Osoite:

Tutkija Olli Tammilehdon tuore kirja Yhden taalan kysymys (Like 2003) tarttuu viime vuosina käydyn globalisaatiokeskustelun keskeiseen kiistakysymykseen eli siihen, miten viime vuosikymmenten taloudellinen muutos on vaikuttanut köyhyyteen.

Vähentyykö köyhyys kuten valtavirran poliitikot ja taloustuntijat vakuuttavat, vai ovatko toista mieltä olevat tutkijat ja kansalaisliikkeet oikeassa väittäessään, että talouden nykysuuntaus lisää kurjuutta? Tutkimuksensa johdannossa Tammilehto toteaa, että kiistan kummallakin osapuolella on muodollista asiantuntemusta ”monien väitöskirjatonnien edestä”.

– Köyhien maiden tilanne kehittyi 1950-luvulta alkaen parempaan suuntaan, mutta tämä kehitys taittui noin 20 vuotta sitten, kun nykyinen talouspolitiikka alkoi, itse kriitikoiden leiriin kuuluva Tammilehto sanoo.

Köyhyysraja ja todellisuus

Tammilehdon mukaan erilaisiin käsityksiin päädytään erilaisten yhteiskunnallisten peruskäsitysten vuoksi ja siksi, että köyhyys ymmärretään eri tavalla. Nykymuotoisen globalisaation kannattajat pitävät köyhyyden olennaisena kriteerinä henkilökohtaisten tai perheen rahatulojen vähäisyyttä, kriitikot puolestaan painottavat hyvinvoinnin yhteisöllisiä ja ei-rahamuotoisia edellytyksiä.

– Yhteiskunnan modernisoituminen merkitsee usein olosuhteiden muuttumista enemmän rahatalouden suuntaan. Köyhien kannalta se merkitsee elämän hankaloitumista.

– Rahaa tarvitaan enemmän, kun talouskäyttöön joutuneesta metsästä ei enää saakaan ilmaista ruokaa. Myös kasvavien työmatkojen kulkemiseen tarvitaan rahaa.

Köyhyyden mittaaminen vain henkilökohtaisina tuloina ohittaa myös valtioiden ja muiden yhteisöjen tuottamat terveys- ja koulutuspalvelut, joiden vähentäminen on usein sisältynyt Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin ajamiin rakennesopeutusohjelmiin. Köyhä voi siis todellisuudessa köyhtyä, vaikka hänen tulonsa kasvaisivatkin yli yhden dollarin ja kahdeksan sentin, joka on Maailmanpankin käyttämä äärimmäisen köyhyyden raja.

Ei selkeitä rintamia

Köyhien kokonaistuloihin kuuluvat tilastoissa näkyvien rahatulojen lisäksi myös itse tuotettujen, kerättyjen ja vaihtoon perustuvan talouden kautta saatujen hyödykkeiden arvo. Kun nykytalouden prosessit tuhoavat yhteismaita ja muita yhteisiä resursseja tai muuttavat niitä yksityisiksi, köyhien keräily-, laiduntamis- ja viljelymahdollisuudet vähenevät.

Tällainen yhteisvauraus on perinteisesti ollut paikallisyhteisöjen hallussa. Tammilehto mainitsee suomalaisena esimerkkinä maamme kalavedet.

– Yhteisvaurauteen perustuva malli on jo olemassa oleva todellisuus, jonka nykyinen rikkauksia tavoitteleva taloustiede tekee näkymättömäksi. Se perustuu hyvin vanhaan käsitykseen siitä, mitä talous on.

Tammilehto havainnollistaa lähestymistapojen eroa taloustieteen oppikirjoista otetulla esimerkillä miehestä, joka omistaa kaivon autiomaassa ja saa suuria voittoja janoisten kustannuksella. Yhteisvaurautta taas kuvaa kylä, jonka asukkaat ovat onnistuneet pitämään lähijärvensä puhtaana ja saavat tarvitsemansa veden ilmaiseksi.

Radikaalista kritiikistä huolimatta Tammilehto katsoo, että kriittisten kansalaisjärjestöjen ja globaalien talousjärjestöjen kuten Maailmanpankin välissä ei kulje selvää rintamaa vaan moniportainen jatkumo.

– Myös Maailmanpankissa on paljon henkeä, jossa nykyinen politiikka kyseenalaistetaan. Kritiikkiä esittävä tutkija ei välttämättä koe siirtyvänsä puolelta toiselle, vaikka vaihtaakin näkökulmaa, Tammilehto sanoo.

Taneli Kylätasku

15.12.2003 jälkeen: