II.1. TOIMINTARYHMÄ JA RYHMÄTOIMINTA

• RYHMÄN PERUSTAMINEN
• JULKISUUDEN ALKU
• TEHTÄVÄT JA ROOLIT RYHMÄSSÄ
• VOIKO JOHTAJUUDESTA LUOPUA?
• PUHEENJOHTAJA JA SIHTEERI
• ERIKOISTUMINEN
• HUOLETTOMUUS JA SYYLLISYYS
• YHDESSÄOLO KOKOUSTEN ULKOPUOLELLA
• LAPSET JA KESKINÄINEN APU
• OIKEA VAATIMUSTASO
• YKSIMIELISYYS JA ERIMIELISYYS
• RISTIRIITOJEN KÄSITTELY
• YRTTITEETÄKÖ NAINEN VAIN HAUDUTTAA?
• PERUSTAISIMMEKO YHDISTYKSEN?
• ARVOKAS KUOLEMA
• YKSIN TOIMIMINEN

Toimintaryhmä syntyy, kun kaksi tai useampi ihminen päättää tehdä jotakin tärkeäksi kokemansa asian eteen. Yhteinen mielipide ei enää riitä. Tajutaan, että pelkästään päivittelemällä ja muita syyttelemällä vain turhautuu ja lopulta alistuu tai ryhtyy harkitsemattomiin ja hätäisiin yrityksiin.

Toimintaryhmän sytykkeenä voi olla kiireellinen, ulospäin suuntautuvaa painostusta vaativa asia tai pyrkimys ratkaista suuri ongelma - tai sitten halu luoda uudistuvan maailman osanen pitkällisen prosessin avulla.
 

RYHMÄN PERUSTAMINEN

Kun ajatus on kiteytynyt keskusteluissa ystävien ja tuttujen kesken, halutaan pian myös muita asiasta kiinnostuneita mukaan. Sovitaan siis tapaamisesta, josta levitetään sanaa.

Ensin on kuitenkin päätettävä, keitä halutaan kokoukseen. Aluksi saattaa olla parempi ottaa yhteyttä suoraan yksittäisiin, mahdollisesti jossain asiaa sivuavassa ryhmässä tai virkakoneistossa toimiviin ihmisiin. Lisävinkkien avulla saataneen kokoon ainakin pienimuotoinen kokous arvioimaan tilannetta ja valmistelemaan jatkoa - esimerkiksi koolle kutsuttavaa julkista kokousta tai yleisötilaisuutta. Tätä voidaan pohtia vaikkapa jonkun kotona.

Jos suustasuuhunmenetelmä ei riitä, voi olla aiheellista järjestää heti julkinen kokous useamman ihmisen tavoittamiseksi. Silloin kokouksesta on tiedotettava hyvin. Erikseen kutsuttavia ovat esimerkiksi asiantuntijat ja toimittajat. Nämä yhteydenotot hoituvat parhaiten puhelimitse, joskin asiaa valottava kirje lienee aina paikallaan. Varsinkin monet kiireelliset ihmiset vaativat mustaa valkoisella, jotta ylipäätään kykenisivät hahmottamaan asian. Suurta yleisöä varten on laadittava ilmoitus kokouksesta esimerkiksi paikallislehteen (ks. luku IV.1.), lennäkki ja ehkä myös juliste (ks. III.1.) Tilaisuutta pohjustava lehtiartikkeli on suureksi avuksi.
 

JULKISUUDEN ALKU

Ensimmäinen julkinen kokous on asian kehittymiselle suuntaa antava. Kokouksen tavoitteena on esitellä asia, ottaa kaikki kritiikki tarkkaan huomioon ja päättää uudesta tapaamisesta kiinnostuneiden kesken. Lista, johon jatkosta kiinnostuneet merkitsevät nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa, kannattaa aina laittaa kiertämään.

Yhden illan kokouksilla on kuitenkin rajoituksensa. Kolme tuntia kuluu kevyesti alustukseen sekä yleisempään ja yksityiskohtaisempaan keskusteluun, josta puuttuu eteenpäin pyrkivä mieli. Vaikka suomalaisessa kulttuurissa ihmisten on vaikea esittää omaa mielipidettään, on kynnys toimintaan ryhtymisen edessä vielä korkeampi. Siksi julkiset kokoukset juuttuvat usein parin ihmisen kiistelyyn, jolloin uusien ihmisten ilmaantuminen toimintaan on suoranainen saavutus.

Tällainen tilanne lienee vältettävissä ainakin kahdella tavalla: 1) Valmistelevassa kokouksessa mietitään keskustelun kehittymistä edistäviä tärkeitä asioita ja kysymyksiä. 2) Kokouksella on puheenjohtaja, joka hallitsee tilanteen riittävän hyvin. - Erikseen kutsutuille ihmisille voidaan myös esittää etukäteen toivomus keskusteluun osallistumisesta, tietyn näkökohdan esittämisestä tms. Mutta nuo asiantuntijat voivat myös käydä liian hallitseviksi. Tarkoitushan ei ole nostaa esiin yksilöitä vaan käynnistää yhteinen prosessi.

Etukäteen sovitusta kokoussuunnitelmasta ei kannata pitää liian tiukasti kiinni. Ideoita on hyvä olla valmiina takataskussa, mutta parempi on, jos niitä ei tarvitse sieltä vetäistä, vaan ratkaisut ilmaantuvat keskustelussa. Tärkeämpää kuin valmiin käsikirjoituksen ohjaaminen ja pikaisten päätösten runnominen on asialle ja osallistujille lämmin ja luova ilmapiiri.

Jos aikaa on tarpeeksi ja ihmisiä alle kaksikymmentä, kannattaa harkita lyhyttä esittelykierrosta. On tärkeää kuulla, mikä ihmiset on saanut liikkeelle ja keitä he ovat.

Esimerkiksi esittelykierroksen tuloksena on hyvä valmistaa yhdessä kokoukselle esityslista, joka kirjoitetaan seinälle kaikkien nähtäväksi. Tämän, kuten myös tulevien kokousten esityslistan viimeiseksi kohdaksi on syytä merkitä "kokouksen arviointi". Rahaa voi kerätä, vaikkapa hattuun, jos ilmapiiri sen sallii.

Asiasta kiinnostuneiden löydettyä toisensa alkaa varsinaisen toimintaryhmän työ. Säännöllisestä tapaamisajasta ja mahdollisesti myös -paikasta sopiminen kannattaa - muutoin kuluu turhaa aikaa kokouskutsujen tehtailemiseen tai porukka hupenee tuota pikaa. Ryhmää karsiutuu myös, jos kokousajat ja -paikat sopivat vain itsensätyöllistäjille, pelkästään perheettömille jne.
 

TEHTÄVÄT JA ROOLIT RYHMÄSSÄ

Jäsenten on jaettava keskenään monia tehtäviä, joita yksin toimiessa ei tarvita. On esimerkiksi luodattava ryhmään kuuluvien mielipiteitä ja laukaistava jännitystä.

Tehtäviä ja rooleja on ryhmissä kolmenlaisia: suoritustehtäviä, jotka tähtäävät ryhmän suoriutumiseen päätöksenteostaan tai edistävät muuten ryhmän päämäärää; ylläpitotehtäviä, joiden tarkoituksena on ryhmän synnyttäminen ryhmänä ja sen olemassaolon turvaaminen; suoritus- ja ylläpitotehtäviä, jotka edistävät yhtälailla molempia tarkoituksia.

Suoritustehtäviä ovat esimerkiksi aloitteiden tekeminen, tiedon etsintä, koordinointi ja yhteenvetojen tekeminen. Ylläpitotehtäviin taas kuuluvat mm. rohkaiseminen, tunteiden ilmaiseminen ja jännityksen laukaiseminen. Näillä molemmilla tehtäväalueilla sen sijaan toimii ryhmän jäsen, joka sovittelee erimielisyyksiä tai vertaa suorituksia tavoitteisiin. Ryhmärooleja ja -tehtäviä esitellään tarkemmin liitteessä.

Monet ryhmätoiminnan ongelmat johtuvat siitä, että jotkut tilanteen edellyttämistä tehtävistä jäävät kokonaan hoitamatta - vähän samaan tapaan kuin näytelmässä osa rooleista jäisi vaille esittäjää. Siksi jokaisen jäsenen on hyvä opetella huomaamaan hoitamattomia tehtäviä ja rooleja. Syynä ryhmätoiminnan vaikeuksiin ei siis useinkaan ole se, että joku asia on tehty huonosti, vaan se, että tärkeitä tehtäviä on kokonaan jäänyt hoitamatta.
 

VOIKO JOHTAJUUDESTA LUOPUA?

Monissa uusien liikkeiden ryhmissä johtamisroolia vierastetaan. Todellisuudessa ryhmän johtamisessa kuitenkin on kyse useiden välttämättömien ryhmätehtävien ja -roolien täyttämisestä. Näitä ovat esimerkiksi aloitteiden tekeminen, mielipiteiden luotaaminen, viestinnän helpottaminen, sovittelu ja tulosten arvioiminen. Jos johtajuutta vältellään, käy usein niin, että kukaan ei suorita näitä tehtäviä, jolloin ryhmä ei "toimi". Erityisen heikosti käy ryhmälle, jonka päämäärät ja keinot niiden saavuttamiseksi ovat hämärän peitossa, sillä varsinkin se tarvitsee johtajuutta.

Toisenlaisia johtamisongelmia syntyy, kun kaikki johtamistehtävät ja -roolit keskittyvät jatkuvasti yhdelle ihmiselle. Sen kaltainen hallitseminen ei yleensä tapahdu vain muiden kustannuksella vaan myös muiden tukemana. Johtajaa saatetaan syyttää siitä, että hän on ominut vallan ja käyttää sitä ylenmäärin muiden puolesta. Mutta vaatii muutaman oivalluksen ja mahdollisesti myös avointa keskustelua ryhmän muiden jäsenten kesken tehdä loppu tilanteesta: ei valitsemalla kalifia kalifin paikalle vaan sopimalla aluksi ilman kalifia yhteisöllisemmästä päätöksenteosta ja vastuusta. Silloin selviää myös, haluavatko ihmiset ottaa osuutensa vastuusta, vai onko heille päinvastoin mukavaa, jos joku päättää asiat heidän puolestaan. Ryhmäjohtajuudessa kaikki jäsenet osallistuvat ainakin ajoittain muihinkin ryhmätehtäviin kuin kuuntelemiseen ja seuraamiseen.

Mikäli jollain tai joillakin ihmisillä alkaa olla liikaa sananvaltaa, alkaa porukka helposti karsiutua ja vain toimintaohjeita odottavat jäävät jäljelle. Näin "johtajien" asema vahvistuu entisestään.

Parasta on tietenkin, jos dominointikierteeseen joutunut henkilö supistaa oma-aloitteisesti roolejaan ja keskittyy sellaisiin tehtäviin, joissa paitsi hän itse myös koko ryhmä katsoo hänen olevan omimmillaan ja hyödyllisimmillään. On tapauksia, joissa tällaisessa tilanteessa olevan kannattaisi pitää ryhmästä vähän lomaa ja tehdä välillä muuta - ehkäpä huolehtia tehtävistä, joita on tullut laiminlyöneeksi, oli se sitten työtä, ihmissuhteita tai lepoa.

Erityisesti niiden roolit, jotka ovat panneet toiminnan alulle, ovat helposti liian keskeisiä. Toiminnan kehittyessä heidän tulisi tietoisesti vähentää rooliensa merkitystä ja määrää. Alkuunpanijoiden tehtäväksi voi vähitellen tulla toiminnan "johtamisen" sijasta sen hengen ylläpitäminen. Siksi ryhmätoiminnassa on tärkeää kasvattaa ihmistuntemusta. On ymmärrettävä paremmin ihmisiä liikkeelle saavia henkilökohtaisia vaikuttimia.

Myönteisen hengen luominen toimintaryhmässä ei kiellä voimakastakaan kritiikkiä. Päinvastoin. Kritiikkiä juuri on opittava etsimään ja esittämään. Se mm. syventää suhteellisuudentajua ja keskustelutaitoa.
 

PUHEENJOHTAJA JA SIHTEERI

Ryhmäjohtajuutta noudatettaessa johtamistehtävien voidaan antaa joko jakautua spontaanisti ryhmän jäsenten kesken tai sitten voidaan sopia erikseen niiden kulloisistakin hoitajista. Mitä pienempi ryhmä, sitä spontaanimmin asioiden hoitaminen onnistuu.

Puheenjohtaja voidaan kokonaan jättää valitsematta tai valita kokouskohtaisesti esimerkiksi siten että jokainen on vuorollaan puheenjohtaja. Valinta tehdään usein vasta jonkun pyynnöstä, jos keskustelu puuroutuu, kääntyy pikkuasioihin tai jos jotkut hallitsevat keskustelua liikaa.

Yksi puheenjohtajan keskeisistä tehtävistä on huolehtia, että kaikki tarpeelliset ryhmäroolit tulevat täytettyä, ja mieluummin jonkun muun kuin hänen itsensä toimesta.

Puheenjohtajan tehtävät voi jakaa myös kahdelle ihmiselle: toinen, "esittelijä", perehtyy asioihin ennalta ja esittelee ne; toinen, "helpottaja", auttaa kokousta etenemään asian käsittelemisessä ja esimerkiksi välittää mahdollisissa ristiriitatilanteissa. Lisäksi voidaan valita kolmas henkilö, "tunnelmoija", joka keskittyy ihmisten mielialojen tarkkailemiseen. Jos tunnelma alkaa olla liian kiihkeä, painostava tai herpaantunut, hän voi ehdottaa taukoa tai muuta työjärjestyksen muutosta. Joskus on tarpeen myös ajanottaja, jos sovituista puheenvuorojen, eri asioiden käsittelyn ja koko kokouksen kestoajoista halutaan pitää kiinni. Tiimalasikin on avuksi.

Kun puheenjohtajaa ei valita, voidaan antaa sanan kiertää. Ne, joilla ei ole sanottavaa siirtävät vuoron heti eteenpäin. Puheenvuorojen mukana voi kiertää jokin esine, joka annetaan seuraavalle, kun ollaan sanottava sanottu. Näin taataan kaikille mahdollisuus esittää näkemyksensä, poistetaan dominointi ja turhat katkaisukeskustelut. Kommenteille ja selventäville kysymyksille tulee kuitenkin olla sijaa. Jos joukossa on suulaita ja omasta puheestaan ylenmäärin nauttivia ihmisiä tai jos ryhmässä on yli viisi jäsentä, tällainen keskustelutapa käy kuitenkin rasittavaksi. Melkein minkä tahansa kokouksen alussa se on kuitenkin hyödyksi.

Toinen mahdollisuus on siirtää puhetta niin, että jokainen puhuja valitsee seuraavan äänessäolijan niistä, jotka ovat pyytäneet puheenvuoroa - esimerkiksi heittämällä tälle pallon.

Pöytäkirjojen pitäminen on monesta syystä tärkeää, ei vähiten siksi, että päätökset myös pantaisiin toimeen. Sihteerin tehtävää voidaan kierrättää kokouksesta toiseen. Siten kaikki oppivat pian kirjoittamaan yksinkertaisia pöytäkirjoja. Ne voi jopa tehdä jo keskustelun kuluessa, samantien kopioitavaksi.
 

ERIKOISTUMINEN

Toiminnan jatkuessa alkavat ryhmän vastuu- ja tehtäväkentät jakautua eri ihmisille myös kokousten ulkopuolella. Tämä saattaa muodostua uusien ristiriitojen siemeneksi, kun eri henkilöt joutuvat painiskelemaan erilaisten ongelmien parissa: käsitykset muiden tilanteesta hämärtyvät ja oma näkökulma asettuu muiden yläpuolelle. Erikoistumisongelmaa voidaan lieventää kierrättämällä tehtäviä niin, että jokaiselle syntyy käsitys kaikista osa-alueista.

Toisaalta muutamiin pitkäjänteisyyttä vaativiin toimintalohkoihin on joidenkin pakko erikoistua. Taloudenhoito on tyypillinen tällainen tehtävä⁽¹⁾. Erikoistumisen haittoja voidaan lieventää, kun näitä tehtäviä hoitaman valitaan kaksi ihmistä, joista ainakin toinen vaihtuu vuosittain. Samalla tällä järjestelyllä helpotetaan vastuullisten hoitajien löytymistä.
 

HUOLETTOMUUS JA SYYLLISYYS

Ihmisillä on omat tapansa suhtautua toiminnassa ilmeneviin vaikeuksiin. Yksi tyyli on tämä: "Ei se nyt niin vakavaa ole." Tai: "Ei tässä tarvitse hätäillä." Vaikka tällainen suhtautumistapa keventää tunnelmaa, se samalla korostaa viihtyvyyttä toiminnan ja sen tulosten kustannuksella ja voi johtaa välinpitämättömyyteen ja vakaviinkin virheisiin. Todellisiin ongelmiin on suhtauduttava vakavasti, ja vastoinkäymiset on syytä käydä perusteellisesti läpi.

Toisenlaisia ovat ne, jotka kokevat itsensä syyllisiksi ryhmän epäonnistumisiin ja virheisiin. Moni voi jopa lähteä pois, ellei saa osakseen rohkaisevaa ja selventävää palautetta, joka tukee oman toimintatavan löytymistä ja rakentaa identiteettiä ryhmässä. Osa näistä ihmisistä on ahertajia ja työmyyriä, jotka samastuvat täysin ryhmään ja sen tavoitteisiin.

Syytökset eivät kuitenkaan aina kohdistu itseen. Erityisesti silloin, kun työpanokset eivät jakaudu tasan, ryhmän ahkerimmat ihmiset syyllistävät helposti huolettomampia. Vaikka tilanteen epäoikeudenmukaisuus olisikin sinänsä "totta", syyllisyydentunteita viljelemällä päädytään yleensä ojasta allikkoon. Siten "huolettomat" joko kapinoivat marttyyrin sädekehän itselleen ottaneita työmyyriä vastaan ja tekevät entistä vähemmän, tai sitten he todellakin alkavat tuntea syyllisyyttä ja lopulta jopa kaikkoavat toiminnasta.

Syyllisten etsiminen ei kannata. Parasta on miettiä myönteisiä ratkaisuja ongelmiin: millaiset toiminta- ja päätöksentekomuodot sopisivat "laiskottelijoillekin"? Ja ahertajien on hyvä muistuttaa itseään aika ajoin siitä, että vapaaehtoisesti hekin toimivat: minkälaista olisi toimia yksin tai ryhmässä vailla laiskimpien jäsenien tukea?

Kaikissa edellä kuvatuissa huolettomuus- ja syyllisyysongelmissa voi ryhmän jäsenten vapaamuotoisempi yhteydenpito olla ratkaisevaksi avuksi.
 

YHDESSÄOLO KOKOUSTEN ULKOPUOLELLA

Kaikki eivät ole puhujiksi syntyneitä. Siksi on tärkeää kehittää myös sellaisia muotoja, jotka antavat sijaa muunkinlaiselle itseilmaisulla ja yhdessäololle. Monia käytännön töitä on hyvä tehdä yhdessä. Ne voivat liittyä suoraan ryhmän toimintaan: postitus, plakaattien maalaus, toimiston kunnostus jne. Tai työ voi olla muuten vain mielekästä - esimerkiksi tutun viljelijän pellolla puurtamista.

Mutta täysin "asiaton" yhdessäolo vasta tarpeen voikin olla: yhteinen peli, leikki, tanssi, muu liikunta ja juhlinta. Kun joku osaa esimerkiksi hieroa tai tuntee käsitöitä, sieniä tai graffitia, hän voi antaa muiden nauttia taidostaan ja tiedostaan sekä niiden oppimisesta. Tällaisen yhteisyyden avulla on helpompi lähestyä keskustelun vaikeata mutta välttämätöntä taitoa.

Vapaamuotoinen yhdessäolo on tärkeää siksikin, että jatkuva vakava työnteko ja "kelaaminen" pitää mukana vain ahtaita ryppyotsia. Toinenkaan äärimmäisyys ei tosin vetele, sillä tuloksia haluavia ihmisiä ei kauan vedä puoleensa ryhmä, jossa ollaan kiinnostuneita vain yhdessä viihtymisestä ja kivasta olosta - jos ryhmäkokouksissa ei mikään tunnu edistyvän viikosta toiseen siirryttäessä, miksi hukata aikaa niissä? Sitä paitsi muualla voi olla kivempaa.

Parhaimmillaan hauskuus ja vakavuus tietysti yhdistyvät, jos henkeä osataan loihtia esiin. Rasittavatkaan koettelemukset eivät lannista, jos ne samalla luovat lisämerkitystä yhteiselle toiminnalle. (Ks. myös IV.12.)
 

LAPSET JA KESKINÄINEN APU

Lapsien mukanaoloon kokouksissa voi ajan oloon tottua, tai lapset voivat tottua siihen. Lapset kannattaa oppia näkemään itsenäisinä yksilöinä ja omalla tavallaan toimintaryhmään kuuluvina. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, että stereotyyppinen ja torjuva reagoiminen lapseen saakin tämän käyttäytymään täsmälleen päinvastoin kuin joku - yleensä lapseton - setä tai täti toivoo. Sedän on sitten turha torua äitiä tai isää "Kyllä teillä on vaikea pitää kokouksia, eiköhän tavata ensi kerralla siellä kellariravintolassa." Jonne puolestaan äidin tai isän on mahdotonta päästä lapsen kanssa.

Jos lapset ovat liian pieniä leikkimään keskenään toisessa huoneessa mukana tuoduilla välineillä, helpompi ratkaisu on se, että jokainen on vuorollaan lasten kanssa. Näin aikuiset saavat aikaa aikuisten elämään, ja lapsettomat hoitajat voivat kokea uuden maailman - olkoon sitten varoitukseksi tai innoitukseksi omalla tiellä. Koko ryhmä joutuu ajattelemaan, millaiset eväät tuleva polvi saa elämälleen.

Huolehdittaessa lapsista yhteisvoimin nousee esiin ajatuksia muunkinlaisesta arkipäivän yhteistyöstä⁽²⁾. Jotkut ovat päätyneet syömään yhdessä - vaikkapa vuoronperään kunkin aktiiviin luona. Monella ryhmäläisellä voi olla tietoja, taitoja tai yhteyksiä, joilla tukea toista käytännön kysymyksissä. Ei ole mahdotonta, että ennen pitkää suunnitellaan yhteistä lomamatkaa, asuinpaikkaa, osuustoiminnallista yritystä...
 

OIKEA VAATIMUSTASO

Toimintaryhmä on aina sikäli omaehtoinen, että sen työ on vapaaehtoista ja ryhmä itse asettaa tavoitteensa. Kun tavoitteet kuitenkin koskevat ulkoisia ongelmia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, ne saattavat ylittää ryhmän kyvyt ja voimavarat. "Ulkoapäin" määräytyvät tavoitteet voivat toisaalta myös saada aliarvioimaan sitä, mihin mukanaolijoiden kyvyt yltäisivät, jos toimintatapoja tai painopisteitä rukattaisiin.

Tällainen yli- tai alimitoitus ilmenee helposti ryhmän jäsenten keskinäisinä ongelmina ja turhautumisena. Omaehtoisuus ja yksilöllinen suuntautuminen, kykyjen kehittäminen sekä kokeilut väistyvät ulkoa päin asetettujen tehtävien tieltä pahimmillaan pelkkään reagointiin asti, josta omaehtoisuus on kaukana. Siksi oikean tavoitetason ja oikeiden toimintamuotojen valinta on syytä ottaa keskusteltavaksi aina uudestaan.

Jonkin tempauksen toteuttaminen esimerkiksi voi viedä aikaa ja voimia ihmisten henkilökohtaiselta elämältä. Voimien palautumista on odotettava, vaikka menestymisen mahdollisuudet kuinka houkuttelisivat nopeaan jatkoon. Toisaalta onnistuneet tempaukset saattavat tuoda uusia voimia mukaan ja luoda uutta henkeä niin, että onkin mahdollista jatkaa täysin purjein.

Oikean tavoitetason valinta on puhdas "henkimaailman" kysymys. Ei riitä, että on toimintaideoita sekä käsitys "objektiivisista" mahdollisuuksista, mukanaolijoiden kyvyistä ja puutteista. On myös aistittava kulloinenkin into ja vakavuus, josta henki syntyy.

Vapaamuotoinen yhteydenpito saattaa auttaa tässäkin. Voi esimerkiksi ottaa tavaksi mennä kokousten jälkeen istumaan iltaa johonkin kuppilaan. Yhteydenpidosta seuraa tuttavuus ja ystävyys ja siitä taas jokaisen edellytysten ymmärtäminen. Myös puheenvuorokierrokset kokousten alussa tuovat esiin ihmisten odotuksia ja henkilökohtaista tilannetta. Jokainen voi kokea ryhmässä yksilöllisyytensä oikeutetuksi eikä toiminnalle vieraaksi tai sitä jopa haittaavaksi tekijäksi.
 

YKSIMIELISYYS JA ERIMIELISYYS

Mitä tehdä tilanteissa, joissa jäsenet ovat selvästi eri mieltä jostain tärkeästä kysymyksestä? Jos ryhmän yksimielisyys kyseisessä asiassa ei ole välttämätön, ongelma ei ole suuri ellei siitä tehdä suurta. Kun esimerkiksi osa ihmisistä pitää tärkeimpänä lehtikirjoittelua ja osa katutoimintaa, voidaan vallan hyvin tehdä molempia. Usein kuitenkin ryhmällä on oltava vain yksi kanta - muuten on mahdotonta toimia. Jos esimerkiksi jotkut haluavat järjestää suuren mielenosoituksen helmikuussa ja toiset huhtikuussa, on yhteinen kanta löydettävä, jos ylipäätään halutaan mielenosoitusta. (Ks. myös luku IV.10.)

Suomalaisessa yhdistystoiminnassa erimielisyydet ratkaistaan tavallisesti äänestämällä. Aikapulan sattuessa tämä onkin monesti ainoa mahdollinen menetelmä. Äänestyksillä on kuitenkin haittapuolensa. Hävinnyt osapuoli ei yleensä tunne suurta halua toteuttaa äänestyspäätöksiä. Helposti tehdään huonoja päätöksiä, kun ei ole tarvetta kuunnella eri mieltä olevien ihmisten perusteluja.

Uusissa liikkeissä noudatetaan useimmiten konsensukseen eli yhteisymmärrykseen perustuvaa päätöksentekoa. Yhteinen kanta saavutetaan keräämällä tietoja ja näkemyksiä, keskustelemalla, vakuuttelemalla sekä yhdistämällä ehdotuksia tai kehittämällä uusia. Tavoitteena on päätös, jonka kaikki todella hyväksyvät - ei vähemmistön alistuminen enemmistön näkemykseen. Kysymys on siis ennemmin toisten vakuuttamisesta kuin painostamisesta, parhaan argumentin voimasta eikä vallan sumeilemattomasta käytöstä.

Konsensus-päätös ei välttämättä merkitse täydellistä yksimielisyyttä. Jos pitkän keskustelun jälkeen muutamat ihmiset ovat edelleen eri mieltä kuin muu ryhmä, voi puheenjohtaja tai muu vastaava henkilö kysyä heiltä: "Voiko ryhmä toimia enemmistön kannan mukaisesti, jos teidän eriävä näkemyksenne merkitään pöytäkirjaan ja te jäätte sivuun suunnitellusta toiminnasta?" Useimmiten nämä viimeiset erimieliset suostuvat esitettyyn ratkaisuun, jos he ovat sitä ennen saaneet riittävästi esittää omia tietojaan ja näkemyksiään.
 

RISTIRIITOJEN KÄSITTELY

Paitsi konkreettisia tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittyviä erimielisyyksiä toimintaryhmässä voi nousta esiin pysyvämpiä ristiriitoja: linjanvedosta, käytännön ratkaisuvaihtoehdoista tai henkilökysymyksistä ei ole yhtenäistä kantaa. Taatusti tepsiviä lääkkeitä ei ole olemassakaan. Käytettävissähän ei ole työmaailman hierarkkista arvojärjestystä ja sen mukaista avoimesti ylhäältä alaspäin kulkevaa työn- ja käskynjakoa. Tilanne ei myöskään vastaa vapaa-ajan harrastustoimintaa, josta puuttuvat yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoitteet. Kyse ei liioin ole perheestä, jossa valta usein vieläkin määräytyy vanhojen roolijakojen tai rahakukkaron omistuksen perusteella. Toimintaryhmässä ristiriidat palautuvat monesti henkilökohtaisiin mielipide- tai arvostuseroihin, jolloin ne on myös kohdattava henkilökohtaisella tasolla.

Konfliktien luova ratkaiseminen edellyttää kärsivällisyyttä ja sen tunnustamista, että kenelläkään ei ole oikeutta päättää asioista toisen ylitse. On hyvä pyrkiä ymmärtämään, mistä mielipide-erot ovat syntyneet. Joskus voi yrittää astua oman itsensä ulkopuolelle, nähdä omakin mielipide vain historian heijastuksena ja tarkastella itseään esimerkkinä niistä lukemattomista suomalaisista, joilla on vastaava tausta ja vastaavat kokemukset takanaan. Ehkä mielipide kasvaakin perinteestä, jota ei aseteta kyseenalaiseksi. Eri asia on, pitääkö näitä perinteitä kieltää. Tällaisista pohdiskeluista voi lähteä liikkeelle selkeämpi keskustelu.

Erimielisyyksissä saattaa olla myös henkilökohtaisia ennakkoluuloja yms. taustallaan. Keskustelu on vain käännettävä niihin, jos asiasta ei kerran ole kysymys. Vaikka sellainen keskustelu olisi vaikeaa, rasittavaa, aikaa vievää ja jopa tuskallista, se kuitenkin pidemmän päälle puhdistaa. Vapaaehtoisessa toiminnassa voi henkilökohtaisilla toiveilla ja ihmissuhteilla olla suuri ja ratkaisevakin merkitys. Mitä paremmin niitä opitaan lähestymään, sitä vahvemmaksi ryhmä kasvaa.

Sitkeät erimielisyydet ja riidat johtuvat usein turhautumisesta, ärtymisestä, kiusaantumisesta ja häiriöistä, joita toisen ihmisen käytös aiheuttaa. Näiden kurjien tunteiden selvittely johtaa helposti toisten silmittömään syyttelyyn, jossa esitetään hyvin yleisiä kielteisiä väitteitä. Esimerkiksi tyyliin: "Te ette koskaan tule tänne ajoissa. Ette ilmeisesti tunne minkäänlaista vastuuta koko hommasta!"

Tällaiset syytökset vain pahentavat tilannetta. Edistystä ongelman ratkaisemisessa voi sen sijaan tapahtua, kun ärsyttävä asia esitetään mahdollisimman konkreettisesti ja minämuodossa, ns. minäviestejä lähettäen: "Kun kokoukset eivät ala ajoissa, minua alkaa ärsyttää, koska Hannulla/Ailalla ei ole juurikaan malttia pysytellä pentujen kanssa neljän seinän sisällä, jotta saisin käydä kokouksissani rauhassa."

Konflikteja voi ohjata luovasti niin, että löytyy uusia yhteisiä lähtökohtia. Toisen ihmisen kielteisyydessä voi nähdä myönteisen jatkon siemenen. Ylipäänsä vaikeat ristiriidat voivat olla toiminnalle tärkeitä murrosvaiheita, jotka hyvin läpikäytyinä selkeyttävät tilannetta.

Toiminnan monimuotoisuus ja osallistujien erilaisuuden suvaitseminen parantavat vastaisia mahdollisuuksia. Ryhmän osittainen jakautuminenkaan ei välttämättä ole haitaksi, jos voimat tiukan paikan tullen ovat yhdistettävissä. Välttämättömistä tehtävistä on kuitenkin hyvä päästä yksimielisyyteen, jotta mahdollisimman moni osallistuisi tarvittaessa niiden hoitamiseen.

Kaikkiaan toimintaryhmässä mukanaolo merkitsee henkilökohtaista muutosta mutta myös tilaisuutta oppia suhtautumaan yhä uusilla tavoilla muihin ihmisiin ja muuttuviin olosuhteisiin. Tekemisissä ei olla vain toisten yksilöiden vaan yhtälailla oman itsen kanssa, johon jokainen muu voi jättää hyvän tai huonon jäljen. Tuo jälki riippuu omista valinnoista: siitä, kuinka paljon haluaa pitää menneestä kiinni, ja siitä, mitä mahdollisuuksia osaa nähdä muissa ihmisissä.
 
 

PERUSTAISIMMEKO YHDISTYKSEN?

Lainoppineiden mielestä kaikki toimintaryhmät ovat yhdistyksiä. Jos yhdistys ei ole rekisteröity, viranomaiset eivät yleensä suostu olemaan rakentavassa yhteistyössä sen kanssa. Myös raha- asioiden hoidossa on rekisteröidystä yhdistyksestä apua. (Ks. III.4.)

Monissa tapauksissa on mahdollista käyttää jonkun jo olemassaolevan rekisteröidyn yhdistyksen nimeä virallisissa yhteyksissä, esim. anomuksissa. Monet "vaihtoehtoiset" yhdistykset suhtautuvat menettelyyn suopeasti. "Apuyhdistyksen" päätöksen ja sopivan sekä pätevän nimikirjoituksen odottelu saattaa kuitenkin hankaloittaa asioita.

Ryhmän rekisteröiminen merkitsee ainakin paperilla johtokunnan (hallituksen) valintaa, vuosikokouksia, kirjanpitoa ja hyväksyttävien sääntöjen laadintaa.

Yleensä aloitetaan laatimalla säännöt. Aatteellisen rekisteröidyn yhdistyksen sääntöjä rustattaessa pidetään huolta siitä, että toiminnan tarkoitusta ilmaiseva pykälä on mahdollisimman korkealentoinen ja yleinen, jotta toimintaa ei voida väittää yhdistyksen tarkoitukseen soveltumattomaksi. "Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys..." -pykälän taas tulee luetella niin monta eri keinoa, ettei jouduta pulaan, jos mielikuvitus osoittautuukin vilkkaammaksi kuin oli luultavissa. Ankarimmin viranomaiset vahtivat yhdistyksen taloudellista toimintaa, joten on syytä erityisen tarkkaan mainita kirjakahvilan, kirjakaupan, ravintolan yms. pito ynnä julkaisutoiminta. Muut pykälät ovat melko yhdentekeviä ja lähes samanlaisia kaikilla naapuriyhdistyksillä, joilta voikin lainata sääntöjä malliksi.

Kun perustamiskokous on pidetty, johtokunta siinä valittu ja yhdistysrekisterin virkamiehille annettu pureskeltavaksi heidän haluamansa paperiannos, saa normaalisti odotella vuoden päivät päätöksen ulostamista. Tiukoissa kamppailutilanteissa rekisteröimisellä saattaa olla kovakin kiire. Erillisanomuksella yhdistysrekisteriin asia voi olla kunnossa muutamassa viikossa. Joskus tapaa ihmisiä, jotka rehvastelevat saavansa päätöksen melkein seuraavana päivänä. Mikään ei estä käyttämästä heitä apuna, kun kerran kehuskelevat.
 

ARVOKAS KUOLEMA

Ryhmä voi lopettaa toimintansa monella tavalla: rauhallisesti ja tietoisesti, repivien syytösten ja huonon omantunnon saattelemana tai vaivihkaa hiipuen. Itse asiassa arvokkaan kuoleman pitäisi olla yksi ryhmän tavoitteista. Monet tärkeää työtä tehneet yhdistykset pyrkivät säilymään hengissä valtion tuen, innottoman palkkatyön ja muun tekohengityksen avulla, vaikka aika olisi jo kauan sitten ajanut niiden ohi. Jos ryhmä sopii heti aluksi arvokkaan kuoleman periaatteesta, ei mikään estä elämästä täysillä ja sitoutumasta korvia myöten.

Tärkeän asian puolesta toimineen ryhmän kuolema voi olla merkki siitä, että tavoite on saavutettu. Vaikka ryhmä ei olisikaan päässyt välittömiin tavoitteisiinsa, se voi lopahtaa, kun aktivistit siirtyvät toimimaan muualle. Siinäkin tapauksessa, että ihmiset vetäytyvät kokonaan yhteiskunnallisesta toiminnasta, on ryhmätoiminnan aika saattanut olla heille niitä elämän suuria kokemuksia, jotka antavat valoa uusille yrityksille.

Joka tapauksessa ryhmän toiminnan lakatessa olisi tärkeää, että mukana olleet saavuttaisivat selkeän käsityksen loppumiseen johtaneista syistä - vihjeeksi tai varoitukseksi muillekin. Tämä tietoisuus on löydettävissä, jos yhteyttä pidetään myös toiminnan lakattua. Jos näin käy, on vain toimintaryhmä kuollut ja ryhmätoiminnasta sekä sen luomista mahdollisuuksista sittenkin jäänyt jotakin henkiin.
 

YKSIN TOIMIMINEN

Monilla paikkakunnilla tai monissa asioissa on toimintaryhmän muodostaminen liian vaikeaa tai ylipäätään tarpeetonta. Yksikin ihminen voi saada toiminnallaan ja elämäntavallaan paljon aikaan. Tämän ei tarvitse merkitä itsensä uhraamista ja kaiken aikansa antamista yhdelle asialle. Jokaisen lienee mahdollista oppia näkemään itsensä "toimintaryhmänä", jonka eri jäsenille kullekin on luotava riittävästi kehitystilaa, jotta sisäinen vuorovaikutus eri kykyjen ja toimintojen kesken tukisi kokonaisuutta ja kantaisi hedelmää.

Välttämättömänä vaiheena tullee itsekullekin eteen ulospäin suuntautuvasta toiminnasta irrottautuminen. Tätä tarvitaan, jotta saisi mahdollisuuden sulattaa kokemaansa, kerätä voimia ja hahmottaa elämäänsä eteenpäin. Luova yksinolo voi olla myös aktiivista: asioiden ja ilmiöiden tarkkailemista, niihin syventymistä ja valmistautumista uuden toiminnan luomiseen juuri oikealla hetkellä. Yksin voi myös toimia - esimerkiksi osallistumalla ajankohtaiseen tai aikaa edellä olevaan keskusteluun. Vetäytyminen yhteyteen luonnon kanssa voi olla tapa kerätä voimia ja saavuttaa tasapaino. Oman ruumiin kunnosta huolehtiminen on välttämätöntä henkisten voimien kasvattamiseksi.

Yksin toimiminen ei ole vain eristäytymistä vaan myös muiden vapaamuotoista tapaamista ja muilta saamista ilman toiminnallisia tavoitteita. Tämä voi innoittaa oman elämänsä suuntaamiseen ja pitkäjännitteiseen toimintaan. Jos kokee elämässään suunnan, joka on löydettävissä kaikista, odottamattomistakin tilanteista, oppii kestämään vastoinkäymisiä ja löytämään niille merkitystä.
 
 

Viitteet:

1. Taloudenhoidosta luvussa III.4.

2. Tästä myös luvuissa I.2.10-13
 

 

Palautetta kirjoittajalle/toimittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info  Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.