|
|
Modernin koulun AV-laitteisiin kuuluu elokuvaprojektori ja sitä korvaamaan ilmestynyt video. Kymmenen minuutin elokuvaesityksessä vilahtaa silmien editse toistakymmentä tuhatta kuvaruutua.
Miksi yksi kuvataulu saattoi iskostua elinikäisesti mieleemme, kun taas miljoonat kuvaruudut soljuvat jälkeä jättämättä ohitsemme?
Entisajan kuvataulu oli monelle ensimmäinen ikkuna uuteen ja tuntemattomaan maailmaan. Taitavasti sommiteltu ja kauniisti toteutettu näkymä pani mielikuvituksen liikkeelle ja vastasi pienillä detaljikuvillaan katsojan kiinnostuneisiin kysymyksiin. Parhaimmillaan kuvataulu alkoi toimia kuin elokuva - ja hyvä elokuvaohjaaja saattaisi muuten tehdäkin kiintoisan elokuvan yhdestä ainoasta taulusta. Hän poimisi siitä yksityiskohtia, tunnelmoisi kamera-ajolla, rakentelisi kuvallisia yllätyksiä. Hän ikään kuin opastaisi katsojaa löytöretkelle kuvan esittämään eksoottiseen maailmaan.
Kansalaisryhmän tiedottaja on usein samanlaisen tehtävän edessä. Hänenkin tulee opastaa katsoja uuteen maailmaan - tai oikeastaan näkemään vanha maailma uudella tavalla. Kuvataulun asemasta hänellä on käytettävissään koko monenkirjava todellisuus, josta hän voi kamerallaan poimia aineksia ja rakentaa niistä kokonaisuuden. Hänellä on aineksia rajattomasti, joten hänen ongelmistaan suurin on runsauden pula. Virheistä pahin on katsojan kyllästyttäminen.
Vaihtoehtoesityksen toinen suuri pulma
on katsojan ennakkoluulojen voittaminen. Järkevät ratkaisut ovat
usein yksinkertaisia. Niillä saattaa olla jopa paljon
yhtäläisyyksiä
menneisyydestä tutun, siis vanhan, teknologian kanssa. Miten puolustaa
risusavotan järkevyyttä, kun katsojasi on lumoutunut monitoimikoneiden
ja ydinvoimalamainosten kuvista? Esimerkiksi pienimuotoinen ekoviljely
karjanlantoineen kaikkineen on monelle pelkkää takapajulaa, kun
nykyaikaista suurviljelyä on vuosikymmenet mainostettu ainoana
autuaaksitekevänä.
Miten ylistäisit jätteiden hyötykäytön ihanuutta,
kun yleinen toive on saada jätteet pois silmistä ja mielestä?
Amerikkalaiseen suulliseen esitykseen kuuluu ehdottomasti alkuvitsi. Kuivakiskoisinkin lavalle kiipeävä puhuja vääntää aiheestaan kaskun, jolla hän ikään kuin riisuu yltään tarpeettoman arvovallan kaapua. Vierasmaalainen puhuja, joka ei ennestään tunne tapaa, voi sitten yllättyä, kun yleisö hörähtää nauramaan hänen ensimmäistä, vakavaksi tarkoitettua lausettaan. Ja kuitenkin hörähdys on eräänlainen tervetulotoivotus - "puhu vapaasti vain, olet yksi meistä".
Itsensä alttiiksi paneminen on erityisen tärkeää kansalaisaktiiville. Ei ole ollenkaan pahitteeksi, jos hän ensimmäisellä kuvallaan puhuu ikään kuin aihettaan tai itseään vastaan. Kevyen liikenteen puolestapuhuja voi vallan hyvin aloittaa kuvalla, jossa pyöräilijät ovat saaneet niskaansa kaatosateen. Sellainen rakentaa inhimillisen ymmärtämyksen siltaa varmemmin kuin sama pyöräilijä kuvattuna poutapilvet taustanaan. Vielä vakavampi virhe voi olla toisia mollaava aloituskuva, esimerkiksi sellainen jossa näkyy pelkkiä käryäviä pakoputkia. Mutta mikään ei tietenkään estä kuvaamasta myös myyntiedustajaa, joka pikkutakissaan vaihtaa autoonsa rengasta samassa kaatosateessa, missä edellisen kuvan pyöräilijät porhalsivat.
Vääränlainen
tosikkomaisuus
voi hetkessä rakentaa muurin esittäjän ja katsojan välille.
Parempi on ensin esitellä yhteisiä kokemuksia, luoda vaikutelma,
että samassa veneessä ollaan. Tosikkomaisuutensa voi tarjoilla
sitten tuonnempana, mutta siinäkin on aina itseironian piikki paikallaan.
Vastaus tähän kysymykseen riippuu hämmästyttävän vähän siitä ajasta, mikä esitykselle on varattu. Ja se ei riipu lainkaan siitä kuvamäärästä, mikä aiheesta on tarjolla. Aiheesta kuin aiheesta saa nykyisten automaattikameroiden aikana määrättömästi kuvia. Missään tapauksessa ei pidä esittää kaikkia.
Jos esitysaika on pitkähkö,
vaikkapa
puolituntinen, kannattaa aivan ensimmäiseksi ottaa käteen kynä
ja raapustaa ranskalaisia viivoja. Mitkä asiat kuuluvat tähän
kokonaisuuteen? Mistä kannattaa aloittaa, mihin lopettaa?
Käytäntö tuntuu osoittavan, että hahmotamme parhaiten sellaisia kokonaisuuksia, joissa on vain kohtuullinen määrä osia. Hyvin monessa kirjassa on 5-10 lukua. Yhden henkilön rakentamassa valokuvanäyttelyssä saa mielellään olla 5-10 näkökulmaa aiheeseen. Elokuvissa on useasti saman verran kohtauksia.
Sanotaan, että korppi osaa "laskea" seitsemään, ts. se pystyy tunnistamaan ja erottamaan toisistaan kuviot, joissa on korkeintaan seitsemän samanlaista elementtiä. Liekö kysymyksessä sama ilmiö? Ehkäpä ihmisellekin hahmottuu kokonaiskuva asiasta vain, jos siinä ei ole erillisiä osia enempää kuin käsissä sormia?
Kun paperille on syntynyt ensin "johdanto" ja sitten esimerkiksi seitsemän tärkeää asiaa, voi viimeiseksi asetella "loppulauseen". Mahtuuko kaikki olennainen näihin teemoihin vai pitäisikö jokin teemoista rajata uudelleen?
Seuraavaksi poistetaan joukosta "johdanto" ja mietitään, mikä teemoista jo sellaisenaan toimisi johdantona. Päästään suoraan asiaan. Sitten poistetaan "loppusanat" ja pannaan niidenkin tilalle joku pääasioista. Elleivät teemat sellaisenaan istu alkuun ja loppuun, voidaan vielä hiukan määritellä uudelleen ja täydentää vaikkapa yhden lauseen mittaisella "kuvatekstillä".
Sitten voi hetken mietiskellä, olisiko
mahdollista aloittaa ja lopettaa samalla aiheella. Ensimmäinen ja
viimeinen kuva voivat olla keskenään aivan samanlaisetkin -sellainen
antaa katsojalle tunteen, että asia on saatu hallintaan, siitä
on tarjottu kokonaisuus.
Olkoon esityksen aiheena uusiutuva energia - siis aurinko, tuuli, vesi, biomassa, lantakaasu, vuorovesi, maalämpö...
Edelläoleva luokittelu voi sellaisenaan kelvata esityksen rungoksi. Järjestyksen saa kukin valita mieleisekseen esimerkiksi kuvavalikoiman tai katsojien mukaan. Edelleen voi pohtia aloituskuvaa: lasten vesimylly? karrelle palanut nenänpää aurinkolasien kera? savuttava puuhella? vastatuuleen polkeva pyöräilijä? vanhassa kivipiirroksessa raatava orja?
Aihe voi jaksottua vallan toiseltakin pohjalta, esimerkiksi Suomen kannalta. Silloin voidaan niputta yhteen kaikki ne, jotka meidän oloissamme eivät ole merkittäviä, esimerkiksi geoterminen energia ja vuorovesi. Vastaavasti biomassan voi jakaa moneksi ja käsitellä erikseen oljet, roskapuut, turpeet ja palamiskelpoiset jätteet. Auringon voi vallan hyvin käsitellä samassa jaksossa kuin tuulen ja vesivoiman.
Eduksi on, jos jaksot ovat likipitäen
samanmittaiset ja että ne otsikoidaan selvästi. Silloin voi esityksen
sisällä verrata toisiin jaksoihin - "kuten äsken oli tuulienergian
yhteydessä puhetta, myös veden energia on..." Ellei tällaista
ajateltua väliotsikointia ole, tärkeät käsitteet voivat
mennä vastaanottajan korvien ja silmien ohi. Hänen mieleensä
jää vain epäselvä mylläkkä.
Kun koossa on esimerkiksi viisi ranskalaista viivaa ja muovikassillinen dioja, kannattaa hankkiutua suuren valopöydän äärelle. Sen voi äkkiä improvisoida parista jakkarasta ja irrotetusta ikkunaruudusta, jonka taakse teipataan voipaperia, ohutta konekirjoituspaperia tms. kuultavaa kalvoa. Pöytälamppu lattialle, ikkuna päälle jakkaroiden varaan ja kuvat käsille. Suurennuslasi, vaikkapa kinokameran normaaliobjektiivi, on hyvä pitää ulottuvilla.
Kuvat jaetaan viiteen kasaan. Jos jokin tärkeä kuva ei luonnu mihinkään kasaan, voi yrittää rajata aihepiiriä uudelleen. Ellei se onnistu, ei kuva ehkä lainkaan kuulu esitykseen. Tai sitten se on kerrassaan mainio kuva, entisaikojen kuvataulujen veroinen, joka ansaitsee aivan oman käsittelynsä. Olkoon se siis kuudennen kasan ainoa edustaja, antakoon lisäulottuvuuden koko esitykselle.
Jos joku muukin kasa jää muita olennaisesti pienemmäksi, ei pidä lannistua. Ehkäpä nuo neljä kuvaa kertovat aivan tarpeeksi, niiden kautta voi sanoa sen, mitä lantakaasusta tässä yhteydessä pitääkin. "Yhdysvalloissakin lantakaasureaktoreiden merkitys energiantuotannossa on vähäinen, mutta ne poistavat tehokkaasti epämiellyttävän hajun."
Joku kuva sopii yhtä hyvin
tähän
kuin tuohonkin jaksoon. Odottakoon, sen oikea paikka selviää
pian. Pannaan se paikkaan, missä se ei pääse unohtumaan.
Edessä on kuvakertomuksen teko roskapuusta. Se on yksi esityksen osa. Kuvia on tuhottomasti, on hakkuitten jälkeistä risukkoa kahdeksalla eri tavalla. On halkopinoa, hakekasaa ja sahausjätettä.
Ehkä ei olekaan viisasta näyttää taajaman lämpökeskusta, jonka edessä kauhakuormaaja nostelee hakeröykkiöitä. Puun palamisarvo voi näkyä selvemmin vaikkapa saunan lämmittämisessä. Kauniisti punertavaa leppähalkoa, juuri liekkiin leimahtanut tuohenkäppyrä. Tai pelkkä palava tulitikku, haapapuusta valmistettu.
Sitten voikin siirtyä idylliseen, pienipiirteiseen maalaismaisemaan. Tuossa on paju vallannut ojanvarret, tuossa leppä osoittaa entistä laidunmaata. Valkorunkoinen koivu on hieskoivua, järvikuivikolle kasvanutta. Sitten onkin aika töksäyttää, että kaikki mainitut ovat virallisesti roskapuuta. Niiden arvo ei sisälly Suomen viralliseen kansantalouteen. Silti ne tuottavat energiaa ohi kaikkien arvopuitten kasvukäyrien.
Voi vilauttaa kuvaa Lapin rannattomasta raiskiosta. Siinä hohtaa kierteinen kelonoksa niin hopeaisena, että lapinkävijä heti tuntee nenässään tervaksen herkullisen tuoksun. "Miksei noita ole myytävänä etelässä, takanomistajathan maksaisivat omaisuuksia?"
Kun alkuunpääsy on varmistettu kuvalla, joka rakentaa yhteyden katsojan ja aiheen välille, on edessä puuhan vaativin osa. Erillisistä kuvista on rakennettava yhtenäinen kertomus. Siinä on yhdistettävä sisältö kuvalliseen tehoon, tieto kauneuteen.
Tässä vaiheessa ovat vielä mukana kaikki kelvolliset kuvat. Vain todella paha tekninen vika oikeuttaa hylkäämään. Sillä kuva, joka yksinään tuntuu mitättömältä, voi oikeassa paikassa kasvaa uusiin ulottuvuuksiin.
Kuvia ruvetaan panemaan siihen järjestykseen, mikä kerronnan kannalta tuntuu oikealta. Jokseenkin joka asiasta on tarjolla vaihtoehtoja. On yleiskuvia ja lähikuvia, vaaka- ja pystykuvia, kylmänsävyisiä ja lämminsävyisiä.
Tähän asti on pyritty monipuolisuuteen ja vaihtelevuuteen. Nyt on aika kääntää tavoite hetkeksi aivan ylösalaisin, pyrkiä yksitoikkoisuuteen. Näin sanottuna asia kuulostaa pahalta, parempi olisi puhua tyylistä ja linjasta, johdonmukaisesta näkemyksestä.
Olisiko jakso kokonaisuudessaan mahdollista rakentaa esimerkiksi pystykuvien avulla? Se voisi osaltaan antaa ilmettä asialle. Tai pelkästään lähikuvilla? Näin pitkälle ei ehkä voi mennä. mutta jakson sisälle voidaan tehdä äärimmäisten lähikuvien sarja - lehti yhteyttää, kirves puree, hiili hehkuu... Lopullisessa esityksessä tämä jakso ei ehkä tarvitse mitään selostusta, kuvat puhuvat puolestaan virratessaan tasaisena ketjuna katsojan tietoisuuden läpi. Hyvin rakennettu usean kuvan rykelmä muuttuu ikään kuin yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Sulautuminen on sitä täydellisempää, mitä enemmän kuvilla on keskenään yhteistä, esimerkiksi väreissä, kompositiossa, mittakaavassa... Tämä korostaa niiden sisällön eroa ja silloin niiden sisältö on kuvien tärkein anti. Nopeatkaan kuvanvaihdokset eivät luo levotonta vaikutelmaa, mutta kylläkin kokemisen rikkautta.
Mutta jos yhtä monta kuvaa heijastuu samaan tahtiin valkokankaalle, milloin sinertävänä, milloin punertavana, pysty- ja vaakakuvat sattumanvaraisesti sekaisin, erityyppiset ympäristöt ja mittakaavat sikin sokin, mieleen jää kaaos. Kuvat väsyttävät ja synnyttävät nopeasti torjuntareaktion: "riittää, minä haluan ulos." - Pahin ajateltavissa oleva virhe on melkein samanlaisen kuvan esittäminen yhä uudestaan ja uudestaan.
Jokaisesta ranskalaisesta viivasta tehdään itsenäinen "yksitoikkoinen" sarja, jossa uusi kuva lisää edellä sanottuun vain sen, mitä halutaan sanoa. Kuvien yhteensopivuus on siis tärkein valintaperuste. Sinänsä hyvät kuvat saavat silloin lentää syrjään verikyynelten kera. Niiden paikka ei tällä kerralla ole tässä sarjassa.
Kun sitten nämä pienet erilliskertomukset ovat valmiit, ovat luultavasti löytäneet paikkansa nekin kuvat, joilla alkuvaiheessa tuntui olevan montakin paikkaa. Ne istuvat tähän paremmin kuin tuohon.
Erilliskertomusten keskinäinen järjestys voi olla vapaa, kunhan koko esitykselle etsitään ytimekäs alku ja painokas loppu. Kun yksi teema loppuu ja toinen alkaa, kannattaa kuvakerrontaakin rakentaa hyppy. Silloin voi yhteiskuva vaihtua äärimmäiseksi lähikuvaksi, kylmänsininen talvinäkymä kullanhehkuiseksi auringoksi. Äsken puhuttiin vedestä, nyt siirrymme halkoihin.
Syntyikö viidenkymmenen kuvan lipas viidentoista minuutin esitykseen? Siinä on varmaankin karsimisen varaa. Mutta jos kuvat todella liittyvät toisiinsa ja asia etenee johdonmukaisesti, painottaa oikeita asioita, niin miksi ei viisikymmentä kuvaa? Voihan viidentoista minuutin filmissä vallan hyvin olla sata erillistä otosta ja enemmänkin. Kysymys on niiden yhteensulautumisesta. Jos diat esitetään kahden projektorin yhdistelmällä ns. häivetekniikalla, ero elokuvaan on todella vähäinen. Mutta yksikin projektori antaa arvon hyvälle kuvakerronnalle.
Edellä sanottu pätee melkein sellaisenaan elokuvaan ja videoon. Välineiden käyttö on kuitenkin jähmeämpää, kuvien järjestely työläämpää ja kalliimpaa. Myös liikkuvat kuvat on järjestettävä ja rytmitettävä siten, että kerronta etenee kunkin jakson sisällä harmonisesti eli "yksitoikkoisen" sujuvasti. Jaksojen välissä voi sitten olla suuriakin hyppyjä niin kuin kirjassa lukujen välissä.
Diaesityksessä on mahdollista viipyä yhdessäkin kuvassa niin pitkään kuin juttua riittää. Mutta liikkuvan kuvan keskelle pysähtynyt jakso elokuvassa häiritsee. Siitä voi selviytyä elokuvan tekniikalla, esimerkiksi rauhallisella, yksityiskohtia hakevalla panoroinnilla tai vaikkapa hitaalla zoomauksella.
Kuvan liikkuminen antaa lisäkeinon "yksitoikkoisten" kuvasarjojen tekemiseen, nimittäin itse liikkeen. Samalla rytmillä tapahtuva tai samaan suuntaan etenevä liike voi tehokkaasti sitoa toisiinsa muuten erilaiset kuvat, Kolme, viisi tai kymmenen erilaista liikkujaa sulautuu yhteen ja antaa vauhtia toisilleen, mutta silti katsoja ei väsy enempää kuin katsoessaan yhtä kuvaa. Elokuvalle on usein ominaista hyvin suuri erillisten otosten määrä - kuvien kesto voi olla esimerkiksi 3-10 sekuntia, mikä diaesityksessä useimmiten olisi liian lyhyt. Elokuvan kieli perustuukin pitkälti kuvien tarkkaan yhteensovittamiseen.
Kansalaisryhmä voi tehdä
elokuvan
kolmella tekniikalla: 16 mm:n tai 8 mm:n filminä tai sitten videona
(kuvanauhana). Laadultaan paras on 16 mm:n filmi, mutta video on nopein
tehdä ja esityslaitteita alkaa olla joka talossa. Tarvittavan kaluston
osto varta vasten ryhmän tarpeisiin on useimmiten ylivoimaista, mutta
lainaus- ja vuokrausmahdollisuuksia on runsaasti. Aktiivien ja heidän
tuttujensa ja tuttujen tuttujen joukossa on varmasti monia, joilla on filmi-
tai videokameroita. Editointivälineitä on harvemmassa, mutta
etsivä löytää: kannattaa kysellä kouluista, opistoista,
kaupunkien nuorisotoimistoista ja sivistysliitoista. Niihin on perustettu
viime aikoina niin sanottuja videotyöpajoja.
Melkein kaikki edellä sanottu sopii sellaisenaan myös valokuvanäyttelyyn. Kuvamäärä on yleensä pienempi ja puhutun sanan asemasta on käytettävä kirjoitettua tekstiä. Mustavalkoinen kuva on hyvin tehtynä jopa tyylikkäämpi kuin värillinen; itse asiassa näyttely on kaikilta osiltaan pelkistetympi esitys kuin värejä ja kuvapaljoutta pursuava diaesitys. Koska näyttelyn valmistaminen on yleensä kalliimpaa, sen suunnitteluun kannattaa uhrata aikaa ja vaivaa, sillä niitä on sittenkin tarjolla enemmän kuin rahaa.
Myös näyttely kannattaa jakaa "lukuihin". Olkoon esimerkkinä jätehuolto ja jätteiden hyötykäyttö: Yhden ryhmittelyperusteen saa raaka-aineesta; voidaan käsitellä erikseen paperi, lasi, metallit, tekstiilit, muovit ja elintarviketähteet. Saadaan siis kuusi lukua. Ripustelussa voi lähteä liikkeelle huoneen seinistä. Lyhyille päätyseinille yksi teema, pitkille seinille kaksi. Vai voisiko eteisen seinät ottaa nekin hyötykäyttöön? Jospa siinä esittelisi ne keinot, joita voidaan soveltaa kotioloissa, esimerkiksi lajitteluun ja kompostointiin.
Mikä olisi paras käyttö näyttelyhuoneen pisimmälle seinälle, joka leviää sisään astuvan näyttelyvieraan eteen? Jospa sille levittäsi jättiläiskokoisen kaatopaikan, sen veitsenterävän kuvan, jossa kaikki yksityiskohdat näkyvät. Päälle voisi pingottaa lankoja vaikkapa niin, että paperijätteestä johtaa lanka uusiopaperille tehtyyn painotuotteeseen, rautaromusta rautakiskon kappaleeseen, elintarvikejätteestä kukkapurkkiin, jossa kukoistaa annansilmä kompostimullassa. Mikään ei estä tuomasta näyttelyyn oikeita esineitä. Eikä jokaisen kuvan tarvitse olla valokuva.
Tavallisempaa on, ettei näyttelylle ole olemassa valmista tilaa: se tullaan pystyttämään milloin mihinkin. Silloin on viisainta rakentaa kokonaisuudet mahdollisimman valmiiksi. Käytännössä se tarkoittaa näyttelypaneeleita, eräänlaisia seinäkappaleita, jotka seisovat omilla jaloillaan. Joskus ne voi asettaa nojalleen seiniä ja pylväitä vasten. Ja usein pystyttäjinä on ihmisiä, joilla ei ole ennalta mitään hajua näyttelyn sanomasta. On siis tehtävä valmiit "seinät" ja annettava niille numerot. Sitten pyydetään pystyttäjiä asettamaan seinät numerojärjestykseen siten, että kävijä luontevasti näkee ensin ensimmäisen, sitten toisen... Ja viimeisestä hän huomaa kulkeneensa jo kaiken läpi.
Tällaisessa tilanteessa jokainen paneeli eli "seinä" on rakennettava itsenäiseksi kokonaisuudeksi. Sillä esitetään yksi ainoa asia, vaikkapa alumiinin kierrätyksen hyödyllisyys. Tai jätehuollon mahdollisuudet energiansäästössä. Tai kaatopaikkojen ympäristöongelmat. Tai Suomeen vuosittain tuotavan rautaromun ja lumpun määrät.
Yksittäisen paneelin sisältönä voi olla monenlaista ainesta, kuten valokuvia, piirroksia, lehtileikesuurennoksia tai todellisia esineitä. Valokuvien käytössä on selvintä turvautua ensin yhteen todella näyttävään kuvaan ja täydentää sitä tarpeen mukaan muutamilla apukuvilla. Ellei näin tehdä, vaan tungetaan pinta täyteen pieniä ja vaikeasti hahmottuvia detaljikuvia, katsoja luultavasti kävelee kesken tiehensä. Metrin levyinen valokuva näyttää kotioloissa mahtavalta, mutta julkisessa näyttelytilassa se voi olla pienin, mistä kävijä kiinnostuu.
Myös tekstin luettavuuteen on kiinnitettävä huomiota. Taitava tekstaaja on kullanarvoinen, taitava sananiekka vielä arvokkaampi. Asia kuin asia on puserrettava muutamaan riviin. Mutta myös lisätietoja kaipaava on autettava alkuun. Lehtileikekokoelma, tukeva moniste, ilmaisjakeluun pantu lehden irtonumero tai selkeät kirjallisuusviitteet ovat aivan paikallaan. Paras olisi tietysti elävä ja puhuva opas, joka auttamishaluisena ilmaantuu tiedonjanoisen näyttelyvieraan eteen.
Näyttelyhuoneen nurkassa voi pyöriä diasarja tai video. Kuulokkeita kuuluu niiden seloste. Aivan lyhyet tekstit voidaan esittää myös välikuvina.
Ja parasta on tietysti, jos näyttelytilan
oma esineistö on yhteydessä näyttelyn teemaan - tarjolla
on muhevassa kompostissa kasvatettujen porkkanoiden mehua, uusiopaperille
tehty adressilomake, jolla vaaditaan jätteiden hyötykäytön
tehostamista paikkakunnalla.
MISTÄ DIAKOPIOT, KUVASUURENNOKSET?
Vielä aivan lähimenneisyydessä oli turvauduttava omiin taitoihin, jos kuvia piti jäljentää. Työn teettäminen tuli tuhottoman kalliiksi tai laatu jäi kyseenalaiseksi.
Mainosten ja kaikkialle vyöryvien A-nelosten saaste on tullut avuksi myös kansalaisaktiiveille: Tarjolla on jos jonkinlaista jäljennösmenetelmää ja kopiokonetta. Hintakilpailu pitää palveluitten hinnat kurissa - liekö hankittu laitteita liikaakin?
Puhelinluettelon keltaiset sivut auttavat alkuun. Ensimmäistä tarjousta ei kannata hyväksyä. Esimerkiksi diakopioinnista on yleensä tarjolla kaksi erihintaista menetelmää: kallis käsityö ja halpa massatuotanto. Jälkimmäisen laatu voi silti olla aivan ensiluokkainen. Suurista kopiomääristä kannattaa pyytää työnäyte ja tarjous; samalla saa tuntuman siihen, millaisista kuvista ylimalkaan kannattaa teettää jäljennöksiä.
Valokuvasuurennosten - nimenomaan
mustavalkoisten
- teettämisessä on myös kaksi tietä. Aidot käsintehdyt
kuvasuurennukset varsinaiselle valokuvapaperille ovat kalliita, vaikka
myös laatu saadaan tällä menetelmällä
hyväksi.
Mutta kopiofirmat tarjoavat usein huokeampaakin vaihtoehtoa, ohuemmalle
ja sävyttömämmälle materiaalille tehtyjä
"tapettikuvia",
joiden ylärajan määrää
käytettävissä
olevan kopiopaperirullan koko. Tämäntyyppiset suurennokset ovat
yleisiä esimerkiksi näyteikkunamainonnassa. - Myös silkkipainot
ja muutkin painolaitokset saattava tehdä edullisia tarjouksia, jos
näyttelystä tehdään useita kopioita. Jokaisella
menetelmällä
on omat heikkoutensa, mutta tyylikkään näyttelyn saa
syntymään
myös kuvista, jotka eivät teknisesti ole huipputasoa.
Tärkeintä
on linjakkuus.
Helpoimmalla pääsee kuvituksesta, kun laittaa lehtijutun otsikon viereen kirjoittajan kuvan. Tai ei kuvaa ollenkaan.
Kuvituksen(1) tehtävänä on viekoitella lukemaan. Tehokkaimmin siinä onnistuu, jos otsikko ja aloituskuva toimivat yhdessä. Ne voivat yhdessä jopa kertoa olennaisimman kiireiselle selaajalle; hänen mieleensä iskostuu käsitys, että "tästä asiasta oli hiljakkoin juttu jossakin". Se on itse asiassa enemmän kuin mihin useimmat lehtijutut ja kirjat voivat tätä nykyä toivoakaan yltävänsä.
Runsaampi kuvankäyttö avaa uusia mahdollisuuksia. Kuvia, pieniäkin, voidaan sirotella pitkin juttua havainnollistamaan tasapuolisesti kaikkea sitä, mistä teksti kertoo. Tulos on ehkä kuivakka ja oppikirjamainen, mutta asiajutussa aivan paikallaan.
Kuvista voidaan tehdä myös
erillinen,
tekstijuttua täydentävä kertomus. Jos varsinaisena aiheena
on vaikkapa jätteiden hyötykäyttö kotioloissa,
kuva-aukeama
voi esitellä Rouva Hyötykäyttäjän, joka
viidellä
tai kymmenellä eri tavalla hävittää huushollinsa
jätteet.
Erillinen kuvareportaasi voi myös esitellä vaikkapa naapurimaan
ratkaisuja. Tai muistuttaa meillä pula-aikana käytetyistä
menetelmistä. Kuvat ja kuvateksti muodostavat silloin yhdessä
erillisen kokonaisen kertomuksen, jonka lukija ehkä nauttii alkupaloina,
ennen varsinaista artikkelia. Lukutilannetta voi silloin luonnehtia kontrasti:
jos tämä on tuossa tapauksessa mahdollista, niin miksi meillä
kuitenkin nyt tehdään aivan toisin?
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun