Osoite:

Olli Tammilehto: Yhden taalan kysymys. Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003.

Useimmiten kun “globalisaatiokeskustelua” käydään, käydään väittelyä köyhimpien tuloista. Onko rikkaiden rikastuminen köyhimpien kustannuksella? Vai onko niin että “globalisaation haasteeseen vastanneet” kehitysmaat korjaavat nyt mittavia hyötyjä viisaista valinnoistaan?

Tutkija Olli Tammilehdon Yhden taalan kysymys on osuva tarkennus tähän polemiikkiin. Kirja osallistuu keskusteluun pääosin arvioimalla sitä - nimenomaan keskustelun aihetta, ei tasoa. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että köyhimpien kannalta globalisaatiokeskustelua käydään lähes täysin aiheen vierestä.

*****

Mitä köyhyydellä siis itse asiassa tarkoitetaan? Erityisesti nobelisti Amartya Senin työn ansiosta vastaukseksi ei 2000-luvulla enää riitä "rahan puute". Maailmanpankkia myöten periaatteessa myönnetään, että muutkin asiat kuin tulojen puute voivat johtaa kykenemättömyyteen elää täysipainoista elämää.

Samaan aikaan Maailmanpankki pitää yllä tilastointiaan, jossa "äärimmäinen köyhyys" on elämistä alle 1,08 dollarilla päivässä. Tiukan paikan tullen köyhyydestä puhuttaessa halutaan vedota kovaan dataan - ja silloin ryhdytään pohtimaan, miten suuri määrä ihmisiä luiskahtaa tuon rajan alapuolelle. Globalisaation perusongelmaksi määrittyy talouden vapauttamisen vaikutus “dollariköyhien” tilastolliseen määrään.

Tammilehto itse nojaa OECD:n kehitysjärjestön köyhyyden ulottuvuuksien luokitteluun: ulottuvuuksia ovat taloudellinen, inhimillinen, poliittinen ja sosiokulttuurinen puutteenalaisuus sekä turvattomuus.

Tammilehdon mukaan globalisaatioksi kutsutut prosessit tekevät pahaa jälkeä, kun katsotaan köyhyyden ei-taloudellisia ulottuvuuksia. Ongelmana vaan on, että globalisaation vaikutusten mittaukset sivuuttavat nämä ulottuvuudet kokonaan.

*****

Terveydestä puhuttaessa viitataan usein epämääräisesti globalisaation tuloja kasvattavaan vaikutukseen, jonka oletetaan näkyvän ihmisten terveytenä. Käytännössä Etelän maita painostetaan talouskasvun nimissä leikkaamaan julkista terveydenhuoltoa ja lopettamaan halpojen kopiolääkkeiden valmistus, ja yhtiöt käyttävät kehitysmaita erilaisten myrkkyjen laboratorioina.

Köyhien mahdollisuudet vaikuttaa omaan elinympäristöönsä - poliittinen valta - korostuu jatkuvasti modernissa kehityspuheessa. Mutta lisääkö globalisaatio sitä? Toisaalta vaalidemokratia on saattanut lisääntyä, toisaalta keskittyvä talousvalta vie päätöksentekoa ihmisten ulottumattomiin. Köyhyyttä poistetaan yhden vaihtoehdon talousopeilla.

Turvallisuus ja elämän ennustettavuus ovat sitä keskeisempiä asioita, mitä alhaisempi materiaalinen elintaso on. Globalisaatio “auttaa” synnyttämällä riskitalouden: erilaisten talouskriisien mahdollisuus tekee köyhien elämästä epävarmaa. Samaan aikaan myös ihmisiä turvaavat yhteisöt heikkenevät, mikä tietysti edelleen lisää epävarmuutta.

*****

Kirjan erityinen ansio on siinä, että se onnistuu katsomaan todellisuutta tilastojen takana. Herkullisin poiminta on Intian tilastologiikasta: köyhyysraja määritellään tiettyä kalorimäärää vastaavan kulutustason mukaan, mutta kulutusrakenteen muutosta ei tietenkään huomioida. Tarpeelliset korjaukset lisäisivät Intian köyhien määrää vaivaisella 300 miljoonalla.

Kulutusrakenteen muutos onkin köyhyystilastojen vaiettu ongelma. Talouden avaaminen muuttaa Etelän yhteiskuntia niin, ettei tämän päivän köyhien rahantarve ole mitenkään vertailukelpoinen esimerkiksi 80-luvun tilanteen kanssa. Kun globalisaatio muokkaa elämää entistä rahavälitteisemmäksi, lisääntyneen rahantarpeen huomiotta jättäminen on eräänlainen silmänkääntötemppu.

On tärkeää erottaa syyt ja seuraukset: on järjetön oletus, että talouskasvu parantaisi mahdollisuuksia julkisten palveluiden ylläpitoon, jos talouskasvun tuottamisen ehto on näiden palveluiden karsiminen. Globalisaatiopuhe kantaa sisällään oletuksia, joiden mukaan taloudellinen vauraus "pisaroi" eri kansankerroksille - samaan aikaan, kun nämä nimenomaiset "pisaroinnin" mekanismit nähdään vaurauden tuottamisen esteinä.

Keskustelussa on hyvä tietää mistä puhuu, ja siksi Tammilehdon kirja on enemmän kuin tervetullut - lyhyenä ja akateemista jargonia välttävänä se saattaa houkutella laajempaankin lukijakuntaa. On vaarallista jos luulemme parantavamme maailmaa, kun köyhimmät näkevät asian päinvastoin.