Niin sanottujen markkinavoimien tuhoisuus on il meistä useimmille ihmisille - myös useimmille suomalaisille. Esimerkiksi EVA:n vuodenvaihteessa 1994-95 teettämän kyselyn mukaan 67 % suomalaisista oli samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Suomalainen yhteiskunta ajautunut liiaksi sokeiden markkinavoimien ja itsekkään voitontavoittelun ohjattavaksi." Suunnilleen saman verran ihmisistä, 70 %,  allekirjoitti seuraavan väitteen: "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä."

Miksi kuitenkaan mitään muutosta ei tapahdu? "Markkinavoimat" näyttävät vain voimistuvan.

Yksi mahdollinen selitys liittyy markkina-metaforan, kielikuvan, myönteisyyteen. Markkinat edustavat vapautta ja moninaisuutta. Markkinat-ilmaisu assosioituu sellaisiin hauskoihin kokemuksiin kuin kauppatorilla, kirpputorilla tai basaarissa käynti. "Markkinatalouden" vastakohtana nähdään tylsä, synkkä ja tuhoisa neuvostoliittolaistyyppinen sosialismi tai suunnitelmatalous.

Valittavana näyttää olevan vain kaksi erilaista tapaa tuhoutua.

Umpikuja voi kuitenkin olla pitkälti vain tarkoituksenmukaisen kielenkäytön luoma harha. Tämän huomaamista helpottaa, kun muistaa reaalisosialismin retoriikkaa. Neuvostoliittohan oli nimensä mukaisesti virallisesti maa, jossa kaikki valta oli annettu ruohonjuuritason demokratiaa harjoittaville neuvostoille - samalla kun koko maa oli sähköistetty. Todellisuudessahan useimmilla neuvostoilla ei juuri ollut valtaa ja niissä, joilla oli, sitä käyttivät harvalukuiset kommunistit.

Samalla tavalla markkina-retoriikka johtaa huomion pois siitä il meisestä tosiasiasta, että markkinoilla ei markkinatalousmaissa ole järin paljon valtaa. Useimmat keskeiset taloutta ja yhteiskuntaa koskevat asiathan voivat yhtiöt päättää ilman markkinoiden vaikutusta, koska ne ovat omilla aloillaan tai alueillaan monopolistisessa tai oligopolistisessa asemassa. Tokihan ne ottavat huomioon harvojen kilpailijoidensa liikkeet - mutta niinhän tekevät myös armeijat sodassa ilman, että kukaan - mahdollisesti muutamia taloustieteen professoreita lukuunottamatta - erehtyisi kutsumaan sotaa markkinoiksi. Toisaalta yhtä tavallista kuin kilpailu on yhtiöiden keskinäinen liittoutuminen. Lähes säännönmukaista on myös tiivis yhteistyö valtiovallan ja valtioiden välisten elinten kanssa sekä ostajien raju manipulointi mainonnan ja kaupallisen kulttuurin avulla.

Markkinapuhe on siis vain ideologinen diskurssi, joka helpottaa val lankäyttöä järjestelmässä, jota olisi parempi kutsua yhtiötaloudeksi, yhtiöliberalismiksi tai kapitalismiksi. Se helpottaa myös ympäristötuhon jatkamista. Ideologian varjossa ympäristöliikkeet ja -puolueet etsivät osmosoininvaarojen johdolla parannuksia järjestelmään, jota ei ole olemassakaan.

Yhtiöt ja niitä tukevat valtiot ovat pitkälti vastuussa ilmastonmuutoksesta, otsonikadosta, sademetsien hävityksestä, lajien, kulttuurien ja kielten nopeasta vähenemisestä, maaperän, ilman ja vesien myrkyttymisestä jne. Jos niiden toiminta nähtäisiin jatkuvasti sinä, mitä se todellisuudessa on, vastarinnan nouseminen näitä valtakeskuksia vastaan olisi selvää. Vaikka siis yhdessä mielessä markkinavoimat eivät olemattomuutensa takia uhkaakaan olemassaoloamme, markkinapuhe näkökykyämme ratkaisevasti himmentävänä tekijänä on kyllä todellinen ja vakava uhka.