|
|
Aktivistit eivät koskaan ole ajamansa asian kanssa yksin. Heidän lisäkseen on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit antamaan rahaansa, tavaraansa, nimensä, arvovaltansa, erikoistietonsa ja -taitonsa toiminnan tukemiseen. Jotta ei tarvitsisi joka kerta haravoida heitä miljoonien suomalaisten joukosta, on tärkeää kysyä tukensa ilmaisevien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot vastaisuuden varalle.
Nimiä ja osoitteita voi kerätä mm. seuraavilla tavoilla:
- osanottajalistan kierrättäminen yleisötilaisuuksissa,
- kansalaisadressikeräys (ks. IV.6.),
- rahankeräys siten, että lahjoittajat kirjoittavat nimensä ja osoitteensa tätä varten painetulle listalle,
- rahankeräys postisiirto- tai pankkitilille,
- materiaalin postimyynti (ks. III.4),
- lennäkkeihin ja muihin painotuotteisiin liitetty lipuke, jonka lähettämällä saa lisätietoja.
Kun osoitteita on kertynyt, ne on lajiteltava. Voi muodostaa esim. tiedottaja-, tietäjä- ja taitajakortistot. Tukijoiden määrän kasvaessa kerjuukirjeiden tai tiedotteiden lähettäminen tavanomaisilla menetelmillä voi tulla turhan työlääksi. Osoitteiden kirjoittaminen tarra-arkeille kopioitaviin 3x8 ruudun ruudukkoihin helpottaa postitusta. Mikrotartunnan saaneen aktivistin omalla tai hänen työpaikkansa tietokoneella osoitteiston hoitaminen käy yleensä kätevästi - ellei paperi ole lopussa, kone epäkunnossa, aktivisti sairas, työpaikka kiinni, johtaja pahalla tuulella tms.
Tukijat voivat olla apuna myös oman lukumääränsä lisäämisessä. Heille voi lähettää värväysmateriaalia ja tilillepanokortteja, ja heitä voi pyytää ilmoittamaan kiinnostuneista tuttavistaan. Tehokas tapa lisätä tukijajoukkoa on haastekirje (tarkemmin luvussa III.4).
Toiminnan sattuessa jatkumaan useita vuosia halutaan pysyvämpiä avustajia. Muuten mm. rahankeräykseen menee liikaa aikaa ja talousarvio on vellovalla pohjalla. Yksi tapa saada säännöllisempää tukea on yrittää tehdä tukijoista jäseniä ja saada nämä puolestaan hankkimaan uusia jäseniä (luku III.4).
Pysyvien tukijoiden kutsumisesta jäseniksi on kuitenkin myös haittaa. Joukkojäsenyhdistys saa ihmiset odottamaan jäsenyydeltä asioita, jotka eivät enää edistäkään toiminnan tarkoitusta. Ajatellaan, että organisaation täytyy palvella jäseniään ja antaa jäsenmaksua vastaan lehti tai muita etuisuuksia.
Jäsenyyden korostaminen saa monet kuvittelemaan, että organisaatiossa olennaista on se, mitä yhdistysrekisterin valvomissa säännöissä lukee - puheenjohtajat, hallitukset, vuosikokoukset jne. Jotkut voivat tämän takia jopa elätellä sellaisia valtauspuuhia, joilla 70-luvun alussa puoluepoliittiset ryhmittymät lamaannuttivat lukuisien yhdistysten toiminnan. Jotkut taas vierastavat jäseneksi liittymistä koska pelkäävät jäsenyyden velvoittavan liikaa.
Näistä syistä voi olla parasta nimittää säännöllisiä tukijoita kummeiksi, pysyviksi avustajiksi tai joksikin muuksi - mutta ei jäseniksi. Osan kummeista tai vastaavista saa hyvinkin maksamaan avustuksia kerran kuussa eikä vain kerran vuodessa, kuten jäsenmaksujen laita yleensä on (tarkemmin luvussa III.4).
Pysyviä tukijoita voi joskus kutsua kokoukseen, ja he voivat vaikuttaa siinä yhtä paljon kuin aktivistit yleensä yhdessä kokouksessa. On kuitenkin turha luoda sellaista näennäisdemokraattista kulissia, jonka mukaan juuri tukijoiden kokouksessa tehtäisiin ratkaisevat päätökset.
Tukijoiden organisoinnissa voi myös omasta lehdestä olla hyötyä.
Sen lukijoiden keskuudesta voi haravoida taloudellista tai tietopuolista
tukea.
Ihmiset eivät yleensä ryntää suinpäin aktivisteiksi, vaan haistelevat ensin ilmaa. Siksi tarvitaan kosketusmahdollisuuksia ja tilaisuuksia päästä juttusille vanhojen aktivistien kanssa: katutoimintaa, puolittain yleisölle ja puolittain aktivisteille tarkoitettuja opintopiirejä, säännöllisesti samassa paikassa pidettäviä avoimia kokouksia, auki olevaa toimistoa (Ks. luku III.3.).
Vaikeampaa kuin hankkia uusia aktivisteja on pitää nämä
mukana. Vanha aktivistijoukko muodostuu helposti suljetuksi klikiksi, sisäpiiriksi,
jonka ulkopuolella tuntee olevansa vaikka olisikin samassa huoneessa. Yksi
tai useampikin aktivisti voi auttaa ja keskittyä tulokkaiden tilanteeseen.
Uusien ihmisten päätökseen jäädä vaikuttaa
ratkaisevasti se, tuntevatko he itsensä tarpeellisiksi. Tämä
tunne taas riippuu paljolti siitä, miten hyvin ryhmän työ
on organisoitu.
Yhden toimintaryhmän organisaatio-ongelmia on käsitelty edellisessä luvussa. Kun aktivistien lukumäärä kasvaa suureksi - esimerkiksi yli 15 - alkaa toimiminen koko ajan yhdessä ryhmässä käydä hankalaksi. Kokoukset joko puuroutuvat ja pitkittyvät, kun kaikki tuovat itseään lähellä olevia asioita muiden pohdittavaksi, tai sitten vain muutamien keskeisten aktivistien asioita käsitellään muiden jäädessä passiivisiksi kuuntelijoiksi.
Luonnollinen reaktio tässä tilanteessa on muodostaa erikoistuneita alaryhmiä. Ensin ne ovat yleensä vain tilapäisiä, johonkin tehtävään, esimerkiksi konsertin järjestämiseen keskittyviä muutaman ihmisen porukoita. Vähitellen on syytä perustaa myös pysyviä työryhmiä vaikkapa seuraaviin tarkoituksiin: talous ja rahanhankinta, tiedotus ja lehtikirjoittelu, postitus ja toimisto, tutkijat ja aktivistit.
Helposti kuitenkin eriytetään toimintoja tarpeettoman paljon.
Kun työryhmiä on liikaa, useimmat niistä toimivat huonosti
tai vain jonkun ihmisen ylirasituksen kustannuksella. On myös tärkeää
vähentää ajoissa ryhmien lukumäärää
aktiivisuustason laskiessa.
Eri työryhmien ja yksinään toimivien aktivistien työpanokset on yhdistettävä, koordinoitava. Meikäläiseen yhteiskuntaan on juurtunut tapa antaa koordinointi yhden ihmisen hoidettavaksi. Siksi tähän käytäntöön usein ajaudutaan.
Käytännöllä on kuitenkin varjopuolensa. Koordinoijalle siirretään helposti paitsi tehtävien yhteen nivominen myös aloitteiden tekeminen. Hän alkaa muistuttaa yhä enemmän yritysjohtajaa. Aktiiviset ja oma-aloitteiset ihmiset alkavat häipyä, koska "johtaja" kumminkin päättää kaiken. Julkisuudessa toiminta samastetaan yhä enemmän johtajaan. Hänen inhimilliset heikkoutensa tai hänen voimiensa pettäminen voivat koska tahansa halvaannuttaa kaiken. (Ks. myös edellistä lukua.)
Tällaisen kierteen välttämiseksi koordinointi on paras hoitaa muulla tavoin. Tavallinen käytäntö on antaa se erityisen ryhmän hoidettavaksi. Pysyvällä, aika ajoin uudelleen valittavallakoordinointiryhmällä on etunsa: vastuunjako on selkeä eikä näkymättömiä valtarakenteita synny helposti. Tätä ryhmää kutsutaan useimmiten hallitukseksi tai johtokunnaksi.
Kuten näistä nimityksistäkin voi päätellä, luisutaan myös tässä koordinointitavassa helposti liike-elämän organisaatiomuotoihin, jotka eivät palkattomaan ja oma-aloitteiseen kansalaistoimintaan sovellu. "Hallitukseen" saattaa kertyä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita johtamisesta, arvovaltaisten henkilöiden seurasta ja julkisuudesta mutta eivät itse toimimaan. Tätä suuntausta lisää vielä se, että uskotaan arvovallan riippuvan siitä, keitä hallituksessa on. Siksi sinne valitaan ihmisiä, joiden ainoa avu on heidän arvovaltansa. Arvovalta ja edustaminen on parempi siirtää erityisesti tätä varten luodulle elimelle, jota voi kutsua esimerkiksi neuvostoksi tai valtuuskunnaksi.
Kolmas tapa pitää langat koossa on järjestää säännöllisesti, esimerkiksi kerran viikossa kokoontuva, kaikille avoin koordinointikokous. Se voi olla paljossa samanlainen kuin jakautumattoman toimintaryhmän kokous. Osallistujia ei tule liikaa, onhan alaryhmillä kokouksensa ja tehtävänsä. Jonkin alaryhmän eristäytyminen voi joskus olla ongelma. Jos ko. ryhmän jokaisessa kokouksessa sovitaan, kuka menee seuraavaan koordinointikokoukseen, voi tilanne parantua.
Kun tämä koordinointitapa on onnistuakseen, se tarjoaa kaikille halukkaille tasavertaiset mahdollisuudet osallistua kampanjan kehittämiseen, kenenkään aloitteellisuutta tukahduttamatta. Valitettavasti koti- ja koulukasvatuksen psyykeemme istuttamat taipumukset muuttavat tilanteen helposti joksikin aivan muuksi: syntyy epävirallinen, ulkopuolisille näkymätön valtarakenne johtajineen ja johtokuntineen (ks. ed. luku).
Suurin osa toiminnasta osuu kokousten välille. Myös tällöin aktiivien on pidettävä keskenään yhteyttä. Yksin on usein ikävä ja toisinaan suorastaan mahdoton suoriutua tehtävistä; tilanteet kehittyvät joskus niin nopeasti, ettei ole aikaa odottaa seuraavaan kokoukseen; lisäksi yhteistyö vaatii sujuakseen vuorovaikutusta tavoilla, joihin kokouksissa ei ole mahdollisuuksia.
Yhteydenpitoa helpottaa ratkaisevasti, jos on olemassa paikka, jonne
jokainen voi tulla silloin kun hänelle itselleen parhaiten sopii tapaamaan
toisia aktivisteja, suorittamaan tehtäviään tai vain kuluttamaan
aikaa. Jonkun aktivistin iso asunto, kahvila tai kapakka käyvät
tarkoitukseen. Paras on tietenkin oma toimisto, jossa on tilaa sekä
sosiaalisuuteen että keskittymiseen (ks.
luku III.3)
Aktiivien keskinäisiä yhteydenottoja helpottavat listat, joissa on kaikkien puhelinnumerot. Kun joihinkin tekoihin valmiita ihmisiä alkaa olla paljon ja kun on tarkoitus toteuttaa nopeutta vaativia aktioita, kannattaa rakentaa puhelinketju. Ketjun aloittaja soittaa kolmelle ihmiselle, nämä taas kolmelle, näistä 3 x 3 = 9:stä ihmisestä jokainen soittaa taas kolmelle jne. Yhteys kaikkiin aktivisteihin saadaan aivan ratkaisevasti nopeammin, kuin jos muutama ihminen alkaisi soittaa koko aktivistilistaa läpi. Jos oletettaisiin, että jokainen soitto kestäisi puoli minuuttia, saataisiin 21 minuutissa yhteys Suomen kaikkiin puhelimiin ja 29 minuutissa maailman kaikkiin puhelimiin!
Ketjusoitto onnistuu tietenkin vain, jos kaikki, joille on jaettu kolmen ihmisen listoja soitettavaksi, ovat kotona. Siksi on tärkeää sijoittaa ketjussa ensimmäiseksi ne, jotka ovat eniten kotona.
Luotettava ketju syntyy kuitenkin vasta, kun ketjun jokaiselle jäsenelle
annetaan tehtäväksi soittaa yksi varmistussoitto: ihmiset soittavat
kolmelle ketjun seuraavalla tasolla olevalle jäsenelle ja yhdelle
samalla tasolla olevalle jäsenelle (ks. kuvaa (1)).
Jokainen saa näin viestin kahta tietä. 
Esimerkiksi kun Olli (O) soittaa Marjalle (B) ja kertoo tänään klo 19 kaupungintalon edessä järjestettävästä mielenosoituksesta, Marja soittaa Pekalle (S), Päiville (T) ja Paavolle (U) sekä sen lisäksi Matille (C), joka on myös Ollin soittolistassa mutta joka ei olisi saanut tietoa, jos Olli olisi heti Marjalle soitettuaan lähtenyt pihalle selvittämään lasten kärhämää ja unohtanut soitot sikseen. Jos taas Olli olisi ehtinyt lähteä pihalle jo ennen kuin hänelle soitettiin, Marja olisi saanut tiedon mielenosoituksesta joka tapauksessa Minnalta (A), jolle taas viestin välitti Oskari (H) eikä Olli.
Puhelinketjun toimimisen edellytyksenä on, että kaikki jäsenet
todella haluavat välittää sitä kautta tietoja. Motivaatiotaso
ei useimmiten selviä ihmisten lupauksista, vaan käytännön
kokeiluista.
Edellä esitetyt organisaatiot ovat perustuneet erikoistumiseen: liian suureksi kasvanut toimintaryhmä jakautuu eri tehtäviä suorittaviksi alaryhmiksi. Toinen mahdollisuus on jakaa alkuperäinen ryhmä kahtia (tai useampaan osaan) sopimatta etukäteen mistään tehtävänjaosta. Kumpikin ryhmä toimii itsenäisesti. Vaikka ryhmät voivat käytännössä vähitellen erikoistua, oleellinen ero edellä esitettyihin organisaatiomuotoihin on se, että yhden ryhmän työn onnistuminen ei ole suoranaisesti riippuvainen toisen ryhmän työstä.
Ryhmä on järkevää jakaa jonkin käytännön seikan perusteella. Esimerkiksi ne, joilla on päivällä aikaa, ja ne, joilla on illalla aikaa, kokoontuvat erikseen. Tai kaupungin eteläosassa ja kaupungin pohjoisosassa asuvat muodostavat omat ryhmänsä. Kun ihmiset asuvat etäällä ja/tai huonojen kulkuyhteyksien päässä toisistaan, paikkaan perustuva jako on ainoa mahdollisuus.
Kun yhdellä paikkakunnalla alkanut valtakunnallinen toiminta etenee, muilta paikkakunnilta löytyvät toimintahaluiset voivat ryhtyä yhdyshenkilöiksi. Heihin ollaan taajaan yhteydessä puhelimitse tai kirjeitse, heille lähetetään levitettäviksi lennäkkejä tai julisteita.
Periaatteessa yksinäinen aktivisti voi tehdä melkein kaikkea sitä mitä toimintaryhmäkin, mutta käytännössä yksin ahertaminen onnistuu pitkään vain harvoilta ihmisiltä. Riittävä määrä - toisin sanoen kaksi - ihmisiä voikin perustaa paikallisryhmän.
Pienen kunnan paikallisryhmä tuntee itsensä helposti vain suuressa kaupungissa toimivan alkuperäisen ryhmän ulokkeeksi ja odottaa kaikkien aloitteiden tulevan suuresta keskuksesta. Tällaista alistumista ja passiivisuuttahan keskuksien papit, opettajat ja virkamiehet ovat vuosisatojen ajan iskostaneet maalaisten kalloihin. Onneksi ihmiset eivät kuitenkaan ole täysin historiansa vankeja. Mikä tahansa paikallisryhmä voi toimia täysin itsenäisesti ja yhtä monipuolisesti kuin alkuperäinen ryhmä. Se voi vieläpä ottaa aloitteen käsiinsä valtakunnallisessa toiminnassa.
Organisaatio, joka koostuu omaehtoisista paikallis- tai muista ryhmistä,
ei tarvitse läheskään samassa määrin koordinaatiota
kuin erikoistuneista ryhmistä rakentuva organisaatio. Jollakin tavoin
toimintoja on kuitenkin syytä yhdensuuntaistaa.
Tässä suhteessa keskeinen merkitys on kaikkien ryhmien yhteisillä kokouksilla, joihin tulee vähintään yksi aktivisti jokaisesta ryhmästä. Niissä voidaan vaihtaa kokemuksia, kartoittaa poliittista tilannetta kyseessä olevan asian suhteen ja suunnitella yhteisiä aktioita. Valtakunnallisia kokouksia pidetään matkojen pituuden takia yleensä vain 1-4 kertaa vuodessa. Pienemmällä alueella toimivien ryhmien tapaaminen onnistuu tarvittaessa useamminkin.
Matkakustannusten tasaamiseksi
- ja muistakin syistä - on syytä kierrättää kokouspaikkaa. Lippujen hinnasta tulee vielä pienempi osallistumiseste, kun käytetään ns. solidaarista matkakassaa: kaikkien matkakustannukset lasketaan yhteen, minkä jälkeen eri ihmiset antavat tai heille annetaan eri suuruisia rahasummia siten, että jokaisen tappioksi jää yhtä suuri summa; myös ne maksavat, joiden alkuperäiset kulut koostuivat vain kengänpohjien kulumisesta. Kokouksesta on tiedotettava kirjeitse kaikille ryhmille ja yksinäisille aktiiveille. Näistä ja kokouksissa syntyvän paperisadon postituksista kehkeytyy helposti säännöllisesti ilmestyväaktivistikirje tai sisäinen lehti. Se on koordinoinnissa korvaamaton apu. Kirjeessä voidaan käydä keskustelua, kertoa eri ryhmien toimista, julkaista tärkeää tietoaineistoa, ilmoittaa tulevista tapahtumista jne.
Aktivistikirje ja tapaamiset luovat kampanjalle omaa toimintakulttuuria,
jonka puutteessa se helposti lässähtäisi paperien pyörittelyksi.
Parasta on, että kaikki ryhmät ovat vuoronperään
päävastuussa
kirjeen synnystä.
Kansalaistoiminnan voima perustuu samaa asiaa ajavien ihmisten yhteistyöhön. Yhteistyön organisointi vaatii paljon aikaa ja voimia. Vaikka itseorganisoituminen tuo yleensä parhaita ja kestävimpiä tuloksia, kiireen ja resurssien niukkuuden painaessa päälle aktivistien mieleen tulee välttämättä kysymys: eikö kannattaisi käyttää hyväksi jo olemassa olevia organisaatioita, Suomen ainutlaatuisen tiivistä järjestöverkkoa?
Yhteistyöhön järjestöjen kanssa ei ole syytä suhtautua puhdasoppisesti - joskus se hyvinkin kannattaa, mutta saa pitää varansa, ettei yhteistyökumppani käytä kampanjaa vain omiin tarkoituksiinsa. Eri tapauksissa liittoutuminen jonkin järjestön kanssa tuo eri asioita - ja myös vie.
Kaikki järjestöt tuovat mukanaan lukuisia kannattajia. Mutta nämä kannattavat myös muita asioita, joita taas jotkut toisen mahdolliset kannattajat eivät kannata. Näin ollen yhteistyö voi pahimmassa tapauksessa viedä enemmän kannattajia kuin se tuo. Esimerkiksi eläinsuojelijoiden tuskin kannattaa liittoutua uusfasistien kanssa, vaikka nämä kannattaisivat kaikkia heidän vaatimuksiaan.
Joillakin järjestöillä - esim. ammattiliitoilla ja monilla ylioppilaskunnilla - on paljon ylimääräistä rahaa jaella erilaisiin projekteihin. Toiset taas voivat antaa tilapäiseen käyttöön konttorikoneita ja kokous- ym. tiloja. Oleellista on säilyttää riippumattomuus resursseja antavasta järjestöstä.
Kaikilla merkittävillä järjestöillä on toimihenkilöitä. He ovat kuitenkin yleensä lukemattomien tehtävien raskauttamia, joten heidän aktiivisuutensa varaan ei kannata paljon laskea. Poikkeuksia ovat ehkä yhteistyökokouksissa sovitut, selkeästi rajatut tehtävät.
Järjestöjen jäsenten ja vapaaehtoisten aktivistien varaan kannattaa rakentaa vielä vähemmän. Ainoa tapa hyödyntää vakiintuneiden organisaatioiden aktiivisuuspotentiaalia on hankkia jäsenlistat ja ruveta soittamalla itse houkuttelemaan jäseniä mukaan toimintaan. Tässä ja muussa tarkoituksessa saattaa olla hyötyä järjestöjen lehdistä ja jäsentiedotteista, joihin voi koettaa saada tietoa kampanjasta.
Helpointa yhteistyö on kannanotoissa, julkaisujen tekemisessä, erilaisten tapahtumien järjestelyssä ja muissa yksittäisissä projekteissa. Aloittaa voi soittamalla puheenjohtajalle tai jollekulle toimihenkilölle, jonka tietää tai arvelee olevan myötämielinen.
Isompi urakka on koota järjestöjä kokonaisen kampanjan taakse. Työhön voi ryhtyä monella tavalla. Varmimmin onnistuu järjestely, jossa aloitteentekijä organisoi kampanjan ja muut järjestöt vain tukevat sitä. Vaikka näin ei saisikaan muilta merkittäviä uhrauksia kampanjalle, järjestötukijoiden olemassaololla saattaa olla sinänsä merkitystä (ks. luku IV.6).
Askel pidemmälle on muodostaa järjestöjen yhteinen koordinointiryhmä. Kun tälle vielä saadaan palkattua sihteeri, ovat järjestöjen voimavarat ehkä hyvinkin käytettävissä. Tällainen perinteinen yhteistyökuvio tekee kuitenkin pahimmassa tapauksessa toiminnasta liian kesyä, jotta sillä olisi mitään vaikutusta tapahtumien kulkuun.
Mahdollisia yhteistyökumppaneita ovat mm. ns. vaihtoehtoliikkeiden piiriin kuuluvat ryhmittymät: erilaiset rauhan-, ympäristö-, kehitysmaa- ja naisjärjestöt. Liittoutuminen näiden kanssa ei yleensä tuota ongelmia. On kuitenkin hyvä muistaa, että rauhanliikkeessä on Suomessa kaksi poliittisesti ja toimintakulttuuriltaan hyvin erilaista suuntausta ja että muita järjestöjä on yleensä sekä kaavoittuneita että vähemmän kaavoittuneita.
Monet epäpoliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt soveltuvat yhteistyöhön. Joillekin kampanjan teema voi tosin olla liian poliittinen, toisilla järjestöillä taas hallituksen kokoonpano saattaa olla epäsuotuisa.
Yhteistyö kristillisten järjestöjen kanssa ei yleensä
ole turhaa. Niistä voi irrota todella aktiivisia ihmisiä mukaan
toimintaan. Liittoutumispäätöstä tehtäessä
on parasta muistaa erilaisten lahkojen olemassaolo.
Ammattiliittojen tai paikallisten ammattiyhdistysten (Äänekosken elintarviketyöläisten ammattiosasto n:o xx jne.) varsinainen yhteistyö käynnistynee vasta, jos toiminta sattuu miellyttämään liitossa valtaa pitävää puoluetta eli demareita tai kommunisteja. Kannattaa yrittää: liitoilla on ainutlaatuinen mahdollisuus vaikuttaa kansalaisliikkeille tärkeisiin päätöksiin esim. lakoilla tai niiden uhalla. Yhtä jos toistakin voi myös saada aikaan olemalla yhteydessä oppositiossa oleviin toimitsijoihin tai aktivisteihin.
Lisäksi monet muut etujärjestöt ovat tilanteen mukaan varteenotettavia yhteistyökumppaneita. Jokaisen kampanjan alalta löytyy ainakin yksi etujärjestö, joka on otettava harkittavaksi.
Vaikeimman järjestöryhmän muodostavat puoluepoliittiset järjestöt. Varsinaisten puolueiden kanssa tuskin kannattaa liittoutua, koska ne ovat Suomessa muuttuneet osaksi valtiovaltaa ja ovat näin kansalaistoiminnan kohde eivätkä sen osa. Sen sijaan yhteistyötä puolueiden lukemattomien alajärjestöjen kanssa on syytä harkita. Nuoriso-, opiskelija-, nais-, raittius- ja sivistysjärjestöt ovat niistä tärkeimmät. Koottaessa niitä mukaan on oleellista säilyttää tasapaino: mieluummin järjestöjä kaikista puolueista, ja jollei tämä onnistu ainakin kaikista suurista. Jos tämäkään ei luonnistu, niin ainakin oikeistoa ja vasemmistoa suurin piirtein yhtä paljon. Mikäli tasapaino horjuu, on vaarana menettää vaikutusmahdollisuudet juuri niihin puolueisiin, joihin vaikuttaminen on kaikkein tärkeintä: niissä aletaan kyseessä olevaa teemaa pitää osana vastustajapuolueen etupyrkimyksiä, joihin ei missään tapauksessa suostuta. Hallituksen ja opposition asetelmakin on otettava huomioon.
Yhteistyö puoluepoliittisten järjestöjen kanssa on lähellä
sitä rajaa, missä kansalaistoiminta loppuu ja harvainvallan käyttö
alkaa. Juuri siksi se on houkuttelevaa: on mahdollista saada tärkeää
tietoa valtajärjestelmän piiristä ja luoda yhteyksiä
poliitikkoihin. Toisaalta tällöin saatetaan koska tahansa luiskahtaa
syrjäkujille ja maanalaisiin käytäviin, joissa kansalaisliikkeet
eivät sovi liikkumaan. Ovelat poliitikonalut voivat esimerkiksi houkutella
keskeiset aktivistit lehmänkauppoihin, jotka näennäisesti
edistävät toiminnan päämääriä mutta
todellisuudessa vähentävät kohtalokkaalla tavalla aktivistien
keskinäistä luottamusta.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun