Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 4-5/2018. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Raja rakoilee

Lähin-itä, toukokuu 2018


Juna lähtee Vainikkalasta ja ylittää rajan. Saavun valtakuntaan, joka lehtiotsikoista päätellen on paha ja jossa kaikki on toisin kuin hyvässä lännessä.

Luonto ei tunnusta rajaa: tutut muuttolinnut ovat tulleet tännekin ja lehdet ovat hiirenkorvalla. Kauan sitten tapasin tässä junassa venäläisen, joka oli ollut ensimmäistä kertaa Suomessa. Hän ihmetteli Suomen koivuja, koska oli luullut, että tätä Venäjän kulttuuriin tiiviisti liittyvää puuta kasvaa vain Venäjällä.

Pietari on muuttunut sitten viime näkemän, mutta enimmäkseen samaan suuntaan kuin lännen suurkaupungit. Kahviloissa on aikaisempaa vaikeampaa alkaa juttusille tuntemattomien kanssa, koska suurin osa tuijottaa älypuhelintaan. Vuokrattavia kaupunkipyöriä on siellä täällä parkissa. Erilaisten etnisten ravintoloiden kirjo ja runsaus ovat häkellyttäviä. Ravintoloissa ei polteta, ja sähkötupakkakauppoja on runsaasti. Wifi on vapaasti saatavilla, mutta wifi-vapaata paikkaa on vaikea löytää. Nuoret hyödyntävät Nevski prospektin katutyötä valtaamalla kadunpätkiä ja järjestämällä siellä konsertteja.

Kyselen yli kymmeneltä kahviloissa viereeni sattuneelta ihmiseltä sanktioista ja Venäjän politiikasta. Lähes kaikki kannattavat Putinia. Sanktiot eivät heidän mukaansa ole vaikuttaneet kielteisesti. Yhden varakkaan tuntuisen, pienten lasten takia kotiin jääneen ekonomistin mukaan sanktiot ovat itse asiassa vain vahvistaneet Venäjää: ne ovat pakottaneet lisäämään kotimaista tuotantoa.

Taidekeskuksessa tapaan nuoren yhdysvaltalaisen taiteilijan. Hän kertoo sukulaisten ja tuttavien varoitelleen ja ihmetelleen, kun hän kertoi lähtevänsä Venäjälle. Hän on ihastunut Pietariin, mutta täälläkin hän on törmännyt samanlaiseen ikävään taidebyrokratiaan kuin kotimaassaan.

Vihdoin pääsen kuumasta ja autojen täyttämästä suurkaupungista junaan, joka vie minua Laatokan rannoille. Matkani varsinainen tarkoitus on nimittäin etsiä ”rajasokean” isoisäni jälkeläisiä. Hän ei siirtynyt rajan mukana, vaan jäi talvisodan jälkeen kotikaupunkiinsa Käkisalmeen. Tämä Tolstoin inspiroima ihminen ei ilmeisesti osannut omaksua silloista mediatotuutta, vaan uskoi olevan myös hyviä venäläisiä.

Käkisalmessa suomalaisten rakentaman talon tuttu ravintola on muuttunut Sushi-baariksi. Viereiseen pöytään istuu nuori nainen lapsensa kanssa. Tanja kertoo olevansa puunjalostustehtaan työnjohtaja. Hän pitää työstään. Hän oli ammattikorkeakoulussa kurssinsa ainoa nainen, ja nyt kaikki hänen työtoverinsa ovat miehiä. Tanja ei äänestänyt Putinia. Kun otan puheeksi sanktiot, läheisessä pöydässä istuva iäkäs nainen puuttuu keskusteluumme: ”Teidän sanktionne ovat hulluutta. Te pyritte alistamaan Venäjän, mutta se ei onnistu. Venäjä on suuri ja mahtava!” Tanja kuitenkin kertoo, että sanktiot tuottavat vaikeuksia talotehtaalle, koska ulkomaisten materiaalien hinnat ovat nousseet.

Kerron äitini olevan kotoisin Käkisalmesta. Tanja tunnustaa, että hänkin on osittain suomalainen. Toinen hänen isoisistään oli suomalainen, joka oli jäänyt jatkosodan jälkeen Käkisalmeen. On siis muitakin rajasokeita.

Jatkan matkaa junalla kohti Sortavalaa. Samassa vaunuosastossa on nuori kostamukselainen yrittäjä Artem. Hänen firmansa on erikoistunut toimittamaan kaikki kalusteet ja laitteet sisältäviä paketteja yrityksille. Hän on paljon tekemisissä suomalaisten kanssa, koska Kostamukseen on rajalta vain 35 kilometriä. Artemilla on humanistin koulutus. Hän harrastaa historiaa ja seuraa aktiivisesti ajankohtaisia tapahtumia vähemmän tunnetuilta TV-kanavilta ja netistä. Hänen mielestään länsimedia ei kerro kokototuutta kansainvälisistä tapahtumista. Siksi hän pitää hyvin tärkeänä kertoa minulle näkemyksiään varsinkin kun saa tietää, että olen kirjoittaja. Artem ihmettelee, miksi Venäjä ei koskaan kelpaa lännelle: 1990-luvulla Venäjä muutti poliittiset ja taloudelliset instituutionsa lännen suositusten mukaisiksi, mutta nyt sitä vihataan vähintään yhtä paljon kuin Neuvostoliiton aikana. Hän hyväksyy Putinin ulkopolitiikan yleiset linjat, mutta äänesti kuitenkin kommunisteja, koska Putin ei kyllin voimakkaasti puutu korruptioon. Artem hakee vaunupalvelijalta meille teelasin toisensa jälkeen, ja matka kuluu rattoisasti.

Saavun taksilla Sortavalan lähellä olevaan pieneen kylään. Siellä vallitsee rauhallinen ja kiireetön tunnelma. Paikalle ilmaantunut pikkupoika sanoo tietävänsä ihmisen, joka tuntee puolisukulaiseni Ivanin. Hän vie minut rappeutuneeseen kerrostaloon. Kylän alkoholisti koettaa viedä pojalta tehtävän, mutta häipyy kuitenkin sovinnolla.

Oven avaa rullatuolissa liikkuva vanha nainen. Hän soittaa tyttärelleen Mashalle, Ivanin vaimolle. Tytärtä odottaessani vanhus kertoo olevansa kotoisin Siperiasta, Ural-vuoriston eteläosan lähellä sijaitsevalta Tsheljabinskin alueelta. Hän ottaa puheeksi alueella sijaitsevan Majakin ydinjätteen jälleenkäsittelylaitoksen, jonne pitkään vietiin Loviisan ydinvoimaloiden käytetty polttoaine. Siellä vuonna 1957 sattuneella suurella ydinonnettomuudella olisi hänen mukaansa ollut samanlainen vaikutus kuin Tshernobylillä, jos tuuli olisi vienyt säteilevät saasteet länteen.

Hänen omassa kotikaupungissaan oli kaivos, jossa käytettiin vankityövoimaa. Pakkoraadanta tappoi useimmat vangit. Kapinoijat ammuttiin kaivoksen sisällä. Koska julmuus tapahtui maan alla, hän ja monet muut saivat tietää siitä vasta, kun kaivos suljettiin.

Masha vie minut metsäpolkua pitkin perheen talolle, joka sijaitsee Laatokan rannalla pienen matkan päässä kylän keskustasta. Masha on töissä läheisessä lomakylässä, mutta suurin osa perheen tuloista tulee miehen hitsaustyöstä. Perheeseen kuuluu myös kolme poikaa, joista yksi on jo 20-vuotias, mutta asuu edelleen kotona, koska ei ole löytänyt työtä. Pojat näyttävät viettävän suuren osan ajastaan tietokoneen ääressä. Perhe asuu tässä pysyvästi, mutta naapurit ovat pietarilaisia rikkaita, jotka pakenevat osaksi vuotta kaupungin saasteita.

Vihdoin Ivan saapuu kotiin. Hän on mielissään vierailustani. Ivan kertoo, että hän on Sortavalan seudulla tutustunut lukuisiin suomalaisiin, muttei yksikään heistä ole ollut sivistynyt. Itse hän on selvästikin omaksunut tietoja lukuisilta aloilta kirjoista ja internetistä. Ivan ei olisi valmis muuttamaan Suomeen, sillä siellä kaikkea toimintaa kahlitsevat lukemattomat lait ja säännöt. Sen sijaan ”Venäjä on vapaa maa”. Tosin täälläkin on joitain harmillisia lakeja: Vaikka Ivan ja Masha omistavat isohkon tonttinsa, he tarvitsevat luvan tontilla kasvavien koivujen ja mäntyjen kaatamiseen. Taloudellisesti tärkeistä arvopuista määrää valtio.

Kyselen Ivanin isästä Pavelista, joka on rajasokean isoisäni poikapuoli. Ivanilla on ikäviä uutisia: Pavel hukkui joitakin vuosia sitten: läheisen joen jäät eivät kestäneet hänen painoaan. Isoisäni varsinaisesta pojasta, Antonista, enopuolestani, hänellä ei ole paljoakaan tietoja. Hän muistaa kyllä aiemmin kuulemani tiedon siitä, että Anton on ollut Sotshissa. Tämä sai armeijassaoloaikanaan säteilyä ydinsukellusveneessä sattuneessa onnettomuudessa, ja on sen jälkeen käynyt Mustanmeren parantoloissa. Uutena tietona kuulen, että Anton työskenteli pitkään konduktöörinä ja on kulkenut junissa entistä Neuvostoliittoa ristiin rastiin Kiovasta Vladivostokiin ja Odessasta Murmanskiin. Hän on ilmeisesti edelleen liikekannalla, ja siksi häntä on vaikea löytää.

Kun olemme istuneet iltaa jo pitkään, Ivan muistaa varsinaisen uutisen: on selvinnyt, että Antonilla on tytär, Natasha, joka asuu Vologdassa. Minulla on siis Venäjän serkku! Ivan soittaa sisarelleen, joka välittää Natashalle netin kautta soittopyynnön. Natasha ilahtuu kovasti, kun kuulee, kuka olen. Hän on tiennyt, että hänellä on suomalaisia sukulaisia. Heidän etsimistä varten hän oli jopa aloittanut suomenkielen opinnot muttei jaksanut alkua pidemmälle. Yhden verkkopalvelun kautta Natasha on saanut selville, että Anton on hiljattain asunut Sevastopolissa Krimillä. Hän on käynyt siellä etsimässä isäänsä muttei löytänyt.

Mietin, pitäisikö minun lähteä etsimään Venäjän enoani Krimiltä. Matka tietäisi ongelmia: Jos yritän Ukrainan kautta, en välttämättä saa matkustuslupaa. Jos taas matkustan Venäjän kautta, Ukraina rankaisee minua eikä päästä enää maahan.

Seuraava aamuna olohuoneesta kuuluu sotilasmusiikkia. On Venäjän suurin vuotuisjuhla, Voiton päivä eli ”Suuren isänmaallisen sodan” päättymispäivä. Televisiokanavat selostavat juhlan valmistelua ympäri maata. Kameroita on eri puolilla kulkueita, ilmassa ja jopa maan alla seuraamassa ylikulkevia marssijoita ja kalustoja. Ivan ja Masha valittavat, etteivät pääse Sortavalan kulkueeseen. Ivan antaa minulle sodassa kaatuneiden muistotunnuksen, musta-oranssin Pyhän Yrjön nauhan ja käskee laittaa sen takkiini näkyvälle paikalle.

Pienessä Sortavalan kaupungissakin on suuri juhla. 1930-luvun Suomea esittelevää ulkomuseota muistuttavassa keskustassa on väkeä liikkeellä sankoin joukoin. Lähes jokaisella on kädessään plakaatti, jossa on suurennettu kuva sodassa kaatuneesta omaisestaan – yhdestä kaikkiaan noin 25 miljoonasta sodan venäläisestä uhrista.

Haluan haastatella ja kuvata yhtä marssiin valmistautujaa. Valitsen noin 40-vuotiaan naisen, joka kantaa kahta sotilaan kuvaa. Hänelle tämä tapahtuma on hyvin tärkeä. Pienenä hän itki kuunnellessaan isoäitinsä kertomuksia sodan kauhuista.

Yhtäkkiä tajuan, että nainen onkin vanha tuttuni Sonja: hän kuuluu ryhmään korkeasti koulutettuja moskovalaisia, jotka pakenivat kaupungin kaoottista 1990-lukua ja perustivat Karjalaan ekokylän. Kysyn, mitä hän ajattelee parastaikaa Moskovan keskustassa vyöryvistä ydinohjuksista ja muusta raskaasta aseistuksesta. Sonja vastaa, ettei ainakaan Sortavalan kulkueessa ole aseita. Hänen mielestään tämä on suuri rauhan juhla.


01.10.18


Kommentit

Ei vielä kommentoitu.

Kirjoita kommentti

* Pakollinen kenttä
(ei julkaista)
 
Bold Italic Underline Strike Superscript Subscript Code PHP Code Quote Insert line Bullet list Numeric list Link Email Image Video
 
Smile Sad Huh Laugh Mad Tongue Crying Grin Wink Scared Cool Sleep Blush Unsure Shocked
 
Ilmoita minulle uusista kommenteista sähköpostilla.
 
 
Powered by Commentics

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)