|
|
Toimin Ympäristövuonna 80 luonnonsuojeluliiton palkkaamana
aluesihteerinä Vaasan läänissä ja olin
käynnistämässä
jokirakentamista vastustavaa kansalaistoimintaa Kyrön-, Lapuan-, Perhon-
ja Lestijokilaaksoissa.
Työn tuloksena syntyi itsenäisiä toimintaryhmiä, yleiseltä kokoukselta valtuutensa saaneita jokitoimikuntia ja yksi rekisteröity yhdistys, toimikunnasta kasvanut Lestijoen suojeluyhdistys. Yhteistyöni näiden porukoiden kanssa on jatkunut sen jälkeen, joskin vähitellen haalentuen. Seuraavassa kertomani kokemukset ovat kertyneet tästä jokityöstäni.
Muutama erityispiirre tästä "lähetystyöni" työkentästä: Pohjanmaalla on luonnonsuojeluvastaista propagandaa levitetty tehokkaasti eli luonnonsuojelijat ovat viljelijöiden maita himoitsevia "sosialisteja" ja toisaalta jokirakentaminen on edennyt pelottavan nopeasti voimakkaan myönteisen propagandan turvin, joten ihmisiä ymmärrettävästi pelotti (ja pelottaa vieläkin, joskin vähemmän) astua mittelemään tuon ikiliikkujan kanssa voimiaan "sosialistien" tukemana.
En lupaillut liikoja, sanoinpahan olevani "kiinnostunut" heidän tapauksestaan ja tulevani mielelläni "keskustelemaan" siitä, koska omista kokemuksistani voisi olla myös heille hyötyä. Ihmisethän ovat usein arkoja ja miettivät, mitä kummaa kaikessa on oikein "takana". Liian vilpitön ja innokas auttamishalu panee tänä päivänä epäilemään!
Alun voi pilata mm. sillä, että on tietämättään yhteydessä "vääriin" henkilöihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka on leimattu "kylähulluiksi" (tämä on surullista, koska kylähullut ovat useimmiten niitä herkimpiä ja viisaimpia ihmisiä), tai eivät muuten nauti yhteisössään luottamusta (poliittinen kanta!).
Tämä oli kaikkein tärkein vaihe, koska nyt luotiin pohja tulevalle yhteistyölle eli molemminpuolinen luottamus.
Eipä siis kannattanut hätiköidä, vaan asia sai kaikessa rauhassa polveilla sinne tänne, jotta ihminen taustoineen tulisi tutuksi. Ja jos ensimmäisenä iltana jäi tarina kesken, jatkettiin myöhemmin, jotta turha vieraskoreus saatiin sulatelluksi pois eikä kellekään vaan jäänyt sellaista makua, että tässä nyt Helsingin maisteri yrittää viedä takakujaa johonkin hämärään suuntaan...
Vähitellen kuitenkin ryhdyttiin raamittelemaan itse ongelmaa ja miettimään, mitä kukin yhteistyöltä toivoi.
ASIA HAUTUU, MATERIAALIA VAIHDETAAN
Lähetin "asiakkailleni" kopioita asiakirjoista, lehtileikkeistä, tutkimuksista, lakiteksteistä Jane., joista piti löytymän vastauksia tapaamisen aikana nousseisiin kysymyksiin ja palauttelin lainaamani paperit. Sitten lueskeltiin ja mietittiin!
Oletetaanpa, että Jokikylään vesipiiri ja paikallinen sähköyhtiö suunnittelevat pienen hämäräisen savupilven takana pienehköä järjestelyä voimaloineen, altaineen, kanavineen ja ruoppauksineen. Tiedot ovat ristiriitaisia, mutta niukkoja.
Lähetämme tämän vähitellen muotoutuneen valmistelutoimikunnan, kylätoimikunnan, kalastuskunnan tms. nimissä kirjallisen kutsun kummallekin osapuolelle tulla vastaamaan kutsussa mainittuihin kysymyksiin yleisessä kyläkokouksessa.
Kokouksessa sitten asiasta kysellään, mietitään, mitä tehdään, allekirjoitetaan yhteinen julkilausuma ja vaatimus, että hankkeesta on luovuttava. Lopuksi sitten valitaan toimikunta hoitamaan asiaa eteenpäin ja sovitaan, miten se tiedottaa tekemisistään ja koska suunnilleen pidetään seuraava julkinen kokous.
Tämän jälkeen tulee helposti tenkkapoo: ei osata tehdä oikein mitään. Ei tiedetä, miten käydä käsiksi "yläpuolella" olevaan, pelottavan monimutkaiseen "koneistoon", joka vie rakentamista eteenpäin. Toisaalta ei ehkä arvosteta toimintaa "alaspäin" kylän suuntaan, mistä on taas seurauksena se, että kyläläisten mielenkiinto herpaantuu eikä toimikuntaankaan seuloonnu uusia virkkuja jäseniä.
Alkuun kannattaakin keskittyä huolella ja valita joku selvä ja saavutettavissa oleva päämäärä. Onnistuminen pienessäkin innostaa usein enemmän kuin pelkät utopistiset suunnitelmat (joita niitäkin koko ajan tarvitaan): jalka on saatu oven väliin, hei kyllähän tää tästä!
Olet vieras vieraalla maaperällä: älä ole mikään Kolumbus, koita olla hienotunteinen! Pahimmassa tapauksessa olet tekemisissä yhteisön kanssa, jonka sosiaaliset suhteet ovat monimutkaisella tavalla lukossa vuosikymmenien kaunanpidon tuloksena, joten sinulta vaaditaan kykyä äärimmäisen hienovaraiseen luovintaan.
Voi olla, että toiminta ei ole kaikkien yhteisön jäsenten taloudellisten yms. etujen (harjun suojelu, kaatopaikan sijoittaminen, kaavoitusratkaisut Jane.) mukaista. Silloin toiset pidättäytyvät toiminnasta, koska haluavat elää sovussa kylässään tulevaisuudessakin.
Toisaalta tällaisissa vaikeissa tilanteissa ulkopuolinen voi ollakin ainut, joka voi tuoda aloitteen!
Henkilökohtainen kontakti on elintärkeä. Olen vuosien myötä yhä enemmän hämmästynyt siitä, miten elintärkeä se onkin. Oikeastaan tuntuu siltä, että mitä täydellisemmäksi tiedonsiirtoyhteydet kehittyvät, sitä selvemmin todella tärkeät ja toimintaa synnyttävät viestit liikkuvat vain, kun ihminen tapaa ihmisen. Siis aluksi on kerta kaikkiaan tavattava!
Tiedotusvälineillä on mahtava valta. Lehtijuttu sinänsä ei saa ihmisiä koolle ja toimimaan, mutta toisaalta asian on näyttävä lehdessä, radiossa tai TV:ssä, jotta se "olisi olemassa". Samalla tavalla vireille pannun asian on aika ajoin näyttävä julkisuudessa, jotta nähtäisiin, että asia on elossa ja usko säilyisi - vaikka mitään uutta tiedotettavaa asiassa ei olisikaan ilmennyt. Opeta siis tiedottamaan!
Päätöksentekoa, hallintoa ja omia oikeuksia ei tunneta. Suomalaiset ovat vieläkin aika kilttejä hallintoalamaisia. Kertokaapa, että yleisten asiakirjojen julkisuudesta on säädetty oikein lailla 30 vuotta sitten ja kuka tahansa Suomen kansalainen voi pyytää nähtäväkseen kunnan, kuntainliiton, valtion yms. virkamiehen laatiman, antaman tai sille lähetetyn asiakirjan, koski asia häntä tai ei, niin hallintoalamainen hämmästyy.
Sitä, miten hallinto valmistelee päätöksiä, mikä missä vaiheessa asiat päättää, miten päätökseen voi hakea muutosta tai siitä valittaa Jane., ei todellakaan juuri tunneta.(1)
Asia on hyvin tärkeä: kun "koneistoa" ei tunneta, valtaavat pelot, epävarmuus ja voimattomuus mielen. Koneiston tuntemus puolestaan rohkaisee toimintaan - jopa sellaisissakin tapauksissa, joissa itse koneiston kanssa ei ollakaan tekemisissä.
Vesiasioissa tämä on tietysti erityisen tärkeää, koska ne ovat usein yhtä lupahakemusten, katselmusten, valitusten ja lupapäätösten sirkusta, mutta sama kaiku on askelten monissa muissakin asioissa.
Opettakaa siis ihmiset seurustelemaan "koneiston" kanssa, kootkaa lähetystöjä, harjoitelkaa erilaisilla kirjelmillä (esimerkiksi tietoa saa aina pyytää ja viranomaisen pitää tietyissä rajoissa aina vastata!), työntykää virastoihin, opettakaa valvomaan ja seuraamaan asioiden kulkua. Tämä kannattaa!
Siirtykää vastustamisesta edistämiseen. Usein on kysymys vain oivaltamisesta. Esimerkki: paras tapa vastustaa Kaitforsin voimalan rakentamista olisi ollut edistää vaellussiian kotiuttamista takaisin Perhonjokeen. Tämän jälkeen voimalan rakentaminen olisi ollut vaellussiian kotiuttamisen vastustamista! Tätä me emme oikein oivaltaneet, vaikka puhuimmekin "Perhonjoen kalataloudellisesta merkityksestä".
Useimmiten onkin kysymys vain siitä, että ei kerta kaikkiaan osata enää ajatella toisinpäin, oikein päin.
Alkuvuodesta 1980 järjestimme kolme laajaa vesiasioiden kansalaiskatselmusta. Kahdella kerättiin tietoa ja kokemuksia jo rakennetuista vesistökohteista, yhdellä puolestaan viranomaisten menettelytavoista erään rakennusyrityksen junttaamiseksi läpi (epäonnistui).
Idea oli seuraava: keräsimme hanketta koskeneet asiakirjat ja katsoimme, mitä kaunista niissä oli luvattu säännöstely- ja rakennushankkeista koituvan. Tiedotimme katselmuksesta ja sitten parin päivän ajan keräsimme paikallisväestön kokemuksia haastattelupisteessämme. Näistä sitten koottiin raportti siitä, mitä todella oli tapahtunut.
Tällainen toiminta, paitsi että se tietysti toi esiin kullankallista tietoa, innosti ihmisiä toimimaan. Siellä missä oli petetty ja pantu paikat paskaksi, ryhdyttiin yhdessä pohtimaan (katselmukset päättyivät yhteiseen kokoukseen), että jos me sittenkin voitais tälle asialle jotain, ja taas siellä missä ei mitään vielä ollut tehty, ryhdyttiin miettimään, että pitäisköhän meidän jotenkin toimia tässä asiassa, kun noita kaivureita tännekin kohta tuodaan ja lupaukset tuntuvat olevan samaan tyyliin kuin tuollakin...
Tämän jälkeen sitten koitimme saada ihmiset liikkeelle, solmimaan tuttavuussuhteita eli käymään siellä, missä jotain oli jo tehty, tai sieltä puolestaan kertojia sinne, missä kaikki vielä oli yhtä idylliä. Tällainen suora tiedon ja kokemuksen siirto oli sitä kaikkein jytyintä asioihin vaikuttamista ja toimintailmapiirin lämmittämistä.
Kerrottakoon, että Lapuan Tiistenjoelle suunniteltu tekoallas haudattiin sen jälkeen, kun asioita oli aikansa ruodittu julkisuudessa kansalaiskatselmuksen tuomien tietojen pohjalta. Koko kylä oli kertomassa kokemuksiaan viranomaisten puheista ja teoista ja kyläkokouksessa siitä koottu raportti sitten myös hyväksyttiin ja lähetettiin ukaasien kanssa vesihallitukseen.
Pääosin eri toimikuntien ja porukoiden toiminta oli kuitenkin tässä: pidettiin yleisötilaisuuksia, kerättiin koko ajan aineistoa, seurattiin julkista keskustelua ja osallistuttiin siihen, seurattiin viranomaisia ja oikeusprosesseja, lähettiin kirjelmiä.
Muutaman kerran järjestimme valitustalkoot eli teimme oikein porukalla ja lakimiehen opastuksella valituksia. Ja avuntarvitsijoita riitti! Suurin osa oli sellaisia, jotka muuten olisivat jättäneet koko pelottavan homman sikseen.
Lestijoen suojeluyhdistys teki kunnallisvaaleissa 1980 niin hyvän selvityksen ehdokkaiden suhtautumisesta jokiasiaan, että kaksi lehteä ei hyväksynyt sitä maksullisena ilmoituksenakaan sivuilleen! Oikein ajoitettu operaatio sekoitti puolueiden rivit.
Koko toiminnan varsinainen moottori oli kuitenkin se, että saimme aikaiseksi kunta- ja jokilaaksokohtaiset rajat ylittävää toimintaa: ihmiset yhteen, puhumaan ja tutustumaan ja kokemuksia vaihtamaan.
Sen jälkeen, kun ihmiset oli saatu vakuuttuneeksi siitä, että
toiminta kannattaa, he olivat usein valmiita mitä radikaaleimpiin
operaatioihin. Oikein hyvä mieli tulee, kun muistelee.
Olen huomannut, että monet, esimerkiksi oikeustieteen opiskelijat haluaisivat tehdä ympäristöasioissa jotain konkreettista, joka samalla liittyisi heidän opiskeluunsa. Tällaisten halullisten kannattaisi perustaa erityisiä tukiryhmiä kansanliikkeille ja toimintaryhmille.
Tukiryhmä pitäisi meteliä asiasta paikkakunnallaan, keräisi varoja ja tietoa, seuraisi byrokratiaa ja tukisi monella muulla tavalla. Muillekin, jotka haluavat auttaa paikallisia ruohonjuuriliikkeitä alkuun, saattaa kokemuksistani olla hyötyä. Ne voisi kiteyttää seuraaviin ohjeisiin:
Helsingin Kyläsaaren jätteenpolttolaitos suljettiin 1983
huhtikuussa. Lokakuussa samana vuonna YTV:n (Helsingin seudun
yhteistyövaltuuskunta)
teki päätöksen, jonka mukaan Kyläsaareen ei rakenneta
myöskään uutta polttolaitosta. Tammikuussa 1988 laitoksen
piippu räjäytettiin maan tasalle.
Ympäristöä saastuttavan laitoksen sulkeminen oli todellinen työvoitto asiaa ajaneelle kansalaisliikkeelle: vastustus vaati kymmenien ihmisten ahkeraa työntekoa; yleisötilaisuuksiin osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä eri puolilta Helsinkiä.
Kaiken kaikkiaan Kyläsaariliike oli esimerkki uudenlaisesta ympäristöliikkeestä joka käytti jo tutuksi tulleiden kansalaistoiminnan keinojen lisäksi hyväkseen myös vastustajan omia keinoja, erityisesti tiedotuspuolen hoitamisessa.
KIUKKUISET NAISET - KANSALAISTOIMINNAN ALKU
Polttolaitoksen lähiympäristön naiset olivat kiukkuisia, koska he joutuivat pesemään ulkona kuivattamansa pyykit moneen kertaan polttolaitoksesta leijuvan noen vuoksi. Asukkaat olettivat kuitenkin, että polttolaitoksen toiminta pian lakkautettaisiin ja jätteenkäsittely siirrettäisiin kaatopaikoille.
Vuonna 1979 julkisuuteen tuli tieto aikomuksesta laajentaa polttolaitosta siten, että tulevaisuudessa laitoksessa poltettaisiin kolme kertaa enemmän jätettä kuin aiemmin.
Lähiseudun asukkaat alkoivat purnata laajentamishanketta vastaa lähinnä paikallislehtien yleisönosastoilla. He laativat kirjelmän jätehuollosta vastaavalle lautakunnalle ja lähiseudun kaupunginosayhdistyksille. Laitoksen haitoista puhuttiin naapurien kesken ja pienissä lähialueella pidetyissä asukastilaisuuksissa. Julkisuutta tämä toiminta ei kuitenkaan saanut, eivätkä viranomaiset tai poliitikot reagoineet mitenkään.
Marraskuussa 1980 jätteenpolttolaitoksen lähellä asuvat ihmiset kutsuivat kuuden kaupunginosayhdistyksen edustajia yhteiseen neuvottelutilaisuuteen, jossa perustettiin Kyläsaaren kansalaistoimikunta.
- Toimikuntaan sai tulla kuka tahansa... etupäässä ne oli omien paikkakuntiensa kaupunginosayhdistysaktiiveja, kertoo Taisto Rantala, joka oli toiminnassa mukana alusta alkaen.
- Ei se aluksi mikään sellainen järjestäytyminen
ollut, että johonkin oltais heti pyritty. Etupäässä
katseltiin valokuvia, joista näkyi, mihin laitoksen savu kulkeutui,
miten sakeata se oli, ja päiviteltiin.
ALKUVAIKEUKSISTA TOIMIVAAN TYÖNJAKOON
Alkuaikoina närää aiheuttivat henkilöt, jotka tulivat toimikuntaan, mutta eivät halunneet ottaa mitään töitä. Näin työt kasautuivat muutamille ihmisille.
- Syntyi konflikteja, jotka oli jälkeenpäin ajatellen aika vaarallisia. Sellaiset ihmiset, jotka eivät ota mitään tehtäväkseen, ovat helposti koko homman vesittäjiä. He antavat toisille semmoisen mallin, että heidän ei tarvitse tehdä mitään.
- Kolmannessa tai neljännessä yhteiskokouksessa tuli kynnys, josta oli päästävä yli... Sitten työt alkoivat ohjautua sopiville ihmisille, Taisto Rantala kertoo.
Työtä tekemättömät alkoivat jäädä kokouksista pois ja mukaan tuli eri alojen "asiantuntijoita": kokeneita yleisötilaisuuksien vetäjiä (entinen ohjelmatoimiston omistaja), kaavoitusasioita selvittelemään arkkitehti, puhtaaksikirjoittajia. Alkuvaikeuksien jälkeen liikkeen avuksi saatiin myös terveysalan- ja lakiasiantuntija. Suuri pula oli tiedottajista, jotka olisivat hoitaneet suhteita lehdistöön. Vakiintui työnjako, joka kesti lähes koko liikkeen toiminnan ajan.
Mukaan tuli myös ihmisiä, jotka eivät asuneet Kyläsaaren lähellä.
- Näen tässä kaksi syytä. Toinen on se, että Helsinki kaupunkina on byrokraattinen, täällä on täysi virkamieshallinto. Ne jotka olivat kaunaisia tätä kaupungin ns. herrajohtoa kohtaan, haistoivat, että tässä oli tilaisuus, jossa saataisiin kaupungin virkamiehet ahtaalle, Rantala pohtii.
- Toinen ryhmä oli ehkä tämmöisiä "vihreen" ajattelutavan omaavia ihmisiä, jotka kaipasivat poliittisen toiminnan lisäksi jotain muuta toimintaa, raikasta kansalaishenkeä. Ne olivat 60-luvulla olleet mukana erilaisissa kansalaisliikkeissä ja kaipasivat sitä vielä.
KANSALAISTOIMINTAA KLAUS KURJEN KABINETISSA
Taisto Rantalan mukaan koko kansalaistoiminnan ajan pyrittiin määrätietoisesti poikkeamaan "tavanomaisen" kansalaisliikkeen tyylistä ja menettelytavoista. Kirjelmät joita laadittiin, yritettiin tehdä ulkoasultaan ja sanankäytöltään viranomaisten laatimien asiakirjojen tapaisiksi. Niissä vältettiin olettamusten esittämistä ja "me vaadimme" -tyyliä. Kirjelmien sisältö nojautui tosiasioiden ja vaihtoehtojen esittämiseen.
- Vaikka me olisimme pitäneet täällä yleisötilaisuuksia jatkuvasti, se ei olisi vaikuttanut ellei niistä olisi puhuttu tiedotusvälineissä.
- Vuoden toiminnan jälkeen meille vakiintui periaate, että noin kuukauden välein pitää olla sellaista uutta kerrottavaa, että siitä kirjoitetaan. Jopa kaupungin omia tutkimuksia julkistimme paria päivää aikaisemmin kuin kaupunki ja sanoimme niistä omat sanamme.
Joka lehdistötiedotteen lopussa oli yhteen tai kahteen lauseeseen tiivistettynä se asia, jonka halusimme saada läpi.
Myös tiedotustilaisuuksien puitteisiin alettiin kiinnittää huomiota. Ne järjestettiin hotelli Klaus Kurjen parhaassa kabinetissa, ja toimittajille tarjoiltiin virvokkeiden lisäksi lohivoileipiä tai kakkua ja kahvia.
- Ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa oltiin tummat puvut päällä... Virkamiehien oli vaikeata erottaa, olivatko ne meidän tiedotustilaisuudessa vai omassaan. Toimittajille lähetettiin usein artikkelin jälkeen nippu kukkia.
Maaliskuussa 1983 järjestetyn Jätehuoltokonferenssin kaikille yli sadalle osanottajalle tarjottiin lounas.
Ihmiset tunsivat Kyläsaari-liikkeen omakseen, koska kyse oli hyvin konkreettisesta asiasta: heidän terveydestään. Suuret ihmisjoukot vedettiin mukaan tarjoamalla tiedon lisäksi myös viihdettä. Yleisötilaisuudet, jotka pyrittiin pitämään aina erilaisina, olivat usein iltamien luonteisia. Esiintyjinä ole yleensä valtakunnan nimekkäimmät taiteilijat.
- Alkuillasta oli ensin pari puhetta. Sitten päättäjät ja polttolaitoksen vastustajat olivat paneelissa ja lopuksi Tapani Kansa tai joku muu lauloi ja oli tanssit.
- Sellaisiinkin tilaisuuksiin, joissa ei ollut viihdettä, tuli nimekkäitä poliitikkoja.
Normaalien iltamatilaisuuksien lisäksi tehtiin paljon muutakin, johon ihmiset saattoivat osallistua:
Järjestettiin Kärykäräjät, joissa kansalaiset syyttivät virkamiehiä huonosti hoidetusta jätehuollosta, vedettiin köyttä pitkin Hämeentietä, ja yhteistyössä Paavalin seurakunnan kanssa järjestettiin Saastematinea Paavalin kirkossa. Polttolaitosta vastustavaan adressiin kerättiin lähes 15 000 henkilön allekirjoitus.
Kaiken kaikkiaan on laskettu Kyläsaariliikkeen tilaisuuksiin osallistuneen 80 000 - 100 000 ihmistä.
Ehkä vaativin Kyläsaariliikkeen toiminnan osa oli vaihtoehtoisen jätehuoltosuunnitelman laatiminen. Kun ohjelmaa ryhdyttiin laatiman, urakan suuruutta ei tajuttu. Työskentelyä vaikeutti vielä viranomaisten täydellinen yhteistyön puute: nekin tiedot, jotka Kyläsaariliike sai, jouduttiin tarkistamaan, koska viranomaiset yrittivät ujuttaa liikkeen käyttöön virheellisiä tietoja.
Tietolähteinä liike käytti koti- ja ulkomaisia tutkimusraportteja jätehuollosta. Omia olettamuksia esimerkiksi polttolaitoksen päästöistä tai kustannuksista ei esitetty, mutta laitosta verrattiin mm. Ruotsissa Göteborgissa toimivaan vastaavaan laitokseen.
Lopputuloksena syntyi neljä julkaisua, joissa käsiteltiin
jätteen polttamista ja jätehuoltoa yleisemminkin. Koko työ
tehtiin aivan harrastelijoiden voimin.
Kyläsaariliikkeen koko kolmivuotisen toiminnan "liikevaihto" oli noin 40 000 markkaa. Toiminta olisikin ollut varsin vaikeata, ellei liikkeellä olisi ollut niin paljon tukijoita.
Tuki virtasi pieninä purosina monista eri lähteistä: taiteilijat esiintyivät tilaisuuksissa melkein aina ilmaiseksi, kauppaliikkeet lahjoittivat myyjäistarvikkeet ja arpajaispalkinnot (Elanto esimerkiksi lahjoitti palkinnoksi häälimppuja, josta vastineeksi ulkoilmatilaisuuksissa pidettiin esillä isoa banderollia, jossa luki "turvaa Elantosi"...), ja kokous- ja huvitilaisuuksiin tilat saatiin halvalla tai ilmaiseksi.
Muita rahanlähteitä olivat eri kansalaisjärjestöjen lahjoitukset sekä rahankeräys pankeissa ja yleisötilaisuuksissa. Rahoitus- ja muu tuki liikkeelle lisääntyi sitä mukaa, mitä pitemmälle toiminnassa edettiin. Helsingin luonnonsuojeluyhdistys myönsi liikkeelle tunnustuspalkinnon hyvästä ympäristötyöstä vuonna 1982.
Vuonna 1983 Suomen luonnonsuojeluliitto antoi vuoden ympäristöpalkinnon Kyläsaariliikkeelle. Vuonna 1984 Avotakka-lehti järjesti yleisökilpailun vuoden 1983 hyvästä maineteosta. Palkinnon voitti Kyläsaariliike.
Taisto Rantala nimeää Kyläsaariliikkeen päävastustajiksi jätehuollosta vastaavat virkamiehet Helsingin kaupungissa ja Pääkaupunkiseudun Yhteistyövaltuuskunnassa.
Aluksi vastapuolen taktiikkana oli olla mitenkään reagoimatta kansalaistoimikunnan kannanottoihin: kirjeisiin ei vastattu, eikä tilaisuuksiin tultu kutsusta huolimatta. Noin vuoden toiminnan jälkeen virkamiehet alkoivat herjata polttolaitoksen vastustajia ja samalla he ilmoittivat, ettei liikkeen kannanottoja pidä ottaa vakavasti.
Jonkinmoisena osoituksena virkamiesten kansalaistoimintaa kohtaan osoittamasta pelosta oli kuitenkin se, että parin vuoden toiminnan jälkeen kansalaisliikkeen jäseniä pyydettiin hyväksymään polttolaitoksen saneeraus ehdolla, että laitokseen asennettaisiin savukaasujen pesulaitteet. Tähän ei suostuttu - Kyläsaariliikkeen tavoitteenahan oli laitoksen sulkeminen - ja viimeisenä toimintavuonna sekä virkamiesten että Kyläsaariliikkeen aktiivisuus lisääntyi huomattavasti .
Virkamiehet järjestivät luottamusmiehille tiedotustilaisuuksia ja ulkomaanmatkoja, joilla tutustuttiin polttolaitoksiin. He järjestivät myös jätehuoltokonferenssin, jossa laitevalmistajat esittelivät polttolaitoksen koneistoratkaisuja ja kehuivat laitoksia. Yleisönosastoihin ja ammattilehtiin kirjoiteltiin polttolaitosta kehuvia artikkeleita. Kansalaistoimikunnan ja liikkeen jäseniä ei laskettu sisään YTV:n järjestämään hyötyjäteseminaariin, mutta toisaalta kansalaisliikkeen järjestämissä tilaisuuksissa käytiin pitämässä palopuheita polttolaitoksen eduista.
Vastustus laajeni myös henkilökohtaiselle tasolle: puolueet painostivat niihin kuuluvia kansalaistoimikunnan jäseniä erottamalla heidät käytännön poliittisesta työstä. Jätehuoltojohto lähetti myös erään kansalaistoimikunnan aktiivin esimiehelle kirjeen, jossa kyseistä aktiivia arvosteltiin voimakkaasti.
Jätehuoltojohto sai jopa Kyläsaaren polttolaitoksen työntekijät mielenosoitukseen polttolaitoksen saneerauksen puolesta, vaikka kaupungin johtajat olivat jo luvanneet lakkautettavan laitoksen työntekijöille työpaikkojen säilymisen.
- Luulen, että asiantuntijapiireissä tiedettiin jo ennen meidän asioihin puuttumista, miten asiat olivat. Virkamiehet eivät kuitenkaan voineet käsittää, että hallinto voisi hävitä. Asioista tuli eräänlaisia kunniakysymyksiä ja luultavasti nekään virkamiehet, jotka raastuvanoikeudessa tuomittiin jätehuoltorikoksista, eivät vieläkään myönnä tehneensä väärin, sanoo Taisto Rantala.
Kun virkamiehiltä ei irronnut Kyläsaariliikkeelle minkäänlaista tukea joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, liike yritti kääntyä luottamusmiesten puoleen. Kaikkia portteja ei haluttu sulkea.
- Luottamusmiehet olivat pahassa välikädessä. Asiaan suhtauduttiin suopeasti, mutta oman puolueen virkamiehiä ei uskallettu vastustaa... Virkamiehet saavat tehdä Helsingissä melkein mitä vaan.
KANSALAISTOTTELEMATTOMUUS LÄHELLÄ
Vaikka Kyläsaariliike pysytteli koko toimintansa ajan "laillisuuden rajojen" sisäpuolella, myös kansalaistottelemattomuuteen perustuvaa toimintaa suunniteltiin vakavasti.
- Kun oltiin ajautumassa sellaiseen tilanteeseen, jossa normaalit menettelyt eivät riittäisi, alettiin keskustella piippuun kiipeämisestä, polttolaitokselle johtavan tien katkaisemisesta istumalla autojen edessä Jane. Se ei ollut pelkästään nuorten suunnitelma, vaan vanhat eläkeläisetkin puhuivat asiasta vakavasti, ääni väristen...
Taisto Rantala sanoo, että tärkein syy kansalaistottelemattomuuteen ryhtymiselle olisi ollut julkisuuden saaminen:
- Jos muut julkisuuden saamistavat olisivat olleet tukossa, kansalaistottelemattomuuteen olisi ollut pakko mennä.
Alusta asti mukana ollut Taisto Rantala oppi Kyläsaariliikkeestä paljon. Yksi tärkeimpiä liittyy liikkeen organisoimiseen ja työnjakoon:
- Meillä olisi pitänyt olla mukana "pikkuhitleri", joka olisi organisoinut toimintaa ja jakanut töitä tasapuolisesti. Nyt kävi niin, että jotkut ihmiset kuormittuivat liikaa.
Taisto myöntää, ettei tällaisen diktaattorin löytäminen ja asettaminen muiden käskijäksi olisi ollut kovin helppoa, koska "kansanliikkeen väki oli pirun jääräpäistä porukkaa". Asiasta pitäisi sopia heti aluksi ja hyväksyä se yhdessä, että ihmisille annetaan omat, heidän kykyjänsä vastaavat vastuualueet.
Toinen tärkeä asia on oman väen koulutuksesta huolehtiminen.
- Samat dia- ja kalvo- ym. esitykset, jotka näytettiin ulkopuolisille, olisi pitänyt näyttää säännöllisesti myös omalle porukalle. Seurauksena "sisäisen koulutuksen" laiminlyömisestä voivat olla väärinkäsitykset ja virheellisten lausuntojen pääseminen julkisuuteen.
Kyläsaariliike osoitti myös, että mahdollisimman laajapohjainen kannatus on yksi onnistumisen edellytys: mukana oli kaikenikäistä väkeä, kaikista eri sosiaaliluokista ja puolueista. Näin Kyläsaariliike välttyi leimautumasta minkään erityisryhmän liikkeeksi.
Kessi oli kovan luokan kiistakysymys loppuvuodesta 1987(2).
Vaikutukseltaan paljon suuremmatkin asiat ratkeavat rakkaassa Suomessamme
yleensä vähemmällä kohulla, joten epätavallisen
voimakkaasta latauksesta lienee ollut kyse. Itse tapahtumasarjakin on ollut
tempoileva ja mielenkiintoinen.
Maan mikään muu kolkka ei ole ollut niin runnovan "kehitysyhteistyön" kohteena kuin Lappi. Metsäasioissa se on kaikkein parhaiten näkynyt - aivan kirjaimellisestikin: toimet ovat olleet järeämpiä, jäljet rujompia ja muitten metsänkäyttömuotojen menetykset suurempia kuin missään. Varsinkin alueen asukkaat tämän hyvin myös tietävät. Lapin valtaapitävät ovat kuitenkin onnistuneet ohjaamaan suuren kytevän tyytymättömyyden tuulet aivan muuhun suuntaan: luonnonsuojelusta on saatu Lapin vaikeuksien virallinen selitys. Huonon omantunnon vaivaama muu Suomi antaa edelleenkin herkästi tukensa Lapin napamiesten ajamille suurhankkeille, jotka toteuttavat samanlaista lyhytnäköistä linjaa kuin etelästä aikoinaan johdetut. Erilaisen ja kestävän kehityksen puolestapuhujat huudetaan "maakunnan kokonaisedun" pettäjinä paitsioon - Lapissa ei ole helppoa olla eri mieltä valtanäkemysten kanssa.
Kessi on eteläisin ja metsäisin osa Inarijärven itäpuolella sijaitsevasta syrjäisestä ja vaikeakulkuisesta erämaa-alueesta, joka ulottuu Paatsjoelta aina Sevettijärvelle saakka ja ylittää paikoin mäntymetsärajan. Kessi olisi saattanut jäädä tuntemattomaksi kaikille muille paitsi poromiehille, rajamiehille ja erityisen viitseliäille retkeilijöille, jos 1920-luvulla suojametsälakia säädettäessä olisi ollut käytettävissä silloista täydellisempiä ilmastotietoja.
Mutta Kessi siis säilyi talousmetsäluokituksessa ja kävi siksi kaupitteluvälineestä väännettäessä 80-luvun alussa kättä Koilliskairasta eli nykyisestä UKK-puistosta. Aika- ja luottamuspulan vaivaamissa neuvotteluissa korvauksista UKK-puistoon sisällytettävistä alueista Inarin kunta ei tahtonut puhua muusta kuin Paatsjoen sillasta. Koska UKK-puiston kannattajat pelkäsivät koko hankkeen muuten raukeavan, maininta tuosta hakkuita mahdollistavasta kalliista sillasta päästettiin lopulta hyväksytyn UKK-puistolain perusteluosaan, vaikka Kessi jo silloin tiedettiin erittäin arvokkaaksi ja myös monen paikallisen inarilaisen arvostamaksi alueeksi. Näin Kessi myytiin(3).
Tästä syystä hakkuiden valmistelu eteni alistuneessa, jo sovittu -hengessä. Sen huipentumana voidaan pitää eduskunnan luontoryhmän käyntiä alueella marraskuussa 1986, jolloin lähinnä leviteltiin käsiä ja todettiin, ettei tälle kai enää mitään voi.
Tuo kertakaikkinen luovutustunnelma oli kuitenkin samalla tärkein yksittäinen laukaiseva tekijä vastarinnan uudelleen synnyssä. Melkein tyhjästä aloittanut Kessi-liike onnistui vuodessa organisoimaan niin monitahoisen ja voimakkaan kansalaismielipiteen hakkuita vastaan, että Kessin täydellinen rauhoittaminen nykymetsätaloudelta oli hilkulla. Väliaikaistulokseksi lutviutui sitten lykkäys ja koko Lapin erämaakysymyksen kypsyttely vuoden verran komiteassa. Miten tilanne saattoi kääntyä melkein päinvastaiseksi? Mitä kaikkea tuo Kessi-liike oikein teki? Mitä näppäriä konsteja käytettiin?
Liikkeellä oli neljä vaihetta: lähtö, muotoutuminen, kirikilpailu ja maraton.
Lähtöhän tapahtui pahamaineisessa Etelässä. Yllä mainitun antautumisuutisen innoittamana jokunen hassu ihminen rupesi tutkailemaan, olisivatko hakkuut sittenkin vielä estettävissä. Kirjoitettiin tutuille kirjeitä, käytiin virkamiehissä tietoja onkimassa, lähestyttiin luonnonsuojeluveteraaneja avunpyynnöillä, hankittiin tausta-aineistoa, pidettiin kokouksia, julkaistiin hätähuutoja alan lehdissä.
Saldo: Virallisella tasolla esiintyy edelleen vähäistä surkuttelua, mutta tukea ei ole luvassa mistään. Monet sanovat tilanteen toivottomaksi, jotkut kannustavat yrittämään. Juuri mikään ei puhu onnistumisen puolesta. Hakkuut alkavat joskus kesällä. On helmikuu. Haastetta siis riittää. Nyt voidaan mennä vain eteenpäin viitoittamatonta tietä.
MUOTOUTUMINEN: RISTIVETOA RINTAMALLA
"Lähde Lappiin, saat toisen mielen", kerrotaan laulussa. Etelän lähetystö yritti paikan päällä Inarissa selvittää tilannetta ja mielipideilmastoa. Virkamiehiä ja oikeita immeisiä jututettiin; löytyi uhoa hakkuitten puolesta ja vastaankin, muttei uskoa. Lapin lehtiin saatiin ensimmäisen maininta viriävästä vastustuksesta - omaan porukkaan taas saatiin riitaa: suoraan sillan kimppuun ja Iltsikan lööppiin vai rakennellaanko laaja mutta hitaampi kuvio?
Kun jotkut jatkoivat yhteyksien rakentelua ja yrittivät saada keskustelua käyntiin mm. eduskunnassa, monet muut kallistuivat suuren julkisen kohun aikaansaamisen kannalle. Huhtikuisen hiihtopartion suorittama sillan koristelu nostattikin sitten myrskyn Lapissa - alussa lähinnä etelän "luonnonsuojelufanatismia" vastaan, mikä ei täysin vastannut tarkoitusta...
Maalausaktio tukehdutti Lapissa keskustelun itse hakkuista pitkäksi aikaa. Etelässä se taas riitaannutti liikkeen sisäisesti niin, että pallo oli täysin hukassa, vaikka asioita edelleen tapahtuikin.
Apua tuli yllättävästi ylhäältä. Metsähallitus järjesti loppukeväällä tiedotustilaisuuksia Inarissa. Juuri niitä ennen erinäiset paikalliset edusmiehet olivat latautuneet täyteen pyhää vihaa maalausaktion ja julkitulleen 87 kansanedustajan allekirjoittaman kirjallisen kysymyksen takia. Vihan voimistamina he käyttäytyivät niin törkeästi eri mieltä olevia kohtaan, että monien inarilaisten luottamus päättäjiensä puheisiin kaikkosi hetkessä. Paikalliset vastustajat rohkenivat järjestäytyä ja päättää työleirin järjestämisestä - asioita, joita vain vähän aikaisemmin ei olisi voinut kuvitellakaan tapahtuviksi.
Työleiri todisti vanhan suomalaisen patentin toimivuudesta: yhdessä työskentely tuottaa juttua, luottamusta ja tunnelmaa. Kun tietopuolikin toimi, leiri synnytti varastoon saakka elämyksiä tilanneymmärrystä ja suunnitelmia. Kaikkein tärkeintä oli se, että pohjoisen ja etelän vastustajat löysivät toisensa. Leirin synnyttämässä julkisuudessa Kessi-liike näyttäytyikin siksi perin erilaisena, nyt vakavasti myös luontaiselinkeinojen ja saamelaisten oikeuksienpuolustajana. Tämä oli tietenkin aivan uusi ja päättäjissä levottomuutta herättävä ilmikuva.
Kessi-liike oli ehtinyt totuttautua ajattelemaan pystyvänsä pysäyttämään hakkuun joskus myöhemmin, kun yhtäkkiä ilmoitettiin kahden erimielisen ministerin tekevän tarkastusmatkan Inariin. Suurella kiireellä aikaansaatiin sekä laaja kansalaisjärjestövetoomus että näyttävä paikallinen nimienkeräys; aikaisemmin aloitetut taiteilija- sekä tutkijavetoomukset saatiin taas ulos sopivasti juuri ennen tuota merkkipäivää.
Ja hallituskysymys Kessistä tuli kuin tulikin, mikä taas johti toimintatason ja strategian vaihtamiseen: nyt juostiin pienillä iskujoukoilla pitkin eduskuntatalon käytäviä ministerien, eduskuntaryhmien ja toimittajien perässä tiedotteita ja lausuntoja jaellen. Puoluetoimistoissa, pääkirjoituksissa ja yleisönosastoilla oli mahtava ja kiihtynyt mittelöinti meneillään.
Kahden kihelmöivän kuukauden jälkeen hallituksen uunista tulikin ulos - märkä pyyhe. "Voitto-osuus" oli kasvanut niin korkeaksi, ettei peliä ollut varaa ratkaista, vaan se piti keskeyttää.
MARATONJUOKSUA OUDOSSA MAASTOSSA
Rajatun Kessi-kiistan muuttuminen Lapin erämaakysymyksen lopulliseksi ratkaisuyritykseksi oikein komitean voimin oli Kessi-liikkeelle voitto teknisessä mielessä: se osoitti kampanjoinnin tulleen huomatuksi. Uusi pelitilanne on sen sijaan entistä hankalampi: "kokonaisratkaisut" ovat jo niin arvovaltaisia asioita, ettei kansalaisliikettä hevillä päästetä sellaista pottia korjaamaan. Lisäksi komiteahan perinteisesti tarkoittaa kuuman asian viilentämistä "perusteellisella selvityksellä" ja ajalla, minkä jälkeen suurin piirtein aiemmin aiotun kaltainen päätös voi syntyä huomattavasti kivuttomammin. Komiteavaiheen luonteeseen kuuluu myös vilkas kulissien takainen peli.
Kaikkien näiden syiden takia vanhoilla pelivälineillä ei tultaisi pärjäämään. Lukija voi tämän kirjoittajaa paremmin tietää, miten uusien välineitten hankinnassa ja käytössä onnistuttiin, miten unohduksen muuria murennettiin - ja kuinka Lapin erämaitten lopulta kävi.
MITEN KAMPANJA SAI YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA
VAIKUTUSVALTAA?
Onnistuneet kampanjat peittyvät helposti sankaruuden sädekehään. Se voi estää näkemästä, mistä tulos oikein riippui, mikä taas voi estää kehittymisen. Kessi-kampanjan kohtalainen menestys ei totisesti johtunut sellaisista kansalaistoiminnassa yleensä korostetuista seikoista kuin selkeästä strategiasta (sehän ehti vaihtua moneen otteeseen!) sisäisestä yhtenäisyydestä tai kaikkien toimintojen koordinoinnista. Kokonaisnäkemyskin oli puutteellinen, tilanteita ei kovin hyvin osattu ennakoida ja myönteistä vaihtoehtoa ei ehditty/osattu muotoilla kovin pitkälle...
Reagointikyky oli hyvä: pyrittiin koko ajan keksimään vaihtuvia asetelmia tasapainottavia tai laajentavia toimia. Lyhytaikaisessa kampanjassa tällainen tilanneimprovisointi voikin olla suurta strategiaa tärkeämpää.
Kessi-kampanja oli monipuolinen: tapahtui Kessissä ja eduskunnan käytäväsokkeloissa, sisälsi sekä päättäjähuoltoa että poromiesten auttamista, numeroitten kaivamista ja nimien keräystä. Näin ollen tietoa, elämystä ja vakaumusta kertyi lisää matkan aikana.
Kampanja eli etelässä ja pohjoisessa, mikä takasi tuntuman sekä paikalliseen ilmapiiriin että valtakunnan politikointiin. Ilman pohjois-eteläyhteistyötä ei olisi ollut mahdollista koota poropaliskuntia ja poliittisia nuorisojärjestöjä, saamelaisyhdistyksiä ja tiedemiehiä, Helsingin kadunkulkijoita ja Inarin kalastajia samaan ja samanaikaiseen rintamaan. Näin syntyi laaja, vetoava ja uskottava kampanja, vaikka ydinporukka olikin mitättömän pieni. Tosin yhteydenpito maantieteellisistäkin syistä kangerteli ja taustojen erilaisuus teki yhteisten toimintanäkemysten löytämisen vaikeaksi.
Kampanjassa oli imua ja kohteessa kiinnostavuutta. Tästä voimme "syyttää" metsäasioitten tulenarkuutta Suomessa. Erämaa on ilmeisen väkevä symboli: toisille se merkitsee luonnon pyhyyttä ja suuruutta, toisille raivostuttavaa hoitamattomuutta ja puun hukkaa. Saamelaisväestön oikeudet ja luontaiselinkeinojen toimintamahdollisuudet ovat valtakunnallisesti pieniä mutta monia ihmisiä kovastikin liikuttavia asioita.
Kaukaisesta Kessistä löytyi kytkentöjä myös suuriin kiistoihin, kuten metsänhoidon menetelmiin, metsätalouden yhä heikkenevään työllisyyteen, metsäteollisuuden sisäiseen raakaan pelin viimeisistä puueristä ja onttoon aluepolitiikkaan.
Koska jokaisella suomalaisella on vankka kantansa edes johonkin näistä kysymyksistä, Kessi-keskustelun laaja esilläolo oli taattua.
Voi jopa sanoa, että Kessistä muodostui monille väline käydä sellaista keskustelua kehityksen suunnasta, jota Suomessa on niin vähän. Se, että näin tapahtui ristiriitatilanteessa olkoon opiksi meille maailmanparantajille: yllättävät tilanteet tarjoavat tosi tilaisuuden osoittaa sitä suurta ristiriitaa, joka yleensä vallitsee valtaapitävienkin hellimien yleisten arvojen ja tosiasiallisten ratkaisujen välillä. Kykyä käydä periaatekeskustelua jonkin kiistakysymyksen valossa on siis kehitettävä, jos aiotaan pärjätä ja päästä todella haastamaan valtakoneistoa. Metsäkysymys monine lonkeroineen - vaikkapa vain maaseudun kehitykseen, teollisuuden investointeihin, energiapolitiikkaan ja suomalaiseen identiteettiin yllälueteltujen lisäksi - on Suomessa mitä poliittisin, ja täynnä ristiriitaisuuksia, joten laaja kenttä on auki.
Perusteita Kessin puolustamiseen oli siis varsin monia. Niitä myös onnistuttiin käyttämään rinnakkain ja täten olemaan juuttumatta esimerkiksi jankutukseen metsän uudistumisesta. Näkövinkkeliä osattiin kohtuullisesti myös laajentaa erämaihin yleensä, Lapin metsävaroihin ja Pohjois-Lapin kehitykseen, kun tilanne sitä vähitellen vaati. Vaivatta se ei tapahtunut: tottumattomuus kokonaisuuksien hahmottamiseen ja pitäytyminen pelkkiin teknisiin perusteluihin on edelleen suurta. Ja kehitys on joillekin niin ruma sana, että sen vaihtoehtojenkin pohtiminen jätetään mieluummin muille. Monesti puuttuu rohkeutta ajatella, että kansalaistoiminta todella voi vaikuttaa kehityksen suuntaan eikä vain vastustaa sitä.
Toinen yleinen ajatusvirhe on se, että oikeat tiedot, näkemykset ja tavoitteet riittävät. Monet pitävät strategiaa, eli sitä millä keinoin tavoitteiseen todella päästään, jotenkin kierona ja pelottavana. Maailmassa on kuitenkin ihan kivasti tietoa ongelmista - juttu on ennemminkin siinä, miten aikaansaada painostusta ja laajojen kansalaispiirien osallistumista olemassaolevan tiedon tueksi. Huolellista ja hauskaa menetelmien ja "toimintainstrumenttien" harkintaa siis todella tarvitaan. Vaikka ollaankin vilpittömiä maailmanparantajia, saadaan olla viisaitakin.
Kamppailun vaiheitten selittely jälkeenpäin voi helposti antaa liian läpiajatellun kuvan toiminnasta. Vaikka hallussa olisi kaikki mahdollinen tieto ja kaikki toimivat keinot, jää aina kysymys siitä, mitä missäkin tilanteessa kannattaa tehdä. Eli tilannetaju, oivalluskyky, improvisointi merkitsevät, ja ne kehittyvät lähinnä omakohtaisen kokemuksen kautta. Ohjekirjasta ei löydy kaikkea. Kansalaistoiminnassa myös luodaan uutta ja ennennäkemätöntä todellisuutta. Onneksi.
2. Saattaa olla ollut sitä myöhemminkin - tämä teksti on kirjoitettu toukokuussa 1988.
3. Joillekin osallistuneille myyntitapahtuma oli niin ikävä, etteivät he uudessakaan tilanteessa ole tahtoneet kuulla asiasta mitään.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän/toimittajan kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun