| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Ydin-lehden numerossa 3/2014 (kirjoitettu 2013). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Kennedyn salamurha – yksinäisen hullun rikos vai järjestelmän sanktio?
Vaikka presidentti John Fitzgerald Kennedyn eli JFK:n salamurhasta on kulunut jo yli 50 vuotta, siitä kirjoitetaan ja kiistellään edelleen. Siitä näyttää muodostuneen samantyyppinen kysymys kuin esimerkiksi Venäjän vallankumous tai Tshernobylin onnettomuus. Joidenkin maailmankatsomukseen tai intresseihin ei tietty tulkinta tapahtumasta mitenkään sovi, jolloin osa tätä tulkintaa tukevista tosiasioista kiistetään tai niistä vaietaan, vaikka toisten mielestä tosiasiat ovat ilmeisiä ja niistä väistämättä seuraava tapahtuman tulkinta luonnollinen.
Virallisen teorian mukaan Lee Harvey Oswald surmasi Kennedyn yksinään ilman rikoskumppaneita. Tätä teoriaa piti esimerkiksi Helsingin Sanomat näkyvästi esillä 50-vuotispäivän tienoilla, ja se esiintyy historian kirjoissa ja ensyklopedioissa. Teorian näkyvyydestä huolimatta sitä kannattaa kuitenkin vain vähemmistö.
Marraskuussa 2013 tehdyn Gallup-kyselyn mukaan 61 % yhdysvaltalaisista ei uskonut virallista teoriaa vaan ajatteli, että salamurhan takana oli useampia ihmisiä. Niistä, jotka osasivat tai halusivat tarkentaa näkemystään, noin puolet ajatteli, että attentaatin toimeenpani jokin USA:n valtiollinen taho. On luultavaa, että myös niistä muiden maiden ihmisistä, jotka ovat ylipäänsä lukeneet tai kuulleet Kennedyn salamurhasta, enemmistö kysyttäessä epäilisi virallista teoriaa.
Tässä mielessä en ole mikään yksinäinen toisinajattelija tai pienen marginaaliryhmän jäsen, kun en usko viralliseen näkemykseen. Kuitenkin heti kun ilmoitan kantani Kennedyn murhaan, näen katseiden kääntyvän ja syyttävien sormien osoittavan minua: ”Ahaa, kuulut näköjään tuohon höynähtäneiden ja vainoharhaisten salaliittoteoreetikoiden joukkoon, joka ei ymmärrä yhteiskunnan toiminnasta mitään, vaan näkee kaikkialla salaliittoja!”
Mutta miksi sitten valtavirran toimittajat ja kirjoittajat uskovat Oswaldin yksin tappaneen JFK:n? Näyttää siltä, että virran imun lisäksi syynä heidän näkemykseensä on toisaalta oletus, että viralliset tutkimusraportit ovat luotettavampia kuin epäviralliset, toisaalta tieto, että Kennedyn murhaa tutkineen virallisen Warrenin komission mukaan Oswald oli syyllinen.
Valtiollisen salaliittoteoreetikot
Tämän yleisen näkemyksen pohja alkaa kuitenkin horjua jo pelkästään tutkimalla USA:n virallista kantaa hieman tarkemmin. Ensinnäkin Warrenin komission johtopäätös ei ollut itsestään selvä: sen seitsemästä jäsenestä kolme piti epätodennäköisenä teoriaa, jonka mukaan Oswaldin suoritti murhan yksin.
Toiseksi, Kennedyn murhaa on tutkittu myös useissa muissa virallisissa elimissä. Vuonna 1975 niin sanottu Churchin komitea toi esiin, että FBI ja CIA eivät olleet toimittaneet Warrenin komission tietoon tosiasioita, jotka olisivat suuresti vaikuttaneet tutkintaan. Yhdysvaltain edustajainhuoneen salamurhia tutkinut valiokunta (HCSA) päätyi vuonna 1978 siihen, että murhan takana oli jokin salaliitto.
Mutta miksi valtiollinen elin ylipäätään olisi luotettava taho tutkimaan tällaista tapausta? Kautta aikojen korkeassa asemassa olevat ihmiset ovat valtakiistoissaan murhanneet tai murhauttaneet toisiaan, minkä Warrenin komissioon luottavien historioitsijoiden luulisi tietävän. Siksi ennen tarkempia tutkimuksia valtiolliset tahot kuuluvat epäiltyjen joukkoon, eikä niihin sidonnaiselta elimeltä voi odottaa puolueetonta tutkimusta.
Puolueettomuus ei ole korkein hyve varsinkaan liittovaltion tutkijaelimillä, jolla on suorat kytkennät valtakunnan johtoon. Sen sijaan jokin paikallinen lainvalvoja saattaisi olla puolueettomampi. Tällainen oli mahdollisesti New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison, joka tutki asiaa perusteellisesti, vaikka viranomaiset vaikeuttivat monin tavoin hänen työtään. Hänen mukaansa murhan takana oli CIA ja Oswald oli vain lavastettu syylliseksi.
Samankaltaisiin johtopäätöksiin ovat päätyneet lukuisat valtiosta riippumattomat tutkijat. He eivät ole suinkaan vain hassahtaneita, tosiasioista piittaamattomia fanaatikkoja. Heidän joukossaan on monia akateemisen koulutuksen saaneita, yliopistoissa työskennelleitä tutkijoita kuten tunnettu historioitsija ja julkinen intellektuelli Michael Parenti, Floridan valtion yliopiston politologian professori Lance deHaven-Smith, Massachusettsin yliopiston edesmennyt politologian professori Philip Melanson, Temple-yliopiston englanninkielen professori Joan Mellen, Kalifornian yliopiston entinen englanninkielen professori Peter Dale Scott, Pittsburghin yliopiston kliinisen lääketieteen professori ja arvostettu oikeuspatologi Cyril Wecht sekä Havaijin yliopiston entinen teologian professori James W. Douglass. Viimeksi mainittu on arvostettu katolinen teologi ja rauhanaktivisti, joka sai Pacem in Terris -rauhanpalkinnon vuonna 1997. Tämän palkinnon muita saajia ovat muun muassa Martin Luther King, Desmond Tutu ja Lech Walesa. Ehkä siis on sallittua epäillä virallista murhateoriaa leimautumatta heti hulluksi.
Oswaldin varjoelämä
Kennedyn murhaan liittyy lukuisia tosiseikkoja, jotka herättävät epäilyksiä mutta joista yleensä vaietaan. Sellainen on esimerkiksi väitetyn murhaajan henkilöhistoria. Oswald palveli 18-vuotiaana Japanissa USA:n merijalkaväen huippusalaisessa tukikohdassa Atsugissa, josta käsin CIA toteutti operaatioitaan. Vuotta myöhemmin hän työskenteli El Toron tutka-asemalla Kaliforniassa. Tällöin hän alkoi täysin avoimesti esiintyä Venäjän ystävänä ja kommunistina, mutta muut merijalkaväen sotilaat ja upseerit eivät välittäneet tästä vaan hän sai edelleen käsitellä vapaasti erittäin salaista tietoa. Warren komission salaaman mutta myöhemmin julki tulleen asiakirjan mukaan hän pääsi armeijan kielikouluun Montereyhin, jossa koulutetaan vain erityistehtäviin valmistautuvia ihmisiä. Oswald oppi siellä puolessa vuodessa puhumaan sujuvasti venäjää.
Kohta tämän jälkeen hän "loikkasi” Neuvostoliittoon Suomen kautta. Hän saapui Lontoosta Helsinkiin 11.10.1959 yhdessä päivässä, vaikka mitään suoraa tai vaihtolentoyhteyttä ei tuona päivänä ollut, joten hänen on täytynyt käyttää yksityiskonetta. Moskovaan saavuttuaan hän meni USA:n lähetystöön, luopui kansalaisuudestaan ja kertoi avoimesti aikovansa paljastaa sotasalaisuuksia Neuvostoliitolle. KGB:n johtaja Juri Nosenko miehineen seurasi tarkkaan Oswaldin liikkeittä eikä hänen havaittu koskaan olleen yhteydessä Neuvostoliiton tiedustelupiireihin. KGB epäili hänen olevan kytköksissä USA:n tiedusteluelimiin.
Hän työskenteli tehtaassa ja kuului sen metsästysklubiin. Jänisjahdissa hän ei kuitenkaan koskaan osunut jäniksiin.
Kahden ja puolen vuoden kuluttua Oswald ilmoitti haluavansa palata takaisin USA:han. Hän sai viipymättä viisumin. Ulkoministeriö maksoi hänen ja hänen venäläisen vaimonsa matka- ja muuttokulut. Oswald sai välittömästi takaisin passinsa, ja vaikka vaimo oli kuulunut Komsomoliin, tämä päästettiin rajan yli maahanmuuttoa säätelevistä laista piittaamatta.
Asetuttuaan asumaan Dallasiin hän seurusteli CIA:n luottomiehen Georg de Mohrenschildtin, antikommunistien ja Kuuban emigranttien kanssa. Samanaikaisesti hän perusti New Orleansiin yhden hengen osaston sosialistisen Kuuban solidaarisuusjärjestölle (Fair Play for Cuba) ja lähetti ystävällisiä kirjeitä USA:n kommunistiselle puolueelle ja Sosialistiselle työväenpuolueelle.
Näyttää siltä, että CIA:n alkuperäisen juonen tarkoituksena oli Oswaldin kautta vierittää syy Kennedyn murhasta Neuvostoliiton ja Kuuban niskoille. CIA:n Meksikossa työskennelleiden agenttien virheiden ja joidenkin paljastusten takia tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja siksi viralliseksi kertomukseksi vakiintui Oswald yksinäisenä pyssymiehenä.
Itse ampumistapahtumaan liittyy lukuisia epäilyttäviä seikkoja. Esimerkiksi se, että Oswald tai hänenä esiintynyt henkilö oli valinnut aseekseen huonon ja hitaan italialaisen kiväärin, joka italialaisten mukaan ei koskaan ole tappanut ketään muuta kuin vahingossa ja oli yksi syy heidän tappioonsa toisessa maailmansodassa. Tapahtuman kaikkia yksityiskohtia ei kuitenkaan koskaan saada varmistettua, koska viranomaiset hävittivät ennen normaalia rikostutkintaa keskeisen todistusaineiston. USA:n salaisen palvelun agentit veivät Kennedyn ruumiin väkisin Parklandin sairaalasta ennen, kuin ruumiinavaus oli tehty, ja rikkoivat näin Texasin lakia. Presidentin mukana ollut seurue pesetytti häntä kuljettaneen limusiinin vielä sen seisoessa sairaalan edessä. Kaikki veritahrat poistettiin penkeistä ja verhoilusta. Luotien rikkoma tuulilasi vaihdettiin. Vielä murhailtana auto vietiin kuljetuskoneella Washington D.C.:hen.
Epäilyksiä herättää myös se, mitä tapahtui murhan jälkeen. Attentaattia seuranneiden 15 vuoden aikana 40 ihmistä, joilla oli tietoa murhasta, kohtasi väkivaltaisen kuoleman. Esimerkiksi mainittua Oswaldin yhteysmiehenä toiminutta de Mohrenschildtiä ammuttiin päähän vain kolme tuntia sen jälkeen, kun edustajainhuoneen salamurhavaliokunnan tutkija oli yrittänyt ottaa häneen yhteyttä. Oliko tämä kaikki vain sattumaa?
Mutta miksi CIA ja sitä lähellä olevat valtiolliset tahot olisivat halunneen murhata Kennedyn?
Sotakoneiston vihaama
JFK oli ilmiriidoissa CIA:n kanssa. Hän oli uhannut ”hajottaa CIA:n tuhansiksi kappaleiksi ja heittää ne tuulen vietäväksi”. Riita oli kärjistynyt, kun Kennedy ei lähettänyt ilmavoimia tukemaan CIA:n organisoimaa Sikojen lahden maihinnousua Kuubaan vuonna 1961. Tämä kuubalaisten Castron vastustajien suorittama operaatio tunnetusti epäonnistui. JFK sulki CIA:n aseistettujen joukkojen leirit, jotka valmistelivat toista maihinnousua. Monet tiedustelupalvelun ja muiden turvallisuuselinten virkamiehet vihasivat Kennedyä ja kutsuivat häntä ”Valkoisen talon pahantekijäksi”.
Kennedyllä oli myös vakavia erimielisyyksiä Pentagonin kanssa. Hän ei halunnut lähettää Vietnamiin maajoukkoja toisin kuin kenraalit ja monet muut valtaapitävät. Suurin erimielisyys koski kuitenkin ydinasepolitiikkaa ja Neuvostoliittoa. JFK ei ollut valmis ydinsotaan Neuvostoliittoa vastaan, vaikka sotilaspiirien mukaan USA olisi voittanut sodan. Niinpä hän Kuuban ohjuskriisin aikana ryhtyi neuvottelemaan Neuvostoliiton silloisen johtajan Nikita Hrushtshovin kanssa. Saavutetussa kompromississa Neuvostoliitto suostui vetämään ohjukset Kuubasta, kun USA lupasi olla yrittämättä uutta maihinnousua ja vetää pois ohjuksensa Turkista. Kennedyn solmimasta ydinkokeet ilmakehässä kieltävästä sopimuksesta kenraalit eivät myöskään pitäneet. Suurta epäluuloa JFK:ta kohtaan herätti se, että neuvotellessaan sopimuksista hän käytti omia yhteyskanavia ja lähettiläitä sivuuttaen ja jättäen pimentoon virkamieskunnan ja sotilaspiirit.
Kaiken lisäksi Kennedy astui myös muiden USA:n valtaapitävien varpaille. Hän antoi maan valtionvarainministeriön painattaa setelirahaa, jonka painaminen oli ollut sitä ennen ja on ollut myös JFK:n jälkeen yksityisen Federal Reserve -pankin monopoli. Kennedy toiminta ei miellyttänyt myöskään monia maan suurista teollisuusyhtiöistä. Hän esimerkiksi käynnisti kartellin vastaisen oikeudenkäynnin General Electriciä vastaan.
Kennedy oli viimeisinä vuosinaan hyvin tietoinen häntä uhkaavasta salamurhasta. Hän vertasi itseään usein presidentti Abraham Lincolniin, jonka Etelävaltioita tukeneeseen salaliittoon kuulunut John Booth murhasi vuonna 1865 kesken teatteriesitystä. Kun JFK oli neuvottelemalla ratkaissut Kuuban ohjuskriisin, hän totesi veljelleen Robertille: ”Juuri tänä iltana minun pitäisi mennä teatteriin.”
Dwight Eisenhower, joka toimi presidenttinä ennen Kennedyä, oli varoittanut jäähyväispuheessaan ”sotilas-teollisesta kompleksista” ja sen kautta ”vääriin käsiin joutuneen vallan tuhoisasta noususta”. Ilmeisesti omiin kokemuksiinsa viitaten hän sanoi, että ”vain valpas ja asioista perillä oleva kansalaisyhteiskunta voi pakottaa suuren teollisen ja sotilaallisen koneiston kytkeytymään oikealla tavalla meidän rauhanomaisiin menettelytapoihimme ja päämääriimme niin, että turvallisuus ja vapaus voivat yhdessä kukoistaa.”
Kennedy tunsi voimakkaasti, miten Eisenhowerin kuvaama yhteiskunnallinen rakenne oli ohjaamassa häntä ja miten sen puitteissa toimiminen saisi hänet syyllistymään hirvittävään rikokseen: ydinsodan aloittamiseen. Hän päätti panna vastaan. Ajaessaan ydinkoekieltosopimusta läpi kongressissa hän tukeutui voimakkaasti nousevaan rauhanliikkeeseen. Liike ei ollut kuitenkaan kyllin voimakas, että se olisi voinut Eisenhowerin viittaamalla tavalla panna sotilas-teollista kompleksia pysyvästi aisoihin. Presidenttinä Kennedy saattoi kuitenkin toimia hetken aikaa omapäisesti ja tehdä jotain todella merkittävää: estää ydinsodan syttyminen.
Tällä hetkellä ei ydinsodan alkaminen näytä niin todennäköiseltä kuin 1960-luvun alussa. Sen sijaan olemme kovaa vauhtia matkalla ilmastokatastrofiin. Ehkä nytkin tarvitaan poliitikkoja, jotka uhmaavat ”taloudellis-byrokraattista kompleksia” ja sen kasvuliturgiaa ja alkavat ”neuvotella rauhasta” muun luonnon kanssa. Sanktioilta tällainen ruodusta poikkeava yksilö ei tietenkään voi välttyä. Tuskinpa ne kuitenkaan ovat niin kovat kuin Kennedyyn kohdistuneet.
Artikkelin kirjoittamisessa on käytetty lähteinä mm. seuraavia kirjoja:
Lance deHaven-Smith: Conspiracy Theory in America. University of Texas Press, Austin 2013.
James W Douglas: JFK and the Unspeakable, Why he died and why it matters. Simon & Schuster, New York 2008.
Michael Parenti: Dirty Truths, Reflections on politics, media, ideology, conspiracy, ethnic life and class power. City Lights Books, San Francisco 1996.
17.09.14
Lisää kommentti
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments