|
|
Toinen usein nähty tyyppi on rutinoitunut osallistuja, joka vanhasta tottumuksesta istuu kokouksissa, tietää monesta asiasta, kuinka ne pitäisi tehdä, ja tekijöitä etsittäessä yhtä tottuneesti pudistaa päätään ja toteaa kiireensä. Häneltä ovat luovuus ja innostus jo loppuneet, eikä tällainen kohtalo kannusta uusiakaan yrittäjiä. Miten siis päästä
HENKISTEN VOIMAVAROJEN KESTÄVÄÄN KÄYTTÖÖN?
Jos toiminnasta halutaan kestävää ja hedelmällistä, sen on oltava sitä myös siihen osallistuville. Sen on oltava osa elämää eikä kasa ikäviä velvollisuuksia. Siinä on opittava uusia tietoja ja taitoja. Hauskaakin pitää pitää - jos pitämistä siinä nyt tarvitaan.
Moni tuttavamme sanoo olevansa hengessä mukana toiminnassamme, muttei valitettavasi voi osallistua, koska ei ole mikään "järjestöihminen". Se saa meidät tuntemaan itsemme jonkinlaisiksi olmeiksi, joiden maailma koostuu paperipinoista ja kelmeistä kokoussaleista. Yritämme selittää heille, ettei sellaisia oliota kuin järjestöihminen ole olemassa: on vain ihmisiä, jotka touhuavat yhdessä tai erikseen milloin mitäkin - muttemme valitettavasti aina usko tätä itsekään.
Kansalaistoiminta tulee olla avointa jokaiselle ihmiselle. Joku puurtaa tyytyväisenä vuosikausia jäteraporttien kimpussa, joku tykkää piirtää pilakuvia, joku jaksaa juuri ja juuri raahautua mielenosoitukseen... Jokaisen asian parissa voi toimia lukemattomilla eri tavoilla, ja pitäisi välttää sanelemasta kenellekään työmuotoja tai -tapoja. Veijo Meri on kirjoittanut jotain sen tapaista, että jokaisella pitää olla oikeus taistella omasta linnakkeestaan käsin.(1)
Paha on myöskin odottaa kaikilta jatkuvaa puurtamista. Suuri osa ihmisistä on silloin tällöin -toimijoita, jotka joku erityinen asia hälyttää liikkeelle ja yhteistoimintaan mutta jotka muutoin mieluiten puuhailevat omiaan tai työskentelevät yksikseen.
Eräs organisaatiokouluttaja kertoi, että toiminnan viralliset puitteet - ohjelmat, tavoitteet, rakenteet Jane. - ovat vain jäävuoren huippu ja valtaosan toimintaan vaikuttavista asioista muodostavat "pehmeät" asiat kuten ihmisten tunteet, arvot, keskinäiset suhteet.(2)
"Mutta onhan hirveän paljon ikäviä asioita, jotka on pakko tehdä, jos aiotaan toimia yhdessä ja vaikuttaa asioihin", huomauttaa nyt toinen olmi järjestönsä ovelta. Ikävienkin asioiden kimppuun käymiseen löytyy kuitenkin energiaa, jos yhdessä oleminen ja mieluisten asioiden tekeminen sujuvat ryhmässä.
Olemisen ja tekemisen, elämän ja vaikuttamisen ei sitä paitsi tarvitse olla erillisiä maailmoja. Asioihin, joihin toimintaryhmässä vaikuttaa, voi yrittää puuttua myös omassa "yksityisessä" elämässään. Jollei muuta niin silloin ainakin oppii monia asioita, joita kirjoista on turha etsiä. Kun on esimerkiksi ystäviensä kanssa toista vuotta etsinyt sopivaa asuntoa vuokralle, voi vakuuttavammin vaatia vuokra-asuntojen lisäämistä ja yhteisöasumisen helpottamista kirjoituksissa, adresseissa ja mielenosoituksissa. Samoin vaikkapa sellaiset yksilölliset "harrastukset" kuten kompostorin rakentaminen, myrkytön viljely ja aseistakieltäytyminen voivat antaa uutta perspektiiviä ja voimaa ryhmässä tapahtuvaan yhteiskunnalliseen kansalaistoimintaa.
Kun kansalaisaktiivi toimii oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta, lukee tähän liittyvää kirjallisuutta ja vielä öisin näkee unia tuosta maailmasta, hän jo ikään kuin alkaa elää siinä. Reaalimaailman karut tosiasiat kohtaavat häntä kuitenkin päivittäin. Varsinkin yksinäisille susille pienillä paikkakunnilla voi maailmojen törmäyksessä olla vaikeaa säilyttää itsensä edes jotenkin kasassa. Myös tästä syystä on eri paikkakunnilla saman asian kimpussa toimivien yhteydenpito tärkeää ja antaa aivan uusia näkökulmia.
Aktivistituttaviimme on useammankin kerran ottanut yhteyttä joku pienessä kylässä asuva ja kysynyt voisimmeko kirjoitella, että saisi jonkun kanssa vaihtaa ajatuksia asioista, jotka eivät sielläpäin tunnu kiinnostavan muita. Juuri näin kannattaa kääntyä arkailematta sellaisten ihmisten puoleen, joille haluaa puhua, vaikka epäilisikin heitä kiireisiksi.
Omanarvontunnon ja oman identiteetin rakentaminen ja säilyttäminen ovat tärkeitä. Jos pyytelee anteeksi olemassaoloaan tyyliin "minä olen vain tämmöinen pieni kansalaisaktiivi enkä oikein itsekään tietä, mitä haluan", ei saa koskaan ajatuksiaan kuulostamaan uskottavilta eikä tarttumaan uusiin ihmisiin.
Oma identiteetti ei tarkoita sitä, että pitää olla samanlainen ja ajatella samalla tavalla kuin muut toimintaryhmän jäsenet. Ystävämme mielestä kaikessa maailmanparantamisessa on rasittavinta se, että "aina täytyy olla olevinaan niin helvetin oikeassa". Oikeaoppisuuden vaatimus onkin varmimpia innostuksen ja toiminnan tappajia. Omassa piirissä ei suvaita harhaoppisuutta, ulkopuoliselle arvostelulle hymähdetään ja osuva kritiikki suorastaan hirmustuttaa! Silloin kun olemme tässä tilanteessa eli löytäneet Totuuden, olemme kadottaneet otteen elämästä. Rock on muuttunut rocking chairiksi(3).
Omat ajatukset ja lähtökohdat on syytä asettaa aika ajoin kyseenalaisiksi. Tehokurssi on keskusteleminen toisin ajattelevien kanssa, mutta ennen siihen uskaltautumista voi tietysti tutkiskella asioita "sisimmässään" tai kokeilla ryhmässä roolileikkiä, jossa kukin edustaa eri tavoin ajatteleva ihmistä (esimerkiksi ympäristönsuojelun tarkastaja, PCB-päästöistä huolestunut asukas, Nokia-yhtiön tiedotuspäällikkö ja paikallinen punkkari).
Varmimmin toiminta ei näivetä eikä näännytä, kun siinä ja sen rinnalla saa "hengenravintoa". "Maailman tärkeimmänkin" asian tekemisen vauhti on syytä pitää kohtuullisena, jotta oppimiseen ja kasvamiseen jää aikaa. Jo itse kansalaistoiminta sinänsä opettaa paljon, jos vain pitää silmänsä, korvansa ja mielensä valppaina. Voi oppia paljon sellaista, mitä ei ole kirjoissa ja kansissa (tämän oppaan ilmestymisen jälkeenkin). Kaikkea siitä ei sitä paitsi pystyttäisi paperille panemaankaan.
Jos joku on ollut vuosikaudet kirjoilla valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja opiskellut Suomen poliittista ja oikeudellista järjestelmää - hän voi silti parina päivänä Tammelan kihlakunnanoikeudessa Koijärvi-syytettynä(4) oppia niistä enemmän kuin useilla yliopistokursseilla.
"Oikeuslaitos on puolueeton ja oikeudenkäynnit ei-poliittisia", opiskeltiin yliopistossa, mutta sakkotuomiot koijärviläisille määräytyivät tuomarin kielteisen ennakkoasenteen perusteella. (Jollekin tutulle hän oli etukäteen sanonut, että antaa niin suuret rapsut kuin mahdollista, jotta tällainen toiminta loppuu maassa alkuunsa.) Samaa lakia noudattaen joku toinen tuomari olisi voinut vapauttaa kaikki syytetyt.
Koijärven rannoilla opimme myös luonnontieteellisen tutkimuksen luonteesta. Tapahtumaketjuja ei useinkaan voida ennustaa riittävän tarkoin. Tutkijoiden omat asenteet ja yhteiskunnalliset mieltymykset määräävät sen, millaisen kannan hän ottaa epävarman tilanteet tulkinnassa. Epävarmuutta voidaan käyttää sitten hyväksi: päätöksiä vitkutellaan tai valitaan sopivalla paikalla epävarmuusmarginaalilla seisova tutkija kaikkein "tieteellisimmäksi".
Vaikka asiat olisikin lukenut kirjoista, niiden sisäistäminen vaatii usein omakohtaista kokemusta. Eräs tosikertomus:
"Olimme Norjan tuntureilla vaeltamassa biologin kanssa, joka oli hyvin perillä jokien valjastamiseen liittyvistä haitoista ja kytkennöistä. Katsoimme kartalta joen, jonka varrella yöpyisimme, mutta illalla emme löytäneet koko jokea vaan pelkän kuivan uoman. Yläjuoksulla joki oli pantu putkeen ja käännetty laskemaan toiseen järveen, joka oli paisunut yli äyräittensä ja katkaissut porojen reitin. Tunturimaisema oli tärvelty sekavilla tiepohjilla, sorakasoilla ja helikopterikentillä. Mutta koko komeudesta ei lähtenyt yhtään sähköjohtoa. Päättelimme, että kyseessä oli sotalaitoksen varavoimala. Myöhemmin löysimme kyltin, jossa kerrottiin alueella olevan varustuksia, joihin ei lain mukaan saa kiinnittää mitään huomiota."
LUKEMINEN, KUUNTELEMINEN JA TYHMÄT KYSYMYKSET
Vaikka kokemus olisikin yliopettaja, sivistämisen perinteisiäkään keinoja ei kannata väheksyä. Mutta uuteen maailmaan tähyävä aktiivi ei hyväksy niitäkään sellaisenaan.
Kirjatiedon omaksumistakin saattaa yhteistyön ripaus auttaa. Kirja tulee luetuksi ja mietityksi tarkemmin, jos siitä tekee arvostelun tai esittelee sen esimerkiksi opintopiirissä keskustelun pohjaksi. Voisi myös perustaa kansalaisaktiivien kirjakerhoja, joissa kirjamarkkinoinnin sijasta kokoonnuttaisiin yhdessä ruotiman tärkeimmät alan uutuudet alustusten pohjalta.
Esitelmien ja alustusten kuunteleminen on usein rasittavaa. Puheiden hyöty on kuitenkin siinä, että ne ovat ajan tasalla ja puhujalla on usein omakohtaista kokemusta asiasta, joten hän osaa (toivon mukaan) esittää pääkohdat selkeästi - ja puhujalta voi kysellä lisätietoja.
Kysely on tiedonhankintamenetelmänä ehdoton. Kysellessä kannattaa olla rehellisen tyhmä: jos et ymmärrä, mitä järkeä jossain väitteessä on, voi olla, ettei moni muukaan sitä ymmärrä tai vielä todennäköisemmin siinä ei olekaan mitään järkeä. Aseta siis perusasiat kyseenalaisiksi: Onko teidän laskelmillanne mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Luuletteko, että ihmiset haluavat asua tuollaisessa paikassa? Onko tuollainen näpertely nyt oleellista?
Kouluajan elää moni siinä uskossa, että koulussa opetetaan ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä. Kun sen jälkeen alkaa lukea muita kirjoja, uusia lehtiä ja tavata erilaisia ihmisiä, huomaa hämmästyksekseen, että vasta nyt maailma aukeaa.
Kouluissa opetetaan sopeutumaan maailmaan. Kritiikki saatikka sitten maailman muuttaminen eivät kuulu opetussuunnitelmaan - muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Harva opettaja yliopistoissakaan tulee tuputtamaan uusi ratkaisuja ja kysymyksiä, mutta näissä opinahjoissa on koulua suurempi vapaus takoa olennaista - ainakin toistaiseksi.
Vapautta on vielä enemmän kansalais- ja työväenopistoissa sekä kansanopistoissa. Edelliset ovat työssäkäyville tarkoitettuja yleissivistäviä iltaopiskelupaikkoja, jälkimmäiset taas sisäoppilaitoksia. Näiden opetusresurssit ovat yleensä vaatimattomat, mutta useimmat rehtorit suhtautuvat myönteisesti kansalaistoimintaan (joka sivun mennen sanoen ne itseasiassa synnytti viime vuosisadalla).
Tärkeimmät asiat monilla aloilla tulevat esille sellaisilla kursseilla ja seminaareissa, jotka ovat kansalaisaktiivien järjestämiä. He ovat toiminnan kautta oppineet keskeisiä asioita. Toisaalta virallisen tason koulutustilaisuuksista saa käyttöönsä tutkimustuloksia, raportteja yms., jotka saattavat olla hyödyksi kansalaisliikkeille.
Opintopiiri on pieni joukko ihmisiä, joka yhdessä päättää mitä, miten ja miksi opiskelee. Opintopiirissä on itse kunkin motivaatio korkealla - muutenhan hän ei tätä vapaaehtoista sivistystoimintaa harrastaisi. Niitä järjestetään monissa kansalais- ja työväenopistoissa, mutta suurin osa niistä kokoontuu kaikkien oppilaitosten ulkopuolella.
EVYssä(5) 80-luvun alussa pyörinyt väkivallattoman vastarinnan opintopiiri oli niin suosittu, että se piti jakaa kahtia. Toinen ryhmistä pyöri pari vuotta. Vuorollaan kukin alusti jostakin aiheesta tai kertoi lukemastaan kirjasta, minkä jälkeen keskusteltiin. Yhdessä vaiheessa mietittiin eräs konkreettinen aktio läpi yksityiskohtaisesti. Piirin kokous oli osallistujille viikon kohokohta. Se virkisti ajattelua sekä antoi uutta tietoa ja näkemyksiä.
Opintopiiri saa pientä valtionapua, kun 1) siihen kuuluu vähintään viisi 15 vuotta täyttänyttä ihmistä, 2) se kokoontuu vähintään kymmenen kertaa, 3) opiskelee vähintään kaksikymmentä 45 minuutin pituista oppituntia ja 4) kestää vähintään viisi viikkoa(6). Lisätietoja saa opintokeskuksista.
Descartes(7) ajatteli 1600-luvulla, että henki ja ruumis asustavat aivan eri valtakunnissa ja niitä yhdistää vain pieni käpyrauhanen väliaivojen yläpinnalla. Vaikka hänen opillaan ei sellaisenaan olekaan enää paljon kannatusta, se tuntuu edelleen kummittelevan opiskelun käytännössä. Yksi kansalaisliikkeiden strategioista hengen ja ruumiin valtakuntien jälleenyhdistämisessä ovat olleet vapaaehtoiset työleirit. Jopa näihin erikoistuneita organisaatioita on syntynyt: vuonna 1920 perustettiin Sveitsissä Service Civil International, johon Suomen Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö eli KVT kuuluu.
Leirit ovat suoraa jatkoa vanhalle talkooperinteelle. Niillä tehdään osallistujien mielekkäänä ja kiinnostavana kokemassa kohteessa ruumiillista työtä viikko tai kaksi. Palkkaa ei makseta, mutta ruoka ja nukkumispaikka toki tarjotaan. Usein ei tyydytä pelkkään työn antamaan hengenravintoon vaan leirien ilta- ja viikonloppuohjelmaan kuuluu myös työkohteeseen tavalla tai toisella liittyvää opiskelua. Kun tavallinen istujaihminen rehkii päivän, aivot aattelevat ja henki hönkää aivan toisella tavoin kuin normaalisti. Yhteinen mielekkääksi koettu työ luo ennestään vieraiden ihmisten välille lämmintä yhteenkuuluvuutta. Tunnelma nousisi illalla kattoon, jos sellainen leirinuotion yläpuolella sattuisi olemaan.
Leiri on usein myös hyvä tapa vaikuttaa julkiseen mielikuvaan kansalaisliikkeestä: "Kas vain nuo 'hytyhupsilaiset' osaavat tehdä työtäkin eivätkä aina vain purnaa ja vastusta." Kuitenkin leirit ovat tärkeämpiä itse työkohteen sekä liikkeen sisäisen sosiaalisen ja henkisen kasvun kannalta kuin julkisena "performanssina".
Kansalaisjärjestöt ja -liikkeet ovat järjestäneet leirejä mitä erilaisimmassa kohteissa. Sodan jälkeen eri maista tulleet leiriläiset osallistuivat Lapin jälleenrakentamiseen Sallassa ja Rovaniemen maalaiskunnassa. USA:n epäsuosiossa olevaa Nicaraguaa ovat auttaneet myös suomalaiset vapaaehtoiset kahvinpoimijat.
Suomessa työleirit ovat viime vuosina usein liittyneet maatalouteen. Vuonna 1982 Suomussalmella järjestetyllä Maan puolustus -leirillä rauhan-, ympäristö- ja solidaarisuusliikkeet tukivat ekokuntakokeilua.
On muutamia "henkimaailman" erityistaitoja, joiden oppiminen on kansalaisaktiiville kovasti eduksi. Näitä ovat puhuminen ja kirjoittaminen. Paitsi, että näiden taitajat voivat usein auttaa merkittävästi kansalaisliikettä, niissä kehittyminen tuo itselle suurta tyydytystä.
Joidenkin kohdalla eniten puutteita on kuitenkin vaikenemisen taidossa. On aktiiveja, jotka osaavat puhua liian hyvin ja rakastavat omaa ääntään.
Hyvä puheenvuoro on useimmiten suunniteltava kuin lehtijuttu: keskityttävä oleelliseen ja pysyttävä laaditussa rungossa, jolloin kuulijoiden on helpompi seurata ajatuksenkulkua. Avainsanat sisältävä lappunen saattaa auttaa tässä. Ihmisillä on parempaakin tekemistä ja ajattelemista kuin kuunnella loputonta löysää "kelaamista".
Ei ole mitään hyvän kirjoittamisen vakiomenetelmää. Jokainen löytää itselleen parhaan keinon kirjoittaa selkeästi ja havainnollisesti. Jollakulla voi olla päässään koko juttu valmiina ja se tarvitsee vain purkaa paperille; toinen sommittelee huolellisesti sisältörungon ja kirjoittaa jutun siihen tukeutuen; joku purkaa paperille, mitä ensin mieleen tulee ja sitten leikkaa, liimaa ja toimittaa tekstin lopulliseen kuntoon (nämä ovat mikrotietokonekauppiaiden parhaita asiakkaita). Aina on kuitenkin hyvä palata kirjoittamaansa tauon jälkeen ja yrittää lukea se kuin ei olisi sitä koskaan nähnytkään. Myös toisen ihmisen vaikutelmia kannattaa kysyä. Yleensä tekstin käsitteleminen parantaa sitä. (Lisää kirjoittamisesta luvussa III.1.)
Näiden koukeroiden kautta päädymme viimeiseen toimijatyyppiin. Hän on väsymätön ja erehtymätön, hyvä puhumaan, kirjoittamaan ja vakuuttamaan, luova ja omanarvontuntoinen - täydellinen kansalaisaktiivi!
Täydellisyys lienee kuitenkin yhtä kuin kuolema. Elämän
ja kansalaistoiminnan virrassa meidän on uitava epätäydellisinä,
väsyvinä, hermostuvina, taitamattomina ja
tietämättöminä
- luimme kuinka monta hyvän toiminnan opasta tahansa. Mutta silti
se voi olla uintiretki, joka kannattaa.
4. Koijärvi-liikkeestä myös luvussa IV.9.
5. Energiapoliittinen yhdistys - Vaihtoehto Ydinvoimalle
6. Korotettua (v. 1988 700 mk:n suuruista) valtionapua saa, jos joku kerhon jäsenistä on osallistunut 12 tuntia kestäneelle opintokerhon ohjaajien peruskurssille, kerho pitää vähintään 12 kokousta ja opiskelee vähintään kuusi viikkoa sekä valitsee virallisen aiheensa sopivasti (yhteiskunta, ympäristö, ihmissuhteet Jane.).
7. René Descartes (1596-1650) ranskalainen filosofi, nykyisen tieto-opin perustajia.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän/toimittajan kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun