Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu kirjasessa Ympäristö ja Sota, Sadankomitea, 1980. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla .


 

YDINVOIMA JA YDINASEET

 


Militarismi ja ydinvoimateollisuuden synty

Ydinenergian käyttö on selvimpiä esimerkkejä ympäristöongelmien ja varustautumisen yhteen kietoutumisesta. Energian tuottaminen ydinvoimaloissa uhkaa nykyisten ja tulevien sukupolvien elinympäristön turvallisuutta ja edistää samalla ydinaseiden leviämistä (ks. esim. Vahtera 1978, Ydinvoima . . . 1978). Toiminnassa ei ole paljon järkeä edes liike- tai energiataloudelliselta kannalta (Roberts & Medvedev 1977). Miksi ydinvoimaa kaikesta huolimatta käytetään, käy ymmärrettävämmäksi, kun tarkastellaan sen historiallista taustaa.

Ydinfysiikan tutkimista vuosisadan alussa ei kannustanut halu kehittää uusia energianlähteitä. Kun Ernest Rutherford sai vuonna 1919 aikaan ensimmäisen keinotekoisen ydinreaktion, hän sanoi, ettei tuloksella ole mitään tekemistä käytännöllisten sovellutusten kanssa (Laurila 1977,20).

Vielä vuonna 1939, kun maailmalle levisi tieto Otto Hahnin edellisen vuoden joulukuussa ensimmäisenä havaitsemasta uraaniytimen halkeamisesta eli fissiosta, näytti ydinvoiman kehittäminen energianlähteeksi varsin vähän houkuttelevalta. Silloisten teollisuusmaiden tärkeimmän energiaraaka-aineen kivihiilen ehtyminen ei ollut näköpiirissä. Uusiutuvien energianlähteiden käyttö oli edistymässä ripeästi. Kansainvälisessä energiakonferenssissa Washingtonissa herätti tri Abbotin aurinkokäyttöinen höyrykone suurta huomiota (Halacy 1975, 58). Yhdysvalloissa alettiin rakentaa suurta, yli megawatin tehoista tuulivoimalaa tarkoituksena aloittaa myöhemmin niiden sarjatuotanto (Inglis 1976, l). Saksassa oli tuulienergian tutkimus tuona vuonna pitkällä. Hermann Honnef oli kehittänyt aivan uudentyyppisen tuulivoimalakonstruktion. Hän suunnitteli jopa 125 megawatin tuulivoimaloita. Suunnitelmat oli hyväksytty valtion taholta ja prototyyppejä oltiin rakentamassa (Deråker 1977, Altendorf 1975).

Puhjennut sota muutti tilanteen kuitenkin täydellisesti. Atomipommeja havittelevat maat alkoivat uhrata ydinenergian tutkimukseen ja kehitystyöhön valtavia voimavaroja. Yhdysvallat käytti pommin kehittämiseen vuosina 1942-45 yli 2 miljardia silloista dollaria (nykyrahassa noin 26 miljardia mk, Suomen Pankki) ja siihen osallistui 150 000 ihmistä (Laurila 1977, 22). Tuulienergiaprojekteja sen sijaan hidasti vaikea materiaalipula. Honnefin tuulivoimaloista tekivät liittoutuneet lopullisesti selvää: varta vasten koealueelle suunnatut pommitukset tuhosivat ne maantasalle. Korean sodan puhkeaminen tyrehdytti kymmeniksi vuosiksi Yhdysvaltain hallituksen vähäisenkin tuen tuulienergiatutkimukselle (Inglis 1976).

Ydinteknologiaan tehdyt suuret investoinnit aikaansaivat voimakkaan paineen hyötyä niistä edes jollain tavalla. Koska pommeja ei haluttu myydä, huomattiin yhtäkkiä kuinka erinomainen energianlähde ydinvoima olisi siviilikäytössä. Sitä paitsi pommiplutoniumin tuotannossa vapautui energiaa joka tapauksessa, ja huolehtihan siviilisektori muidenkin sotakoneiston vaatimien raaka-aineiden tuotannosta.

Myös inhimilliset sijoitukset aikaansaivat paineita. Joitakin ihmisiä oli vaikea saada vakuuttuneiksi atomipommin siunauksellisuudesta ihmiskunnalle. Mikä pahinta, epäilykset olivat leviämässä myös tieteellisteknisen eliitin keskuuteen. Poliitikkojen ja teknokraattien oli siksi osoitettava itselleen ja muille, että he tälläkin kertaa olivat olleet oikeassa.

Sotasalaisuuksien väliaikaisen ylläpidon avulla saavutettu teknologinen etumatka tarjosi lisäksi mainion mahdollisuuden hyötyä toisten maiden kustannuksella - varsinkin, kun ydinaseiden leviämisvaaran avulla voitiin monopoliasema tehokkaasti (ja tekopyhästi) legitimoida.

Sota oli luonut teknologisen imperatiivin, joka oli kuuro kaikille tieteellisiin tai taloudellisiin tosiasioihin perustuville vastaväitteille.

Ydinvoiman ympäristöongelmat tunnettiin ainakin tiedemiespiireissä varsin hyvin. Radioaktiivisen säteilyn perinnöllisyystekijöille aiheuttamat vaarat olivat tiedossa jo 1930-luvulla. Ydinjäteongelman vakavuus tunnustettiin, mutta teknisen kehityksen uskottiin ratkaisevan ongelman kymmenessä vuodessa. Omituista kyllä, samasta uskonkappaleesta pidetään kiinni vielä nytkin - 30 vuotta myöhemmin (vrt. esim. Valitut Palat, elokuu 1955, 57 ja Helsingin Sanomat 31. 8. 1979, 12). Jo vuonna 1957 Yhdysvaltain Atomienergiakomissio tuli tutkimuksessaan siihen tulokseen, että suuressa ydinvoimalaonnettomuudessa 3 400 ihmistä kuolisi, 43 000 loukkaantuisi ja omaisuusvahingot nousisivat 28 miljardiin markkaan (Alfvén et al. 1974).

Ydinenergian tuotannon taloudellisuus oli alusta lähtien siksi kyseenalaista, että yksityisiä yrityksiä oli vaikea saada innostumaan asiasta. Valtion oli tuettava yrityksiä monin tavoin ja niille oli taattava voitto. Lisäksi USA:ssa oli vuonna 1957 säädettävä laki, jonka mukaan ydinvoimalan omistajan pakollinen vakuutus ei ylitä 500 miljoonaa markkaa. Lain mukaan liittovaltionkaan ei tarvitse välittää kuin noin joka kymmenennen ydinvoiman uhrin korvausvaatimuksista: korvaussumman yläraja on 2 200 miljoonaa mk. (Ford 1977) Suomessa "ydinlaitoksen haltijan" ja valtion vastuu enimmäismäärä on vain 42 miljoonaa markkaa (Atomivastuulaki, 18. ja 29. §).

Militarismin vaikutus uuteen energiateknologiaan ei ulottunut vain sen yleiseen luonteeseen vaan myös sen yksityiskohtiin. Uraanipommien valmistukseen rakennettujen isotooppirikastamoiden ylikapasiteetti ja ydinsukellusveneiden reaktoreille asetetut keveysvaatimukset johtivat siihen, että rikastettua uraania käyttävästä kevytvesireaktorista tuli vallitseva reaktorityyppi (Radkau 1978). Monien asiantuntijoiden käsityksen mukaan tämän tyyppiset ovat onnettomuuksien kannalta vaarallisimpia termisiä reaktoreita.


Ydinvoima ydinaseiden levittäjänä

Loviisan ydinvoimalan kokoisessa laitoksessa syntyy noin 150 kg plutoniumia vuodessa. Tekniikasta riippuen 2-9 kg plutoniumia riittää pommin valmistamiseen.

On usein väitetty, ettei tavallisessa ydinvoimalassa syntyvä ns. reaktoriplutonium kelpaa pommin valmistukseen. Tämä on monessa suhteessa harhaanjohtava väite. Ensinnäkin millä tahansa nykyisin käytössä olevalla ydinvoimalalla voidaan valmistaa pommiplutoniumia ottamalla poittoainesauvat ulos reaktorista normaalia aikaisemmin.

Toiseksi, vaikka reaktoriplutoniumin isotooppikoostumus (erilaisten plutoniumatomien lukumäärien suhde) onkin erilainen kuin pommiplutoniumissa ja ketjureaktio sen vuoksi pyrkii alkamaan liian aikaisin, siitä voidaan valmistaa useimmille militaristeille täysin riittävän voimakkaita pommeja (Lovins 1977, 179). Suurkaupungin yllä räjähtävä 2-20 kt reaktioplutoniumpommi voisi surmata välittömästi 100 000 ihmistä (Jungk 1977, 137).

Tämäkin ydinvoimaloiden ominaisuus oli tiedossa alusta alkaen. Robert Oppenheimer ja Leslie Groves osoittivat jo maailmansodan lopussa eräässä muistiossa reaktoriplutoniumin käyttökelpoisuuden sotilaallisiin tarkoituksiin (mts. 141). Tieto kuitenkin pidettiin salassa ja "unohdettiin". Siviilireaktorien rauhanomaisuutta koskevan harhaluulon ylläpito on käynyt vaikeammaksi sen jälkeen kun heinäkuussa 1977 Nevadan koealueella räjäytettiin reaktioplutoniumista valmistettu pommi.

Plutoniumin erottaminen muusta ydinjätteestä ei ole vaikeaa. Pienen, useita pommiin riittäviä plutoniumannoksia vuodessa tuottavan jälleenkäsittelylaitoksen voi rakentaa 1-2 vuodessa 4-12 miljoonalla markalla (Lovins 1977, 186:). Sen tekeminen suuressa mittakaavassa, turvallisesti ja taloudellisesti kannattavasti tuottaa sen sijaan hankaluuksia. Tästä johtuvat nykyisten kaupallisten ydinjätteiden jälleenkäsittelylaitosten vaikeudet. Toisaalta kaupallisen jälleenkäsittelyn laajeneminen lisää huomattavasti pommin valmistusmahdollisuuksia: muutaman kilon plutoniurnvarkaudet peittyvät helposti mittausvirheisiin (Speth et al. 1974).

Kun plutoniumia kerran on saatu hankituksi, pommin valmistaminen siitä on suhteellisen yksinkertaista. Ensimmäisten ydinaseiden tekeminen oli vaikeaa, koska tarvittava teknologia oli kehitettävä. Nyt tämä teknologia on olemassa ja jokaisen kirjaston käytön hallitsevan opiskeltavissa. Tehtävää helpottavat vielä monissa lehdissä julkaistut "atomipommin valmistajan oppaat" (Coyne 1975).

Atomipommin hallintaa on monia muitakin väyliä kuin ydinvoimaloiden tuottaman plutoniumin käyttö. Ne ovat kuitenkin jollei teknisesti niin ainakin poliittisesti vaikeampia: niiden sotilaallinen luonne on paljon vaikeampi peittää. (Lovins 1977, 188).

Ydinaseiden leviämistä on yritetty rajoittaa kansainvälisillä sopimuksilla. Vuonna 1957 perustettiin Kansainvälinen atomienergiajärjestö eli IAEA. Sen tehtävänä on edistää ydinvoiman rauhanomaista käyttöä ja huolehtia siitä, ettei ydinmateriaalia harhaudu sotilaalliseen käyttöön. Jälkimmäisen tehtävän järjestö "unohti" lähes kokonaan 50- ja 60luvulla. Ranska räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa vuonna 1960 ja Kiina 1964. Ydinmateriaalin valvonta tapahtui - mikäli sitä ylipäänsä esiintyi - ydinteknologian luovuttaja- ja vastaanottajamaiden kahdenvälisten sopimusten pohjalla (Laurila 1977).

Ydinvaltojen lukumäärän kasvun hillitsemiseksi allekirjoitettiin suurvaltojen aloitteesta vuonan 1968 ydinsulkusopimus (NPT). Se tuli voimaan 5. 3. 1970 ja 14. 8. 1979 mennessä siihen oli liittynyt 109 valtiota. (Möttölä 1977, Ulkoasiainministeriö). Sopimukseen eivät ole liittyneet monet ydinaseita selvästikin havittelevat valtiot.

Tällä ei ole paljon merkitystä, koska sopimuksen asettama "sulku" on monesta syystä johtuen ollut alusta pitäen varsin helposti läpäistävissä. Ensinnäkin NPT:n neljännessä artiklassa sopimusvaltioita kehotetaan levittämään "rauhanomaista" ydinteknologiaa. (Möttölä 1975). Tämä ristiriita kasvoi vielä, kun ydinvoiman käytön edistämisen päätehtäväkseen ottanut IAEA pantiin "pukkina kaalimaalle" hoitamaan sopimukseen liittyvää ydinmateriaalien valvontaa. Lisäksi vaikka IAEA:n sisältä löytyisikin vilpitöntä halua valvonnan suorittamiseen, järjestön käytännön mahdollisuudet tehtävän toteuttamiseen ovat olemattomat. Länsi-Saksan vaatimuksesta sopimukseen liitettiin vaatimus, että valvonta on suoritettava mikäli suinkin mahdollista kontrolli- ja rekisteröintilaitteiden eikä ihmisten avulla. Tämän takia valvontavirkailijoiden lukumäärä ja valvontaoikeudet rajoitettiin täysin riittämättömiksi (Jungk 1977, 154).

Ydinsulun "vuototapauksia" alkaakin ilmaantua yhä enemmän. Intia räjäytti ensimmäisen atomipomminsa 18. 5. 1974. Plutonium oli peräisin Kanadan toimittamasta "rauhanomaisesta" koereaktorista ja erotettu intialaisten itsensä rakentamassa jälleenkäsittelylaitoksessa (Vahtera 1978, 243). Israelilla lienee varastoissaan ellei täysin valmiita niin ainakin muutamassa päivässä toimintakuntoon saatettavia ydinaseita (Helsingin Sanomat 4. 12. 1974 ja 29. 1. 1978). Saman vaiheen ydinaseistautumisessa linee saavuttanut myös Etelä-Afrikka. Jostain syystä Länsi-Saksan "rauhanomainen" ydinteknologia on ollut käyttökelpoista tähän tarvittavan uraanin rikastuskapasiteetin rakentamisessa (Vahtera 1978,257).

Monet m uutkin maat halunnevat ilmeisesti ydinaseita. Argentiinan, Brasilian, Etelä-Korean, Taiwanin ja Libyan halukkuus ydinasevalloiksi on jokseenkin selvä. Nämä maat ovat myös jostain syystä kovasti kiinnostuneita siviiliydinteknologian ostamisesta teollisuusmaista. (Helsingin Sanomat 7. 4. 1979 ja 9. 7. 1979, Oberdorter 1979, Pietiläinen 1978, Klein 1978). Tunnetusti kovasta energiapulasta kärsivään Libyaan Suomi on yhdessä Neuvostoliiton kanssa viemässä ydinvoimalaa. Suomalaiset yhtiöt ovat jo solmineet sopimuksia laitteiden toimittamisesta maahan rakennettavaan atomitutkimuskeskukseen (Aamulehti 23. 11. 1978).

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla .

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun

30.11.2001 jälkeen: