Tämä Henrik Hausenin teksti on osa Olli Tammilehdon  toimittamaa, jo loppuunmyytyä kirjaa Kun edustajat eivät riitä - Kansalaistoiminnan opas (WSOY, Helsinki 1989). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

III.4. RAHOJA LIPPAISIIN

Alussa toimintaryhmän jäsenet useimmiten maksavat itse postitukset, matkat, monistukset yms. Pian tämä ei riitä. Yhdeksi toiminnan osaksi on otettava rahan hankinta. On alettava pyytää toiminnan kannattajilta henkisen tuen lisäksi ihan markoissa laskettavaa sympatiaa.

Toinen hankala vaihe tulee eteen myöhemmin, jos ja kun toiminta vakiintuu. Vuokrien, puhelinlaskujen ja muiden säännöllisten kulujen peittäminen satunnaisilla tuloilla - kuten myyjäisillä tai keräyksillä - vaatii liikaa työtä ja aikaa. On keksittävä uusia keinoja, jotka tuovat rahaa säännöllisesti. Samalla on talous suunniteltava tarkemmin.
 
 

RAHAKOMPLEKSIT

Vapaaehtoinen itsensä verottaminen, hyvien hankkeiden tukeminen, ei Suomessa vielä kuulu jokamiehen ja -naisen tapoihin. Monet ajattelevat edelleen, että riittää, kun valtio jakaa verovaroja eri tarkoituksiin. Pienestäkin summasta on vaikea luopua, kun vastikkeeksi ei saa mitään kouriintuntuvaa tai kätösiin kopsahtavaa. Kannattajat ovat kuitenkin kansalaisliikkeiden tärkeimmät rahoittajat, joten näitä asenteita on syytä yrittää muuttaa.

Raha tuottaa myös monille aktiiveille ristiriitaisia tunteita. Sehän saattaa olla osa niitä rakenteita, joita halutaan muuttaa. Toisaalta olemme sekä yksityisenä että ryhmänä riippuvaisia siitä. Monella on myös lapsuudesta periytyvä ongelmallinen suhde rahaan: se liittyi suhteeseemme vanhempiin ja muihin ihmisiin, sitä oli liian vähän tai liian paljon. Näitä on hyvä miettiä, kun kehitetään toimintaryhmän talouden pohjaa.

Rahan hankinnalle ja käytölle saattaa olla mahdollista löytää uusia tapoja, jotka edistävät jakamista, yhteisöllisyyttä ja vapautta eivätkä muodosta kahleita kuten taloudellinen toiminta yleensä. Kun kehitämme talouskäytännön, jonka itse hyväksymme, on helpompi pyytää avustuksia.

"Vaihtoehtoisuudessa" ei kannata kuitenkaan mennä pitkälle ja hylätä tavanomaisten talousmiesten hyviksi havaitsemat niksit. Esimerkiksi uusien yllättävien rahoitustapojen keksimisessä saattaa olla hyötyä yritystalouden kirjallisuuden kohdista, joissa puhutaan "innovaatioista" ja "markkinaraosta".
 
 

RAHAN HARAVOINTIA

Rahaa voi kerätä ainakin kolmella tavalla:

  1. lippailla, joita levitetään ja pidetään esillä siellä, missä ihmiset liikkuvat, ja joihin myös suoraan pyydetään avustuksia;
  2. listoilla, joihin antajat kirjoittavat nimensä ja avustussummansa; he näkevät samalla, ketkä ovat aikaisemmin antaneet ja kuinka paljon;
  3. postisiirto- tai pankkitilille, jonka numeroa levitetään eri keinoin yleisön tietoon.
Kaikissa tapauksissa on tärkeää, että

* antaja tietää, mitä tukee: toimintaryhmän tunnus tai nimi että ovat aina esillä;

* antaja innostuu; kampanjan alussa tai sen nousuvaiheessa voi kerätä yleiseen toimintaan; muulloin innostukseen vaaditaan uusia selviä kohteita: uusi lehti, tutkimus, kampanja, tempaus; rahallisesti lähes arvottomien vastikkeiden kuten merkkien tai osuuksien "myyminen" voi innostaa enemmän kuin tavallinen keräys;

* antaja luottaa; kohteen tarkennus (esimerkiksi painatuskulut tai 20 000 markkaa tutkimukseen), tilinpidon julkistaminen, luotettavien ja tunnettujen henkilöiden tuki tai valvonta taikka siististi painetut kuitit voivat auttaa - niin myös poliisin leimat, jotka saa keräyslistoihin ja lippaisiin keräysluvan perusteella.

Rahankeräysluvan antaa lääninhallitus, jos keräys tapahtuu vain yhden läänin alueella. Valtakunnallisiin keräyksiin tarvitaan sisäasiainministeriön lupalappu. Lupa-anomukset tehdään poliisille. Luvan saaminen kestää muutaman viikon ja se maksaa muutaman kympin. Lupa annetaan vain rekisteröidyille yhdistyksille. Kerätä voi tietenkin myös jonkin toisen asiaa tukevan ry:n nimissä. Uuden ryhmän syntyessä ja toiminnan käynnistyessä nopeasti tämä onkin tavallista.

Ilman lupaan kerätyt rahat voivat joutua valtiolle esimerkiksi kampanjan vastustajien ilmiannon perusteella! Uusi anomus ja tilitys poliisille on tehtävä vuosittain.

Viranomaisille on ilmoitettava myös varojen käyttötarkoitus. Se kannattaa tehdä mahdollisimman epämääräisesti a` la "yhdistyksen tavoitteen tukeminen" tai "luonnonsuojelun edistäminen". Näin lupaa voidaan käyttää erilaisiin keräyksiin tarpeen mukaan. Yleensä luvan saamisessa ei ole ongelmia, kunhan tarkoitusta ei voida tulkita valtion ulkopolitiikan vastaiseksi. Puola-solidaarisuus ryhmän anomus ja puolalaisen Vapaus ja rauha -liikkeen tukemiseen tarkoitettu Vihreän liiton anomus ovat ainoita viime vuosina hylättyjä.

Rahankeräyksenä pidetään myös rinta- ja tarramerkkien tai muiden vastaavien vahvasti ylihinnoiteltujen tuotteiden myyntiä. Niiden luetteleminen luvassa varmistaa myynnin laillisuuden julkisilla paikoilla. Lehtiä saa myydä ilman lupaa.

Keräykseen kannatta yhdistää tiedotusta ja päinvastoin:

Edellinen koskee siis yleisötilaisuuksia. Omissa sisäisissä kokouksissa ei juuri ole syytä kerätä rahaa: se voi huonontaa ryhmän henkeä - aktiivithan antavat joka tapauksessa toiminnalle paljon, jollei muuta niin aikaansa.
 
 

RAHAVIRTA TASAISEKSI

Toiminnan jatkuessa pyritään saamaan myös pysyviä tukijoita. Näitä kutsutaan kannattajiksi, jäseniksi(1), kummeiksi tms.

Jäsenet tai vastaavat maksavat yleensä maksunsa vuosittain. Kaupungeissa maksut peritään useimmiten tilisiirtokorteilla, maaseudulla käteisellä. Joukossa on usein innokkaita jäsenten metsästäjiä. Heille kannattaa painattaa jäsenkeräyslistoja tai käteismaksua vastaan annettavia jäsenkortteja. Myös jäsenhankintakilpailuja ja -kampanjoita järjestetään. Jäsenmaksut on syytä periä etukäteen loppusyksystä tai vuoden alussa - tai sekä että.

Kummit maksavat kerran kuussa, yleensä vapaavalintaisen summan, esimerkiksi vähintään 20 markkaa tai prosentin palkasta. Vakaimmaksi rahavirta saadaan, kun kummit tekevät pankkiensa kanssa maksupalvelusopimukset. Kummimaksuilla maksetaan kuukausittaiset menot kuten vuokrat ja palkat.

Kummijärjestelmän hoitaminen vaatii pitkäjänteisyyttä, mutta työtä siitä on vähemmän kuin vaikkapa merkkien myynnistä. Kannattaa varautua siihen, että osa kummeista (samoin kuin jäsenistä) jää vähitellen pois muistutuksista huolimatta ja että kesällä maksuja unohtuu.

Kummeille lähetetään kirjeitä, kaikki ryhmän lehdet ja julkaisut sekä tietenkin maksukortteja ja -kehotuksia. Heitä voi pyytää haastamaan tuttaviaan kummeiksi.
 
 

KAMPANJOITA RAHAN PUOLESTA

Rahankeräyskampanjoita on aktiivisella toimintaryhmällä pyörimässä aina vähintään yksi. Näitä varten kannattaa kerätä jäsenluetteloa laajempaa osoitteistoa.

* Haastekampanjoissa ihmisiä ei pelkästään pyydetä lahjoittamaan rahaa vaan myös haastamaan tuttaviaan tekemään samoin. Haastaja toimittaa esimerkiksi tilillepanokortin välityksellä haastettujen nimet ja osoitteet toimintaryhmälle. Näille lähetetään sitten haaste ja pyyntö haastaa uusia ihmisiä. Parhaimmassa tapauksessa lumivyöry lähtee liikkeelle. Esimerkiksi 80-luvun alussa Alta-joen suojeluliike keräsi Norjassa tällä tavoin kymmeniä tuhansia kruunuja. Onnistumiseen vaikutti liikkeen saama laaja julkisuus ja kannatus mutta myös lyhyt ja ytimekäs perustelulehtinen, haastekirjeiden ja postisiirtolomakkeiden ripeä postitus - mahdollisesti lisäksi kauniit haastelomakkeet.

* Ilmoituskampanja alkaa nimienkeruulla vetoomukseen. Jokainen allekirjoittanut sitoutuu maksamaan osuuden lehti-ilmoituksesta. Kun rahaa on kylliksi kasassa, julkaistaan vetoomus allekirjoituksineen (lukuun ottamatta niiden henkilöiden nimeä, jotka haluavat avustaa mutta pysyä tuntemattomina) sanomalehdessä. Ilmoituksessa pyydetään yleensä myös lisää taloudellista tukea. Ruotsin kansanliikkeet, mm. ydinvoimanvastainen liike, käyttävät usein tätä rahanhankintakeinoa. Liikkeiden vetoomukset ovat innostaneet ainakin naapurimaamme kansalaisia. Kantaa ottavat ja henkilökohtaiset viestit ovat erottuneet kyynisessä ja nimettömässä uutisvirrassa.

* Osuuksien, osakkeiden tms. myynnillä voidaan käynnistää uusi mittava hanke. Osuuskunnan jäsenille tai osakkaille on tehtävä selväksi, mitä hän osuudella saa: kauniin muiston seinälleen, äänioikeuden kokouksessa vai jotain muuta. "Osuuksia" tarjoamalla on mahdollista kerätä rahaa myös pienehköihin kohteisiin. Sveitsissä käytetään tätä menetelmää kampanjajulisteiden rahoittamiseen.

* Kerjuukirjeitä listoilla oleville yksityisille ja järjestöille lähetetään useimmiten vasta taloudellisten vaikeuksien alkaessa kummitella. Tietenkin tämäkin toiminta voi olla suunnitelmallista. Kirje vaikuttaa henkilökohtaisemmalta, kun se on ihan oikeasti allekirjoitettu. Joskus voi myös jonkun tunnetun henkilön nimi tehota. Käsin kirjoitettu osoite ja ykkösluokan posti lisäävät mahdollisuuksia siihen, että kirje avataan ja luetaan. (Kirjeiden sävystä luvussa IV.10.)

Postituslistaa voi pidentää pyytämällä käyttöön jonkin ystävällismielisen lehden tai järjestön rekisteri. (Lainaksi antajan on syytä kertoa tästä etukäteen rekisterissä oleville ihmisille.) Laaja postitus on kallis eikä aina tuota voittoa - uusia säännöllisiä tukijoita kylläkin.

Myös keräyksen ajoituksella on merkitystä. Esimerkkinä rauhanliikkeen keräys Hiroshima-päivänä.

Suurille lahjoittajille on syytä lähettää kiitos sekä tilinpäätökset ja talousarviot. Näin heille osoitetaan, että rahankäyttö on luotettavissa käsissä.
 
 

LIIKKEESTÄ KAUPPALIIKE?

Rintamerkkien, tarrojen, julisteiden ja muiden pikkuesineiden myynti voi jonkin aikaa olla erittäin tuottoisaa. Niiden suosio on kuitenkin ailahtelevaista. Merkkien valmistus on halpaa vain isoissa erissä, joten on harkittava tarkkaan, menevätkö ne todella kaupaksi.

Valmistus- ja painohinnoissa on suuria heittoja, joten kokeneiden ryhmien ja yksityisyrittäjien vihjeet voivat säästää pitkän pennin (ks. tarkemmin luvusta III.1). Jonkin tilaisuuden mainostamista varten tehtyjä merkkejä voi myydä halvalla, mutta muutoin näistä näyttöarvotuotteista kannattaa ottaa kunnon hinta: ostajalle on annettava todellinen tilaisuus tukea toimintaa.

Kirjallisuuden myynnillä levitetään ensisijaisesti tietoa ja ajatuksia. Omien kirjojen hinnat on syytä kuitenkin asettaa reilusti painokustannusten yli, esimerkiksi kaksin tai kolminkertaiseksi, jollei haluta tappioita. Usein tämä ei estä ihmisiä ostamasta mutta auttaa peittämään jakelu-, ilmaiskappale- yms. kuluja, joita kertyy yllättävän paljon. Myös muiden toimintaryhmien ja kustantamojen kirjoja voi ottaa myyntiin, jos niistä saa tarpeeksi alennusta.

Myyntipöytiä taloudellisesti itsenäinen ryhmä pystyttää omiin tilaisuuksiinsa, muiden järjestämiin, mahdollisia kannattajia kokoaviin tapahtumiin, ulkoilmakonsertteihin, toreille jne. Niiden ääressä on hyvät mahdollisuuden paitsi kirjalliseen myös suulliseen sanomien vaihtoon. Tärkeitä myyntikanavia ovat myös kirjakaupat, kirjakahvilat, luonto- ja kehitysmaakaupat ja opiskelijakioskit (ks. III.1).

Postimyynti on kokemuksen mukaan tärkein aineiston levitystapa. Se on parhaiten kenen tahansa kiinnostuneen ulottuvilla. Postikauppa on syytä organisoida hyvin, mm. painattaa valmiiksi lasku- ja postiennakkolomakkeita. Pieniä lähetyksiä voi lähettää laskulla, jolloin korkea postiennakkomaksu jää pois.
 
 

MYYDÄÄN JA JUHLITAAN

Tukitapahtumat kannattaa valmistella huolella. Ei ole harvinaista, että taloudellisista syistä järjestetty tilaisuus vie enemmän rahaa kuin tuo. Toisaalta myyjäiset, juhlat ja konsertit eivät vain kerää rahaa. Ne ovat myös ikkunoita ulospäin.

* Myyjäisiä ja kirpputoreja ei ole vaikea järjestä. Usein näiden järjestelyistä innostuvat toiset ihmiset kuin muusta toiminnasta. Tavaroiden uudelleen käytön edistäminen voi olla sekä mielekästä että hauskaa. Pidetään myyjäiset sitten torilla tai sisätiloissa, järjestelyvaiheessa tarvitaan tilava varasto säilytystä ja lajittelua varten. Myös kuljetusväline tavaroiden keräämistä varten on tarpeen. Parhaiten asiakkaita saa myyjäisiin, kun ne järjestetään lauantaina aamupäivällä tai puoliltapäivin.

Tavaroita aletaan kerätä useita viikkoja ennen kirpputoria. Jo aktiiveilta, tuttavilta, sukulaisilta ja naapureilta saadaan riittävästi "keskenkulutettuja" hyödykkeitä pientä myyntitapahtumaa varten. Laajempi varasto kertyy ilmoituksilla omissa tiedotteissa ja lehdissä sekä lennäkkien jaolla. Tehokkain on ovelta ovelle keräily varsinkin, jos siitä on ko. taloihin jaettu tieto etukäteen.

Tavaroiden lajittelu ja hinnoittelu etukäteen eivät ole välttämättömiä, mutta ne lisäävät tuloja. Lajitella voi esimerkiksi neljään osastoon:

  1. Vaatteet: lasten/naisten/miesten/ulko/"antiikki"/kengät/päähineet/muu
  2. Taloustavarat: työkalut/astiat jne.
  3. Taide ja harrastukset: kirjat/koriste-esineet/pikkuesineet (usein juuri tämä osasto on suosituin)
  4. Huonekalut, lamput, matot jne.
Rikkinäiset esineet heitetään pois tai korjataan. Hintojen täytyy olla alle paikkakunnan vakituisten kirpputorien tason. Ainakin vaatteet kannattaa myydä halvalla, muuten ne jäävät varastoon. Parhaimmat tavarat pannaan selvästi esille. Voi olla myös "löytölaatikoita" innokkaille penkojille

Kahvin ja leipomusten myynti on kannattavaa kaikissa tilaisuuksissa - varsinkin jos saa jauhot lahjoituksena ja leipoo itse. Tietenkin aina on esillä myös ryhmän omia painotuotteita, jäsenmaksulomakkeita jne. Elävä musiikki sekä onginta ja muu lastenohjelma luovat tunnelmaa.

* Tukijuhla ja-konsertti vaativat paljon ennakkomainontaa ja hyvän ohjelman, jotta ne tukevat toimintaryhmää eivätkä vain yleisöä (näiden järjestämisestä ks. luku IV.5). Pääsymaksujen lisäksi tilaisuuksissa voi hankkia tuloja tarjoilulla ja muulla myynnillä sekä arpajaisilla ja huutokaupoilla.

* Arpajaisten voittojen arvon on aina oltava vähintään 35 % arpojen yhteenlasketusta myyntiarvosta. Poliisin lupa tarvitaan, kun arpoja on yli 1000 markan edestä (vuonna 1988) tai kun arpoja myydään muualla kuin siinä tilaisuudessa, jossa varsinainen arvonta tapahtuu. Valtakunnallisiin arpajaisiin on hankittava lääninhallituksen lupa.

* Huutokauppoja voi yleensä järjestää tarvitsematta kasvattaa viranomaisten paperipinoja. Poliisin lupa tarvitaan kuitenkin, jos huutokauppa tapahtuu arkisin klo 20:n tai lauantaisin klo 12:n jälkeen tai sitten pyhäpäivänä.

Pahojen yllätysten torjumiseksi kaikista tilaisuuksista on syytä laatia budjetti eli realistinen suunnitelma menoista ja tuloista. Siinä muistettavia asioita:

Avustuksia tilaisuuksien järjestämiseen voi hakea mm. läänien taidetoimikunnilta ja kuntien raittius- ja nuorisolautakunnilta.
 
 

VALTION VAROILLA?

Valtion, kaupunkien ja yhtiöiden avustuksiin on syytä suhtautua epäluuloisesti, vaikkei olisikaan salaliittoteorioiden kannattaja. Kärjen tylsyminen ja sulautuminen valtiokoneistoon on ollut useimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden kohtalo.

On kuitenkin tilanteita, joissa valtioon, kaupunkiin tai yritykseen kohdistuu niin kovia paineita, että avustuksia saa ilman ehtoja. Valtaorganisaatioiden rahaa hyväksyvä toimintaryhmä voi lisäksi käyttää keinoja, joilla riippuvuus avustajasta ja tuen jatkuvuudesta vähenee:

Joka tapauksessa kannattaa muistaa, että valtaapitävät voivat avustaessaan kiillottaa myös omaa mainettaan. Toisaalta suuren yleisön tukea tulee vain niin kauan kuin ihmiset eivät luota viranomaisten kykyyn hoitaa ko. asiaa. Suuret avustukset voivat siis viedä monia pieniä ja tuloksena on plus-miinus-nolla. Aina ei siis edes taloudellisesti kannata olla mukana oikeuttamassa vallankäyttöä, joka on omien päämäärien vastaista.

Kaupungeissa ja kunnissa rahaa jakavat mm. nuoriso-, kulttuuri- ja raittiuslautakunnat. Nuorisoavustusten ehtona on, että 2/3 jäsenistä on alle 24-vuotiaita. Kulttuurilautakunta voi tukea näyttelyitä, tutkimuksia ja tapahtumia. Vastaaviin projekteihin, esimerkiksi leirin järjestämiseen tai valokuvanäyttelyn tekemiseen, saa rahaa myös läänin nuorisolautakunnalta tai taidetoimikunnalta.

Rahaa kannattaa anoa reilusti - läpimeno ei yleensä ole summasta kiinni. Henkilökohtainen yhteys johonkin asianomaisen elimen jäseneen auttaa tekemään oikeanlaisen anomuksen ja parantaa sen läpimenomahdollisuuksia.

Luento- ja koulutustilaisuuksiin (joita monet kokoukset itse asiassa ovat) saa valtion rahaa opintokeskusten kautta (niitä ovat mm. Opintotoiminnan keskusliitto, OK, ja eri puolueita lähellä olevat sivistysjärjestöt). 50 %:n avustuksen saa tietyin ehdoin vuokriin, opiskelumateriaaliin, luennoitsijoiden kuluihin ja palkkioihin sekä osanottajien matkoihin. Varakkaimmat luennoitsijat lahjoittavat ehkä palkkionsa ryhmälle ja jos vielä osanottajat maksavat matkansa toisen puoliskon, niin seminaarin talous saadaan kuiville. Tuki tulee kuitenkin jälkikäteen vasta viikkojen tai kuukausien kuluttua.

Myös opintokerhoihin saa valtion apua samoista keskuksista. Siitä tarkemmin luvussa IV.12.

Avustuksia myöntävistä yhdistyksistä ja säätiöistä saa tietoa Suomen kulttuurirahaston säätiöhakemistosta tai seuraamalla lehti-ilmoituksia. Monet vakiintuneet järjestöt tuntevat nämä kanavat hyvin. Hakemukseen tulee yksityiskohtainen projektisuunnitelma ja talousarvio. Kun on kirjoittanut muutaman anomuksen, muut sujuvat rutiinilla.

Yrityksiltä sekä Lion-, Rotary- ja sen sellaisilta klubeilta saa helpommin tavaralahjoituksia kuin rahaa (ks. edellinen luku). Hyväntekeväisyydeksi luokiteltavat projektit ovat yritysten suosiossa. Myös valtion laitosten vaihtoehtona toimivat hankkeet - kuten helsinkiläiset Arkadian nuorisoklinikka ja Lepakko - ovat saaneet runsaasti tarvikeapua firmoilta.
 

TYÖ JAOLLA

Talouden hoito edellyttää pitkäjänteisyyttä. Alussa siitä huolehtii yksi ihminen. Tehtävää kannattaa kierrättää: jokainen voi hoitaa sitä vuorovuosin. Taloudellisen kasvun uhriksi joutuneessa liikkeessä ei yksi vapaaehtoinen riitä: on palkattava joku hoitamaan raha-asioita tai sitten on perustettava erillinen talousryhmä, jonka jäsenet keskittyvät kukin omaan tehtäväalueeseensa. Tärkeää on kuitenkin, että jokainen talousryhmän jäsen kantaa jossain määrin vastuuta myös muiden tehtävistä. Näin toimivuus ei ole esimerkiksi yhden ihmisen poissaolosta kiinni.

Talousihmiset joutuvat hoitamaan mm. seuraavia tehtäviä:

1. Myynnin järjestäminen, mainostaminen ja muu markkinointi. Tähän kuuluu mm. varaston ylläpito ja postimyynnin suunnittelu niin, että myös satunnaiset työntekijät pystyvät sitä tekemään.

2. Ilmaismateriaalin, postimerkkien ja pakkaustarvikkeiden hankinta.

3. Laskujen maksaminen. Maksujärjestykseen joutuu paneutumaan, jos rahaa on niukasti. Viivästyskorkoja ja protestilistalle joutumista kannattaa tietenkin välttää. Vielä tärkeämpää on, ettei kaupan, kirjapainon, vuokranantajan tms. luottamusta menetetä ja samalla vaikeuta muiden vastaavien kansalaisryhmien asemaa. Palkoista ja palkkioista suoritetaan aina veroennakonpidätys ja sosiaaliturvamaksu. (Ellei sitten halua maksaa niitä pimeinä...) Posteista ja pankeista saa lomakkeita rekisteröimättömän työnantajan ennakonpidätystä varten. Määristä saa ohjeita pankeista ja verovirastoista.

4. Pankkitilien ja kassan hoitaminen. Maksuliikenteestä mahdollisimman suuri osa hoidetaan postisiirto- tai pankkitilien kautta. Käteiskassassa ei kannata pitää liikaa rahaa. Jokaisesta maksusta tulisi kirjoitta tosite eli lasku, kuitti tai muu lappu, josta ilmenee ainakin maksupäivämäärä, maksajan ja vastaanottajan nimet sekä maksun tarkoitus. Tositteet numeroidaan ja samaa numerot käytetään kirjanpidossa viitteenä. Sopivin väliajoin tehdään kassalaskelma, johon kirjataan myös mahdolliset ali- tai ylijäämät.

5. Kirjanpito tiliotteiden ja tositteiden perusteella. Normaalisti käytetty ns. kaksinkertainen kirjanpito ei ole niin hankala, kuin miltä se ensin tuntuu. Oppaita löytyy kirjastoista ja monista järjestöistä. Kirjanpitolaki vaatii yleensä kaksinkertaisen kirjanpidon, mutta siitä on hyötyä myös talouden hoidon selkeyden kannalta.

6. Liikevaihtoveron maksaminen tulee vastaan, kun myynti paisuu, se suuntautuu paljolti muille kuin jäsenille ja tavaran myynti ei pääosin ole rahankeräyksen luonteista. Lain tulkinta on kuitenkin vaihtelevaa, joten usein vasta liikevaihtoverotoimiston päätös selvittää asian. Lahjoituksista, jäsenmaksuista, pelkästään jäsenille myytävistä tavaroista sekä lehtien tilausmaksuista ei tarvitse maksaa liikevaihtoveroa.

7. Laskujen karhuaminen eli muistutusten lähettäminen niille, jotka eivät ajoissa maksa toimintaryhmän saamisia.

8. Jäsen-, tilaaja- ja kummikortiston hoitoon kuuluu mm. uusien maksukorttien ja "karhujen" lähettäminen.

9. Budjetointi ja muu taloussuunnittelu.

10. Omaisuuden hoito. Kerran tai pari kertaa vuodessa tehdään kiinteän omaisuuden ja myyntivaraston inventointi eli luettelo määristä ja arvoista.
 

Vastuunalaisista ja taitoja vaativista tehtävistään huolimatta taloudenhoitajan tai -hoitajien ei pidä sulkeutua omaksi salaseurakseen. Ulkopuolinen voi joskus nähdä talouden ongelmia paremmin kuin kokenut rahapelin ammattilainen.
 

Viite:

1. 'Jäsen'-nimityksen ongelmista ks. luku II.2.

Page Top
 
Palautetta kirjoittajalle/toimittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info 
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla

Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun