaa hyviä lisäaineettomia leipiä ja leivonnaisia. Leipuri kertoo myyvänsä mielellään tuotteitaan Siwalle, mutta Siwa ei osta. Kapasiteettia leipomossa kyllä olisi, sillä se tuottaa päivittäin enemmän leipää kuin mitä Siwassamme myydään. Mutta lähikauppaamme kaikki leipä tulee keskusliikkeen Tradekan tai sen osittain omistaman Tuko Logistics Oy:n kautta. Koska leipää levitetään yli koko valtakunnan, määrien täytyy olla suuria. Kun lisäksi kuljetusketjusta tulee pitkä ja aikaa vievä, leipien täytyy sisältää runsaasti säilöntä-, ehostus- ym. lisäaineita. Niinpä lähileipomomme lisäaineettomat leivät eivät kelpaa.

Kesällä voimme ostaa toriltamme paikallisen viljelijän herkullisen makuisia luomutomaatteja. Niitäkään Siwa ei osta. Siellä myydään kyllä luomutomaatteja, mutta ne eivät maistu miltään: ne kun täytyy poimia raakana, jotta kestäisivät pitkän matkan maaseudulta tukkuun ja sieltä takaisin maaseudun myymälöihin.

Siwan omistaja Tradeka on osuuskunta, jonka nimi aikaisemmin oli OTK. OTK:n juuret ovat työväenliikkeen osuustoiminnassa.

Osuustoiminta-aate eli 1900-luvun alussa vahvana myös Fiskarsissa. Työläiset halusivat päästä eroon yhtiön kanssa yhteistyössä olevan kaupan monopolihinnoittelusta. Yhtiö ei kuitenkaan antanut koskaan perustaa omalle maalleen osuuskauppaan. Niinpä se perustettiin kolmen kilometrin päähän juuri samaiseen Bollstan kylään, jossa leipomomme sijaitsee. Innokkaita osuustoimintamiehiä ei kaupan etäisyys kuitenkaan häirinnyt, vaan he toimittivat kaikki ostoksensa jalkaisin tai pyörällä omasta osuuskaupastaan.

Nyt minä saan ajaa tuon saman matkan pyörälläni leipomoon, jotta välttyisin ostamasta tuon työväen osuuskaupan kapitalistisen perillisen myrkkyleipää.

Tästä sankarillisesta, kaikki työaikanormit ylittävästä uurastuksesta huolimatta, virallinen käsitys on etten edes ole työssä. Jotkut käyttävät minusta nimitystä “koti-isä”, joka yleensä assosioituu mielikuvaan ihmisestä, joka ei kykene vastaamaan todellisen työelämän haasteisiin vaan viettää aikaansa lasten kanssa puuhastellen. Tilannetta oikein kuvaava termin löytäminen on vaikeata. Kuten tieteilijät latinaan, turvaudun minäkin nyt yhteen kuolleeseen kieleen: neuvostodiskurssiin. Neuvostoliitossa tai ainakin sen propagandafilmiteollisuudessa oli vakiintunut termi kaikki työaikanormit ylittävälle sankatyöläiselle: ‘udarnik’ eli iskurityöläinen.

Ilmoitan nyt siis olevani nelihenkisen hoiva-, ruoka- ja palveluprikaatin iskurityöläinen.

Valitettavasti toinen tarkastuskerta paljasti repustani lisää aseita: sieltä löytyi linkkuveitsi. Mikä pahempaa takkini povitaskusta löytyi toinen veitsi. Nytkään selitykseni, että paperiveitsillä ei ollut mitään tekemistä syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtuneen terroriteon kanssa (ks. esim. http://www.saunalahti.fi/wtc2001/119.htm), eivät auttaneet. Olin tämän toisen kiinnijäämisen jälkeen vielä selvemmin potentiaalinen terroristi: minulle tehtiin ruumiintarkastus ja tavarani tutkittiin perusteellisesti. Sain taas mennä rullaportaita alas ja viedä aseeni lentoaseman säilytykseen. Kolmannella yrittämällä päästin lopulta lentoaseman odotustilaan.

Paluulennolle turvatarkastukset olivat Oulussa vielä tiukempia kuin Vantaalla. Lentoaseman lahjomattomat turvamiehet tiesivät terroristien kuljettava aseitaan kengissään. Kaikki matkustajat saivat riisua kenkänsä. Naisten vöiden isot soljet olivat myös ilmeinen turvallisuusuhka. Niinpä saimme seurata, kun hienot naiset sipsuttelivat konetta kohden sukkasillaan ja hamettaan pidellen. Onneksi minun aseeni oli riisuttu jo Seutulassa.

Nämä naurettavat turvatarkastukset eivät lisänneet kenenkään meistä turvallisuutta – eivät edes turvallisuuden tunnetta. Sen sijaan saimme muistutuksen siitä, että Suomen valtio ja EU osallistuvat ”sotaan” terrorismia vastaan. Ja olennaistahan tässä pelottelukampanjassa on –oikeiden öljy- ym. sotien oikeuttamisen lisäksi – viedä kansalaisilta luulot itsestään. Kansan, tuon valtion osan, joka ei tiedä mitä se tahtoo, on paras vaieta ja alistua, kun viisaat talousmiehet ja poliitikot tekevät vaikeita ratkaisujaan.

Pari päivää myöhemmin, kun olen mökillä internetin ulottumattomissa, kuuntelen pitkästä aikaa suomalaista radio-ohjelmaa. YLEn kulttuuriohjelmassa kirjailija valittaa nykyihmisten kulutusvimmaa ja vertaa aikaamme 1920-lukuun, jolloin ei tällä tavalla kulutettu, vaikka ihmiset olivat varsin samanlaisia kuin nykyisin. Selitystä hän ei antanut. Eihän toki kulttuuri-ihmisten sovi arvostella heidän keskeistä työnantajaansa – suomeksikin ilmestynyt mainoskriittinen ranskalaisen Frédéric Beigbederin romaani 24,99 € jääköön yksittäistapaukseksi.

Minä löydän selityksen aikakausien eroon postilaatikosta. Pääasiassa tyhjän kesäasunnon postilaatikkokin on muutamassa viikossa täyttynyt mainoksista. En halua tutustua niihin, mutten voi välttyä huomaamasta, että Anttilan luettelon kannessa on kaunis nainen. Ehkäpä sopivassa tilanteessa lähitulevaisuudessa kävelen syytä tiedostamatta Anttilaan enkä johonkin toiseen kauppaan.

Tiedostamattomaan vaikuttaminen on nimittäin modernin mainonnan ydin. Tämän manipulaatiotaiteen isänä voidaan pitää Sigmund Freudin sisarenpoikaa Edward Bernays‘tä. Bernays arvosti suuresti enoaan ja alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen soveltaa tämän oppeja järjestelmällisesti kaupalliseen ja poliittiseen propagandaan, jolle hän myöhemmin keksi kauniimman nimityksen public relations (PR, suhdetoiminta). Hänen ensimmäisiä asiakkaitaan oli American Tobacco Company. Sen laskuun Bernays organisoi ovelan kampanjan, joka sai naiset polttamaan tupakkaa. Hän houkutteli suffragetit, silloiset feministit, polttamaan tupakkaa mielenosoituksissaan. Niistä otetut lehtikuvat onnistuivat piilotajunnan tasolla liittämään tupakan ja naisten vapautumisen yhteen.

Politiikan alalla Bernays’n, tuon 1920-luvun New Yorkin rikkaiden seurapiirien keskeisen hahmon, tavoitteena oli ”demokratin tekeminen vaarattomaksi” (”Taking the Risk Out of Democracy”, ks. Alex Careyn tämän nimistä kirjaa, johon mm. Noam Chomsky usein viittaa). Hänen mukaansa mainontaa voitiin käyttää niin, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla äänestyskäyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita.

Tätä mainonnan historiaa ei tietenkään sovi kertoa historian oppikirjoissa. Muutenhan joku voisi erehtyä sekoittamaan ”kuluttajan suvereniteettiin” perustuvan vapaan markkinatalouden ja ”kansalle kuuluvaan valtiovaltaan” pohjautuvan länsimaisen demokratian aivopesua harjoittaviin totalitaarisiin järjestelmiin.

Valtamedian kulttuuritoimittaja ja sosiologian professori huokaavat nyt: turhaan haikailen menneitä aikoja takaisin – mainontahan on toki rikastuttanut kulttuuriamme suuresti. Näiden kirjanoppineiden eettinen ajattelu tuntuu heräävän vain, kun muut joukkomurhaavat ihmisiä jossain kaukaa. He eivät tule ajatelleeksi, kuinka verinen mainonnan arkipäivä on. Vaikka sivuuttaisimme autot ja muut tappavat koneet, jo jokapäiväinen kosmetiikka mainos viettelee meitä käyttämään aineita, joiden kohtalokkaat vaikutukset selviävät ani harvoille. Esimerkiksi niille, jotka lukevat niin laajalevikkistä ympäristölehteä kuin The Ecologist, jolla on varaa palkata asiantuntijat selvittämään deodorantin, hammastahnan tai aurinkovoiteen mystisiltä tuntuvien ainesosien tunnetut vaikutukset. Lehden mainio ”Behind the label” -sarja on karua luettavaa: allergiaa, syöpää, keskushermoston vaurioita ja eliniän lyhenemistä.

Laajan tai systemaattisen murhaamisen ohella Kansainvälinen rikostuomioistuin pitää laajaa tai systemaattista orjuuttamista rikoksena ihmisyyttä vastaan. Eikö ilmiselvää orjuuttamista pahempaa ole orjuuttaminen, josta orjuutetut eivät ole tietoisia?

Minäkin löysin taas tuon aarteen, josta muinaiset merirosvot nauttivat varmasti enemmän kuin ryöstämästään ja piilottamastaan kullasta: luonnon suoman yhteisvaurauden. Muistin taas, kuinka suunnattoman rikas tilastoköyhä perheemme oli, kun saatoimme ja pystyimme nauttimaan tästä vauraudesta. Tajusin myös kuinka köyhiä Venäjän ja Pohjoismaiden ulkopuolella asuvat raharikkaat eurooppalaiset olivat: useimmissa maissa yksityisomaisuuden tiukka tulkinta rajoittaa voimakkaasti luonnossa kulkemista ja keräilyä. Mieltäni kivisti ajatella meillekin levinnyttä taloudellisen kasvun, kilpailukyvyn ja “menestyksen” palvontaa. Tuon uskon harjoittaminenhan on varmin tie yhteisvaurauden hävittämiseen ja reaaliseen köyhtymiseen.

Minulle tällaista kuvaa ei ole syntynyt, vaikka kahden pienen lapsen hoidon takia ajankohtaisten tapahtumien seuraaminen on jäänyt vähäisemmäksi kuin aikaisemmin. Syynä lienee se, että olen voinut seurata myös kaupalliselle eduntavoittelulle alistamattomia uutiskanavia. Ajan puutteet takia erityisen tärkeä on viime aikoina ollut nettiradio, jota kuuntelen ruokaa laittaessa ja tiskatessa. Varsinkin A-infos Radio Project http://www.radio4all.net/ , jossa voi kuunnella tai imuroida lukuisten englanninkielisen maailman vaihtoehtoradioitten ohjelmia.

Näkemykseni on se, että ydinaseita hallussa pitävä, USA:n avokätisesti aseistama, maailman neljänneksi suurin sotilasmahti Israel vaarantaa naapurimaittensa turvallisuuden eikä päinvastoin. Monet israelilaiset ja yhdysvaltalaiset viranomaislähteet, joita jopa Helsingin Sanomat on siteerannut, viittaavat siihen, että Israelin hyökkäystä Libanoniin oli suunniteltu ja valmisteltu jo kuukausia ennen sodan syyksi väitettyä 12.7. sattunutta rajakahakkaa. Tuo kahakka, jossa Hizbollahin sissit tappoivat kahdeksan israelilaissotilasta ja vangitsivat kaksi, on irrotettu asiayhteyksistään. Ensinnäkin tällaiset kahakat ovat olleet tavallisia Libanonin ja Israelin rajalla, ja Israel on vanginnut ja tappanut niissä lukuisia libanonilaisia. Kukaan ei ole ehdottanut, että nämä kahakat antaisivat libanonilaisille oikeuden pommittaa Tel Avivia.

Toiseksi heinäkuun 12. päivän välikohtausta edelsi Gazan tapahtumasarja, joka oli yhtenä syynä Hizbollahin rajakahakointiin. Sen kronologia aloitetaan yleensä kesäkuun 25. päivästä, jolloin palestiinalaiset kaappasivat yhden israelilaisen sotilaan, Gilad Shalitin. Tämän uskoteltiin oikeuttavat Israelin käynnistämän Gazan vyöhykkeelle suuntautuneen hyökkäyksen, jossa toistaiseksi pari sataa ihmistä on kuollut ja yli 700 haavoittunut. Kuitenkin pidetään lähes normaalina sitä, että Israel kaappaa vähän päästä tavallisia palestiinalaisia, vaikka siviilien kaappaus on ratkaisevasti pahempi kansainvälisen oikeuden rikkomus kuin sotilaiden kaappaus. Israelin vankiloissa viruu satoja palestiinalaissiviilejä, joita ei ole tuomittu mistään rikoksesta. Sattumalta päivää ennen Shalitin kaappausta, Israel kaappasi kaksi gazalaista siviiliä, Osama ja Mustafa Muamarin.

Rajakahakan ohella Hizbollah saadaan näyttämään syylliseltä Libanonin sotaan, kun muistetaan ja muistutetaan järjestön moniin Israelilaisiin kaupunkeihin ampumat raketit. Lienee kuitenkin jonkin verran merkitystä sillä, että tämä rakettihyökkäys käynnistettiin vasta sen jälkeen, kun Israel oli aloittanut ilmahyökkäyksensä libanonilaisia siviilikohteita vastaan.

Mistähän saataisiin sellaiset rauhanturvajoukot, jotka estäisivät asekuljetukset USA:sta Israeliin?

Jostain syystä valmistajat eivät pysty vaimentamaan poikien käyttämän pienen mopon moottorin ääntä, vaikka tytöille ostettavissa skoottereissa se onnistuu. Sitä paitsi sinänsä tehoton äänenvaimennin on usein poistettu lisätehon saamiseksi. Mopoja käyttävät yleisesti alaikäiset eikä tankojuoppous ole mitenkään epätavallista. Poliisi ei tähän ainakaan maaseudulla puutu. Heillähän parempaakin tekemistä – esimerkiksi “huumenuorten” ja aktivistien jahtaaminen

Miksi vanhemmat sitten ostavat pojilleen mopoja ja rahoittavat korjaukset ja polttoaineen? Vaikkei vähääkään välittäisi toisten ihmisten rauhan riistämisestä tai terveyden ja hengen vaarantamisesta, luulisi kuitenkin hiukan huolestuttavan se, mitä pojalle tapahtuu, kun esimerkiksi joku lapsi jää mopon alle. Sitä paitsi ei pojan omakaan henki ole turvassa robocop-kypärästä huolimatta.

Vaikkei onnettomuuksia sattuisi, mopoilu kasvattaa nuorta öljyriippuvuuteen ja välinpitämättömyyteen toisista ihmisistä. Tätäkö vanhemmat haluavat ilmastonmuutoksen ja öljysotien maailmassa?

Kyse on ilmeisesti siitä, että mopo on hyvä tapa ulkoistaa perheen sisäinen nuoriso-ongelma. Aikuistuva ihminen, jota yhteiskuntamme instituutiot ovat päättäneet “kasvattaa” vielä seuraavat kymmenen vuotta, luonnollisesti kapinoi ja käyttäytyy huonosti. Kun vanhemmat lahjovat nuorta mopolla ja sen varusteilla, saadaan rauha - kodin sisälle.