MITÄ KANSALAISTOIMINTA ON?

Sisällys:

• PORVAREITA MUTTEI KANSALAISIA
• KAHVILA- JA SEURAKANSALAISIA
• JOHTAJAT JA PUOLUEKANSALAISET
• ESIKANSALAISTEN TOIMINTA
• YHDISTYKSET SYTYTTÄVÄT
• KIRJAVA HYÖKY
• UHKA DEMOKRATIALLE?
• ADOLF JA JOSIF LAKKAUTTAVAT KANSALAI SET
• SNELLMAN: EI SEUROJA
• LIIKE SYNNYTTÄÄ SUOMEN
• ÄITI MENEHTYY
• VAIN MURUJA VAI UUSI KAKKU?

Kansalaistoiminta kestää kyllä päivänvaloa. Se on tuiki tavallista sekä täällä että muualla: niin Lännessä, Idässä kuin Etelässä. Se on sitä, kun Päivi juuri nyt kirjoittaa yleisönosastolle, kun Matti kerää nimiä kansalaisadressiin, kun Sinikka osallistuu ammattiosastonsa kokoukseen, kun Hans marssii mielenosoituksessa, kun Pjotr järjestää yhteiskunnallisen aloiteryhmänsä tapaamista tai kun Savitri kietoutuu puun ympärille estääkseen sen kaatamisen ympäristöä tuhoavissa kaupallisissa hakkuissa. Sitä oli myös se, kun Toivo vuonna 1901 kehotti ikätovereitaan kieltäytymään kutsunnoista, joissa hankittiin sotilaita Venäjän armeijaan, kun Artturi osallistui vuonna 1870 Helsingin vapaapalokunnan toimintaan, tai kun Walter oli vuonna 1770 perustamassa Aurora-seuraa tai kun Ilmari kutsui vuonna 770 ihmiset koolle lähestyvän metsäpalon uhatessa kylää.

Mikä yhdistää näitä perin erilaisia toimintoja? Yhdestä suomalaisesta hakuteoksesta löytyy sentään apua sanamme selittämiseen. Nykysuomen Sanakirjan mukaan kansalaistoimintaa on "henkilön julkinen toiminta yhteiskunnan, yhteisön jäsenenä, erilaisissa yhdistyksissä, kansa laisjärjestöissä ym." Julkinen ei tässä ole salaisen vaan yksityisen vastakohta. Kysymys on toiminnasta julkisten eli yleisten asioiden parissa - toiminnasta ns. julkisuudessa. Talouselämän yritysten ja taloudellisten yhdistysten toiminta ei ole kansalaistoimintaa.

Kansalaistoiminta on yhteiskunnallista ja - kun politiikka ymmärretään laajasti - myös poliittista. Mikä tahansa politiikka ei kuitenkaan ole kansalaistoimintaa. Edellytyk senä on että ihminen toimii kansalaisena, ei esimerkiksi ammattipoliitikkona, yrityksen johtajana tai poliisina.

Mutta mikä ihminen on, kun hän on "kansalainen"? Hakuteokset ehdottavat, että hän on jonkin valtion jäsen. Viisumianomuslomakkeissa ym. virallisissa papereissa 'kansalaisella' tarkoitetaankin juuri tätä. Mutta yleisessä kielenkäytössä sanalla viitataan myös johonkin muuhun. Moni tuntee itsensä maailmankansalaiseksi, ja kansalaisoikeuksia voidaan vaatia ihmisille, jotka kyllä oikeudellisesti jo ovat sen valtion jäseniä, jonka alueella asuvat. Alamaisuudellakin tarkoitetaan johonkin valtioon kuulumista, mutta kansalainen on jotain enemmän kuin alamainen. Retki käsitehistoriaan voi selvittää asiaa.
 

PORVAREITA MUTTEI KANSALAISIA

Ennen 1700-luvun loppua mantereemme ihmiset olivat muutamien kuninkaiksi, keisareiksi, ruhtinaiksi, herttuoiksi yms. kutsuttujen erityisihmisten alamaisia. Ludvig XIV:n ja hänen seuraajiensa hallituskausien mie lettömyydet saivat ranskalaiset valistusfilosofit etsimään vaihtoehtoa alamaisuudelle. Rousseaun(1) ja niin sanottujen ensyklopedistien vaikutuksesta otettiin tällöin käyttöön kansalainen-käsite, joka on paljolti nykyisten mielikuviemme takana. Käsitettä vastaava ranskankielen sana citoyen oli 1700-luvun alkuun asti merkinnyt samaa kuin bourgeois, porvari, eli jonkin kaupungin käsityöläinen tai kauppias.(2)

Citoyen-sana toisin kuin bourgeois on kuitenkin latinalaisperäinen. Siksi se oli kantanut mukanaan viittauksia antiikin Kreikan kansalainen- käsitteeseen. Kansalainen, polites, tarkoitti kaupunkivaltion miestä, joka ruumiillisesta työstä ja taloudellisista riippuvuuksista vapaana osallistui muiden kansalaisten kanssa valtiovallan käyttöön, joka siis hallitsi itse itseään(3).

Rousseau kirjoitti, että "aikamme" ihmisen ongelmat ovat siinä, että hän porvarina ei ole kansalainen klassisen Kreikan kaupunkivaltion (polis) mielessä eikä myöskään "luonnollisessa" mielessä, itsensä kanssa sopusoinnussa olevana ihmisenä.(4) Jean Jacquesin mukaan ihminen on kansalainen silloin, kun hän toimii aktiivisesti tahtoaan toteuttaen julkisessa valtasuhdeverkostossa, esimerkiksi siinä, joka on jonkin valtion rajojen sisäpuolella(5). Kansalainen-käsite viittasi nyt ihanteeseen itsenäisistä, poliittisesti aktiivisista ihmisistä. Keskeinen ensyklopedisti Dedis Diderot(6) kirjoitti tietosanakirjassaan, että Ranska on täynnä porvareita mutta näiden joukossa on vain harvoja kansalaisia.

Kun valtaa Ranskassa alettiin vuonna 1789 kumoamaan, haluttiin toiminta kruunata nimittämällä kaikki uuden valtion, "kansakunnan", vapaat ja tasa-arvoiset jäsenet citoyen'eiksi, kansalaisiksi. Varmemman vakuudeksi myös kaikki herrat, rouvat ja neidit kumottiin: oli vain kansalainen N. N:iä.

Rousseaun ja kumppaneiden ihanteen voitiin katsoa nyt olevan totta jokaisen täysi-ikäisen ranskalaisen kohdalla, koska vuonna 1789 oli annettu "Ihmisen ja kansalaisenoikeuksien julistus" ja 1792 muutettu Ranska tasavallaksi yleisellä äänioikeudella valitun kansalliskonventin päätöksellä. Käytännössä kuitenkin ranskalaisten mahdollisuudet toteuttaa aktiivisen kansalaisen ihannetta eivät kovin paljon parantuneet. Luotiin vielä keskitetympi valtio kuin yksinvaltiuden kukoistuskautena 1600-luvulla. Kansalaisiksi ranskalaisia kutsuttiin sitä paitsi senkin jälkeen, kun yleisestä äänioikeudesta ja tasavallasta oli luovuttu.

Suomen kansalainen-sanaa saatettiin vielä 1800-luvun alussa käyttää merkityksessä seuralainen. Vasta vuosisadan puolivälissä juuri tämän sanan merkitys selkiytyi vastaamaan suurin piirtein citoyen-käsitettä(7). Samoihin aikoihin alettiin puhua myös "kansalaistoiminnasta", "kansalaiselämästä" ja "kansalaismielestä"(8). Se, että nämä sanat ovat kansa-alkuisia toisin kuin useimmissa muissa Euroopan kielissä, johtunee niiden käyttöönotosta vasta hyvän matkaa Ranskan vallankumouksen jälkeen. Niinpä erityisesti suomalaiset helposti sekoittavat kansalainen-sanan kaksi merkitystä.

Kansalainen on lähestynyt alamaista. Se merkitsee monesti vain valtion jäsentä, lainkuuliaista "kunnon kansalaista". Alamaiseksi se ei kuitenkaan koskaan ole täysin muuttunut. Kansalaista ei useinkaan mielletä muukalaisen vaan toisaalta "isokenkäisen" val lankäyttäjän, toisaalta alamaisen vastakohdaksi. 'Kansalainen' tuo edelleen mieleemme ihmisen, jolla on paitsi oikeuksia yhteiskunnalliseen toimintaan myös halua ja kykyä käyttää näitä oikeuksia(9).
 

KAHVILA- JA SEURAKANSALAISIA

Kansalaistoiminta liittyy siis jo käsitehistoriallisesti kiinteästi kansalaisena olemiseen. Vaikkei kansalaistoiminnasta 1700-luvulla välttämättä puhuttu, modernin kansalaiskäsitteen kehittyminen oli yhteydessä toiminnan voimistumiseen. Syntyi uusi, vanhat säätyrajat ylittävän keskusteluyhteisyys ns. porvarillisen julkisuus. Sitä loivat valistusfilosofit kirjoituksillaan ja kehittyvä sanomalehdistö. Ensimmäinen päivälehti perustettiin Englantiin vuonna 1702 ja Ranskaan 1771. Keskeisiä olivat myös kahvilat, joissa erisäätyiset ihmiset keskustelivat ajan aatteista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Richard Sennettin mukaan "julkinen ihminen" (kansalainen?) eli tuolloin toistaiseksi viimeistä kukoistuskauttaan(10).

Kahviloita jatkuvampaa keskustelua ja yleisen mielipiteen - sekin uusi käsite - luomista harrastettiin seuroissa, joita 1700-luvulla perustettiin vilkkaasti. Vähänkin poliittiseen vivahtavat seurat olivat tuolloin useimmissa maissa useimmiten kiellettyjä, ja niinpä kansalaistoiminta hakeutui salaseuroihin. Tällainen oli esimerkiksi 1700-luvun lopulla Suomessa aktiivinen Aurora-seura.(11)

Kansalaistoiminta kasvoi jo 18. vuosisadalla pitkäaikaisiksi, yhteen suuntaan vieviksi yhteiskunnallisiksi virroiksi. 'Liike' alkoi merkitä tällaista ilmiötä, kun se aikaisemmin oli yhteiskunnallisessa mielessä tarkoittanut lähinnä levottomuutta(12). Vallan kumoaminen Ranskassa oli ensimmäinen nykyaikainen yhteiskunnalli nen liike. Kuitenkin myös sitä muutamaa vuotta aikaisempaa, Pohjois-Ameri kassa, Perussa, Irlannissa, Belgiassa ja Hollannissa puhjennutta toimintaa it senäisyyden saavuttamiseksi on kutsuttu liikkeiksi(13).

Historia, joka liittää kansalainen-käsitteen kansalaistoimintaan, on paljolti unohtunut - harva näyttää sitä muistavan edes yliopistojen valtio-opin laitoksilla. Silti se elää epämääräisenä aavistuksena ihmisten mielissä, kun he puhuvat kansalaisista.
 

JOHTAJAT JA PUOLUEKANSALAISET

Ovatko sitten nykyisin julkisuudessa eniten näkyvät yhteiskunnalli sen vaikuttamisen muodot, puolueet ja ammattiyhdistykset, kansalaistoimintaa? Alunperin ne ovat sitä selvästikin olleet, mutta entä nykyisin?

Useimpien puolueiden ja ammattiliittojen johtava kerrostuma on osa sitä valtaeliittiä, johon aktiiviset kansalaiset haluavat vaikuttaa tai jota tahdotaan muuttaa. Käytännössä niiden yhteiskunnalli seksi rooliksi on muotoutunut ihmisten etujen ajamisen sijasta vallitsevien olojen oikeuttaminen(14). Vaikka puolue ei juuri nyt sattuisi olemaan vallassa, suurimman osan työstä tekevät ammattipoliitik kojen ja -toimitsijoiden rooleissa olevat ihmiset eivätkä kansalaiset.(15)

Vaikka puolueet ja liitot ovat siis pääasiassa ajautuneet kansalaistoiminnan ulkopuolelle, niissä sitä silti vielä esiintyy. Varsinkin ennen vaaleja monesta passiivisesta jäsenestä tulee vinhasti toimiva kansalainen. Puolueiden ja liittojen alajärjestöt toimivat usein kuin mikä tahansa kansalaisjärjestö. Niiden aktiivien suhde keskusjohtoon on samanlainen kuin muiden kansalaisten suhde valtiovaltaan.

Puoluetoiminta peittää usein tiedotusvälineissä näkyvistä kansalaistoiminnan, myös puolueiden sisällä tapahtuvan. Siksi politiikka samaistetaan tavallisesti puoluepolitiikkaan - tai vielä kapeammin: eduskunnassa ja valtuustoissa toimimiseen, äänestämiseen ja äänten kalasteluun. Niinpä ihmistä, joka ei äänestä pidetään poliittisesti ja yhteiskunnallisesti passiivisena.

Käytännössä kuitenkin äänestäminen vaatii hyvin vähän aktiivisuutta. Tehokkaan mainonnan takia yhteiskun nallisista asioista välinpitämättömänkin on mahdotonta olla tietämättä vaalien ajankohtia ja äänestyspaikkoja. Poliittista aktiivisuutta kuvaa selvemmin muu kansalaistoiminta kuin äänestäminen. Jopa äänestämättä jättäminen saattaa olla parempi aktiivisuuden ilmaisin kuin äänestäminen: Sveit siläisen tutkimuksen mukaan ne, jotka eivät osallistuneet tavanomaiseen poliittiseen toimintaan - mm. äänestämiseen - osallistuivat selvästi keskimääräistä enemmän epätavanomaiseen kansalaistoimintaan - mielenosoituksiin ja suoraan toimintaan(16). Kaiken kaikkiaan kansalaistoimintaa on ollut enemmän, se on ollut monipuolisempaa ja siihen on osallistunut useampia väestöryhmiä, kuin virallisesti hyväksytty todellisuuden kuvastin meille kertoo. Historiallisesta tilanteesta ja poliittisista olosuhteista riippuen se on ollut joko avointa tai salaista, pienissä ryhmissä tapahtuvaa tai suuriin joukkoliikkeisiin kerääntyvää. Kansalaistoiminnan määrä on aaltoillut omien sisäisten syidensä ja ulkoisten olosuhteiden vaikutuksesta. Joidenkin tutkijoiden mukaan siitin ovat vaikuttaneet mm. taloudelliset nousu - ja laskusuhdanteet: laskukausien aikana toiminta on ollut voimakkaampaa(17).
 

ESIKANSALAISTEN TOIMINTA

Valtaapitävien ja alistettujen välisiä kamppailuja on ollut kautta historian kaikissa "korkeakulttuureissa". Jo ennen nykyisen kansalais - ja liikekäsitteen syntyä esiintyi antiikin Kreikan jälkeisessä Euroopassa kansalaistoimintaa muistuttavia aktiviteetteja: yksityisten ihmisten yhteiskunnallista uskallusta, "kansalaisrohkeutta", joka ylitti säätyroolien rajat, orja- ja talonpoikaiskapinoita, uskonnollisia protestiliikkeitä. Esimerkiksi jotkut keskiajan keret tiläisliikkeistä haaveilivat hierarkiattomista yhteiskunnista ilman alamaisia ja lyhyeksi aikaa niitä osittain toteuttivatkin(18). Julkisuus ja ihmisten tietoisuus poikkesivat kuitenkin tuolloin merkittävästi nykyisestä. Alamaissuhdetta uskonnolliseen tai maalliseen auktoriteettiin ei yleensä asetettu kyseenalaiseksi. Protesti kohdistui enemminkin alamaisten ja auktoriteetin suhdetta välittävään ryhmään, papistoon tai aatelistoon(19). Kapinallisen orjat eivät tavallisesti asettaneet orjuutta kyseenalaiseksi, vaan halusivat vuorostaan orjuuttaa isäntänsä(20).

Sen sijaan ns. luonnonkansojen ja muiden valtiottomien ihmisryhmien keskuudessa yhteiskunnallinen kanssakäyminen on muistuttanut lähtökohdiltaan enemmän nykyistä kansalaistoimintaa: alamaisia ei ole voinut olla, kun ei ole ollut hallitsijaakaan(21). Eurooppa-keskeisyy temme takia kutsumme usein näitä kulttuureja primitiivisiksi.
 

YHDISTYKSET SYTYTTÄVÄT

1700 -luvun vilkasta toimintakautta ja kuohuntaa seurasi aallonpohja. Uusi kansalaistoiminnan aalto valtasi Euroopan 1830-luvulla ja se voimistui seuraavalla vuosikymmenellä. Tällöin uskottiin vakaasti sillä kertaa yhdistyksiksi, association, kutsuttujen yhteenliittymien voimaan ratkaista yhteiskunnan ongelmat. Suomessakin syntyi raittius-, rouvasväen- ja oma-apuyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ensimmäinen VPK(22). Aallon myötä kehittyi Ranskassa ja Saksassa vallankumousliikkeitä. Niiden tappio vuonna 1849 johti kansalaistoiminnan laskuun. Hallitukset rajoittivat yhdistymisva pautta.

Kansalaistoiminta vilkastui taas 1860-luvulla. Työväenliike koki Euroopassa voimakkaan nousun. Esiintyi suuria lakkoaaltoja. Suomessakin kansalaistoimintaan alkoi osallistua yhä suurempi osa kansasta. Ensi vaiheessa kuitenkin maltillisesti: joukot järjestäytyivät sivistysseuroihin ja vapaapalokunttiin, joiden ohjaksia yläluokka piti käsissään.(23)

Suomessa työväestön itsenäinen toiminta alkoi varsin myöhään. Ensimmäisinä lakkoilivat tekstiili työläiset 1860-luvulla. Ensimmäinen ammattiyhdistyksen organisoima lakko oli vuonna 1872 ja se koski kirjapainoja. Kunnolla työväenliikkeen toiminta pääsi vauhtiin vasta 1880-luvun puolivälin jälkeen.(24)

Vilkasta kansalaisliikehdintä oli myös ensimmäisen maailman sodan kotirintamilla ja vuonna 1929 alkaneen lamakauden aikana(25).

Viimeksi esiintyneet aallot ovat vielä useimpien muistissa. Opiskelija-aktioi na 60-luvun keskivaiheilla alkanut toiminta sai vähitellen maailmanpoliittisia ulottuvuuksia. Syntyivät mm. ensimmäiset ekologiset liikkeet ja kansainvälinen Vietnamin sodan vastainen liike, jolla oli mer kittävä vaikutus sodan päättymiseen.

70-luvun alussa monet keskeiset Vietnam-mielenosoittajat jatkoivat marssiaan puoluekoneistoissa, kommunistisissa ynnä muissa. Kansalaistoiminta vaihtui muutamien poliitikkojen tähdenlentoihin.
 

KIRJAVA HYÖKY

Seuraava aalto alkoi 70-luvun puolessavälissä. Tällä kertaa ensimmäisinä liikkeelle lähtivät maaseudun tai pienten kaupunkien asukkaan, jotka eivät enää uskoneet edustajien riittävän torjumaan alueensa yllä leijuvaa uhkaa: ydinvoimaloita ja muita "täysin turvallisia" laitoksia suunniteltiin riittävän välimatkan päähän suurista keskuksista. Toimintaan yhtyi jo alkuvaiheissa monia edellisen aallon veteraaneja ja opiske luikäisiä mutta korkeakouluista vieraantuneita nuoria. Kehittyi elinvoimainen liike, josta sen kirjavuuden ja moninapaisuuden takia on käytetty monia monikollisia nimiä: kansalaisaloite-, ympäristö-, ekologiset, vihreät, uudet yhteiskunnalliset tai vaihtoehtoliikkeet.(26)

Ranskassa oltiin tälläkin kertaa ensimmäisiä. Ei kuitenkaan aloittamaan vaan lopettamaan: liike taittui laskuun jo kesällä 1977 Creys Malvillessä järjestetyssä hyötöreaktorin vastaisessa mielenosoituksessa, jonka poliisi hajotti verisesti. Monissa maissa ydinvoimanvastaisen liikkeen aallon harja saavutettiin vuonna 1980, mutta sitä ei seurannutkaan liikehdinnän lasku vaan teemojen muuttuminen: välittömästi perään tuli rauhanliikkeen euroasekampanjan voimakas nousu. Se päättyi, kun aseita alettiin sijoittaa Keski-Eurooppaan - tosin vain väliaikaisesti, sillä tätä kirjoitettaessa on allekirjoitettu juuri nämä ohjukset poistava sopimus.

Uusin aalto lienee jo alkanut, mutta sen linjoja on liian aikaista hahmottaa. Joka tapauksessa aallon (tai sitä seuraavan) yhtenä sytykkeenä ovat maapallon elinkelpoisuuden vaarantuminen ja ylikansallisten taloudellisten voimien ahdistaman kansallisvaltiojärjestelmän huojuminen. Yhä enemmän on motivaatiota kampanjoihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhtaikaa niin lännen teollisuusyhteiskuntien, idän reaalisosialististen maiden kuin etelän köyhien kansojen ongelmiin - asioihin, jotka uhkaavat niitä kaikkia.Se, että kuka tahansa voi harrastaa yhteiskunnallis ta toimintaa ei ole itsestäänselvyys edes Suomen kaltaisissa maissa, joissa sitä ei suoranaisesti estetä. Useimmissa valtioissa tilanne on kuitenkin ratkaisevasti vaikeampi. Meillä sallittu toiminta voi koska tahansa johtaa sakkoihin, vankeuteen ja kidutuksiin.

Salaseurat ovat kuitenkin aina olleet mahdollisia. Niillä on nykyisinkin merkittävä vaikutus esimerkiksi Neuvostoliiton Aasian puoleisissa osissa islaminuskoisten parissa. Toisaalta lakien tai muiden yhteiskunnallisten normien kieltämä toiminta on niin aikaisemmin kuin nytkin hakeutunut "vaarattomiin" julkisiin muotoihin: urheiluseuroihin, laulukuoroihin ja kansanjuhliin.(27) Kansalaistoiminta on siis keskeinen osa poliittista kulttuuria ja yhteiskunnallista elämää. Miksi se sitten niin usein unohtuu tai unohdetaan? Miksi kansalaistoiminta- käsitettä ei löydy tietosanakirjoista?
 

UHKA DEMOKRATIALLE?

Yksi syy lienee siinä, että toiminta koetaan vaarallisena: joidenkin mielestä ainakin mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuus ovat demokratianvastaisia. Mutta mitä demokratia oikein on?

Jos demokratia määritellään suoran käännöksen mukaisesti kansan vallaksi, kyseistä yhteiskuntatyyppiä ei ainakaan tällä erää maapallolta juuri löydy. Tällaisen määritelmän kannattajana tunnettu Rousseau sanoikin, että olemassa oleva "demokratia" on todellisuudessa valinnaista aristokratiaa. Samantapaisia käsityksiä on niillä ajattelijoilla, joiden mielestä todellinen demokratia on kansalaisten itsehallintoa, autonomiaa, yhteiskunnan kaikilla tasoilla(28). Valtiollinen ja taloudellinen valta on kuitenkin nyt niin kuin aiemminkin erilaisilla eliiteillä. Jos 'demokratialla' tahdotaan viitata reaalimaailman ilmiöihin, jos halutaan sanoa, että jonkinasteista demokratiaa on jo nyt, se on määriteltävä jollain toisella tavalla.

Käytännössä demokratia-käsite on kehittynyt tarkoittamaan järjestelmää, jossa on kansanedustuslaitos sekä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat vaalit(29). Vaalijärjestelmä voi kuitenkin muuttua pelkäksi valtajärjestelmän oikeuttavaksi muodollisuudeksi tai erilaisten pääomapiirien kilpailukentäksi, kuten mm. Neuvostoliitossa ja USA:ssa on nähty. Ainakaan riittävä edellytys demokratialle tällainen järjestelmä ei siis voi olla.

Lähemmäksi demokratian ideaa päästään, kun se käännetään "kansanvaikutukseksi", kuten kasva tusopin professori J.J.F. Perander ja ilmeisesti muutkin 1800-luvun loppupuolen suomalaisuusmiehet tekivät(30). Demokratiaa on siis sitä enemmän mitä enemmän kansalaiset voivat vaikut taa heitä koskeviin ratkaisuihin. Monet valtio-oppineet ovat esittäneet tämän suuntaisia määritelmiä. Esimerkiksi Dag Anckarin mukaan yhteisö on sitä demokraattisempi mitä enemmän hallituksen teot vastaavat niiden kohteeksi joutuvien ihmisten näitä tekoja koskevia rationaalisia toiveita(31). Toiset tutkijat taas korostavat pikemmin kansalaisten aktiivisuutta kuin toiveita ja määrittelevät demokratiaa olevan sitä enemmän mitä enemmän kansalaiset osallistuvat poliittiseen päätöksentekoprosessiin(32). Valtiosääntökomitean mukaan demokratia "on alhaaltapäin tulevaa vaikuttamista yhteiskunnan asioiden hoitamiseen, kansalaisten osallistumista heihin itseensä kohdistuvaan vallankäyttöön"(33).

Perustuslakimme(34) sekä mm. "kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus"(35) ja YK:n ihmisoikeuksien julistus takaavat kansalaisille lukuisia tapoja vaikuttaa vallankäyttäjiin. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lisäksi meillä on ajatuksen, omantunnon, mielipiteen, sanan, painamisen ja liikkumisen vapaus, kokoontumis- ja mielenosoitusoikeus sekä oikeus perustaa yhdistyksiä ja ammattiyhdistyksiä. Kotirauhan sekä kirje-, lennätin- ja puhelinsalaisuuden "loukkaamattomuudella" on myös merkitystä yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Äänestäminen on siis vain yksi niistä monista vaikutustavoista, joita lainsäätäjätkin ovat katsoneet hyväksi kansalaisille antaa. Se ei varmastikaan ole yksi tehokkaimmista. Jotta kansalaisten vaikutus todella tuntuisi, toisin sanoen jotta demokratiaa olisi hitusta enemmän, on käytettävä myös muita poliittisia oikeuksia. Tämä juuri on kansalaistoimintaa.

Ehkäpä jotkut niistä, jotka ovat huolissaan kansalaistoiminnan demokraattisuudesta, eivät loppujen lopuksi välitäkään demokratiasta. Sen sijaan he saattavat olla kiinnostuneita kansalaisten vaikutuksen pitämisestä sopivan suuruisena, jotta vallitseva tilanne säilyisi.

Sitä paitsi demokratian samaistaminen vaaleihin ja yleiseen äänioikeuteen on saanut monet hylkäämään demokratian: he ajattelevat, että aikamme suuret ongelmat ovat osoituksena demokratian epäonnistumisesta. Kansalaisten suora, ilman edustajien välitystä tapahtuva osallistuminen perusoikeuksien käyttöön on kuitenkin "demokratioissa" vähäistä. Siksi demokratia alkuperäisessä mielessä on edelleen yhteiskunnal linen idea, jota ei juuri ole kokeiltu käytännössä.

Lähinnä älymystön edustajien taholta kohdistuu kansa laistoimintaan myös toisenlaisia epäilyjä. Siihen ei luoteta, koska pelätään sen helposti hakeutuvan irrationaalisiin, järjen hylkääviin uomiin. Monilla on mielessä fasismin nousu ja toisen maailmansodan mielettömyydet. Vuoden 1945 jälkeen yhteiskunnallinen liike oli tabu ainakin Länsi-Saksassa. Natsismin kokeneen ikäpolven keskuudessa se on sitä vieläkin(36).

Irrationaalisuuden vaara on tietenkin olemassa. Mutta sama koskee kaikkea inhimillistä toimintaa - myös älymystölle itselleen ominaisia alueita kuten tiedettä ja korkeakulttuuria. Tuskinpa esimerkiksi joukkotuhoaseiden kehittämistä voidaan pitää järjellisenä puuhana.

Kuitenkin juuri kansalaistoiminnassa on harvinaisen paljon varomekanismeja järjen jättöä vastaan. Se on hyvin monien ihmisten omaehtoista osallistumista. Tällöin muutaman osallistujan järjen jäätyminen ei ole niin vakavaa kuin toiminnassa, jossa valta tai vaikutus on nimenomaan vain muutamilla. Kansalaistoiminta on ennemmin pienvenearmada kuin valtamerihöyry.
 
 

ADOLF JA JOSIF LAKKAUTTAVAT KANSALAISET

Pelot kansalaisliikkeitä kohtaan liittyvät siihen, että ne sekoitetaan natsien ja kommunistien ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakentamiin tiukan keskusjohtoisiin puoluekoneistoihin. Vaikka kommunistien ja kansallissosialistien aktiviteetteihin alkuvaiheissaan kuului tyypillistä kansalaistoimintaa, se pian lopetettiin. Vuoden 1923 jälkeen kiellettiin natsien keskuudessa ohjelmakeskustelu ja puolueen sisäiset fraktiot sekä tehtiin Hitleristä ehdoton Johtaja(37).

Samanlainen muutos tapahtui samaan aikaan kompuolueissa. Niin sanottua työläisoppositiota vastaan käydyn kamppailun seurauksena 10. puoluekokous hyväksyi Leninin aloitteesta ja mm. Trotskin myötävaikutuksesta vuonna 1921 puolueyhtenäisyyttä vaativan päätöslauselman. Se kielsi puolueen sisäiset ryhmäkunnat. Kritiikkiä ei saanut enää "pohtia ennakolta ryhmissä" ennen sen lähettämistä puolueen "keskuselinten käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi".(38) Kommunistinen internationaali teki tästä kaikkia jäsenpuolueita velvoittavan periaatteen(39). Stalinin aikana kansalaistoimin nan hävittäminen kommunistisen liikkeen sisältä saatiin veriseen päätökseen. "Alamaistoiminta" astui sijaan.
 

SNELLMAN: EI SEUROJA

Suomessa kansalaistoiminnan sivuuttamiselle on myös aivan omia historiallisia syitä. Johan Vilhelm Snellman, tuo Suomen Pankin edessä istuva kansallisfilosofimme, ei pitänyt kansalaistoiminnasta. 'Kansalainenkin' (medborgare) merkitsi hänelle jotain alentavaa. Osittain syy liittyi hänen epätavalliseen kielenkäyttöönsä. 'Kansa laisyhteiskunta', jonka rinnalla hän käytti termiä 'lainkuuliainen yhteiskunta', kuvaa tekoja, joilla yksilö ajaa omaa etuaan ja joihin yleinen etu vaikuttaa korkeintaan ylhäältä tulevana pakkona.(40) Snellman oli saanut myös omana aikanaan kummalliseen sa nankäyttöönsä vaikutteita Hegeliltä(41).

Snellman suhtautui kuitenkin torjuvasti kansalaistoimintaan myös sanan normaalissa merkityksessä. Hän vastusti Kansanvalistusseuran perustamista vuonna 1874. Kun Snellmanille tuotiin seuran ensimmäistä kirjaa, sai tuoja ankaria toruja lähes 70-vuotiaalta filosofilta: "Ei pidä mitään seuroja perustaa - onhan meillä jo kirjallisuuden seura -ei niitä tarvita. Ne vaan sortavat yksityisten yritteliäisyyttä." Kannanoton taustalla oli Johan Vilhelmin pyrkimys yhtenäisen kansakunnan luomiseen, jossa vapaaehtoisesta yhdistystoiminnasta saattoi olla haittaa. Hän oli tottunut siihen, että yli puoli vuosisataa ilman valtiopäiviä hallitussa Suomessa "kansallisen sivistyksen" levittämiseen riitti julkisuus - organisointiperustaksi valtio ja yksityiset yritykset.(42)

Jotain Snellmanin penseydestä kansalaistoimintaa kohtaan on jäänyt jäljelle. Kun hänen teoksensa edelleen kuuluvat "kansakunnan kaanoniin", snellmanilaiset käsitykset putkahtavat uudestaan esiin yllättävissä tilanteissa. Niinpä esimerkiksi joidenkin vihreiden valtiokeskeisyys juontuu niistä.

Kuitenkin Snellmanin nauttimasta arvostuksesta huolimatta hänen kantansa kansalaistoimintaan jäi tappiolle. 'Kansalaistoiminta' vakiintui tarkoittamaan liberaalin perinteen mukaisesti valtiolle vastakkaista yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, jossa vapaaehtoinen yhdistystoiminta ja vapaa ja tasa-arvoinen keskustelu saattoivat kukoistaa(43).
 

LIIKE SYNNYTTÄÄ SUOMEN

Ja kansalaistoiminta todella kukoisti Snellmanin jälkeisen ajan suurruhtinaskunnassamme. Vuosisadan vaihteen tienoilla nuorisoseuraliik keessä oli yli 30 000 jäsentä, raittiusliikkeessä muutamaa vuotta myöhemmin saman verran. Urheiluliike pääsi 40 000:een juuri ennen itsenäistymistä. Työväenliikettä edustava Suomen sosialidemokraattinen puolue taas ylitti tuolloin 120 000 jäsenen rajan. Eniten jäseniä kuitenkin kokosi osuustoimintaliike: vuonna 1916 yli 180 000.(44)

Eikä kysymys ollut paperijäsenistä. Toiminta oli vilkasta ja kansalaisyhteiskunnan rakentaminen edistyi ripeästi. Esimerkiksi vuosina 1895-1905 nuorisoseurat hankkivat 127 "seurantaloa", joista useimmat rakennettiin itse(45). Työväentaloja ilmaantui ympäri Suomea vuosina 1906-1916 lähes 900(46). Venäläistämistoimia vastustaneeseen suureen adressiin kerättiin vuonna 1899 runsaassa viikossa 522 000 nimeä. Vuoden 1905 suurlakko pysäytti rautatie-, ajuri-, posti- ja puhelinliikenteen. Loka-marraskuun vaihteessa tehtaat, kirjapainot, virastot, koulut ja kaupat sulkeutuivat. Ympäri maata järjestettiin suuria mielenosoituksia. Viikon kestäneen lakon seurauksena - Japanin sodassa jatkuvia tappioita kokeneen Venäjän lamaannuksen avustamana - tapahtui veretön "vallan kumous": radikaali valtiopäiväuudistus antoi äänioikeuden maan väestöstä valtaenemmistölle, joka oli ollut sitä vailla ja johon kuuluivat mm. kaikki työläiset ja naiset.

Suurruhtinaskunnan kansalaistoiminnan punaisena lankana oli ollut kansallisuus ideologia. Se ulottui myös työväenliikkeen piiriin. Kansanliikkeet ja muu kansalaistoiminta itse asiassa loivat Suomen kansakuntana yhteiskunnallisessa mielessä(47). Ne rakensivat nykyaikaiselle kansallisvaltioille tyypillisen tietoisuuden ja organisaatiot, jopa kansanedustuslaitoksen. Kun Venäjän heikentyminen ensimmäisessä maailmansodas sa antoi tilaisuuden, luotiin myös valtiolle tunnusomainen itsenäinen väkivaltakoneisto. Aluksi niitä syntyi kuitenkin kaksi: toinen työväen järjestyskaartien toinen suojeluskuntien pohjalle. Tilanne oli kestämätön.
 

ÄITI MENEHTYY

Sisällissodan fyysisille ja henkisille raunioille syntyneessä ensimmäisessä tasavallassa kansalaistoiminnan edellytykset olivat ratkaisevasti aikaisempaa huonommat. Sodan voittajia lähellä olevat kansalaisliikkeet liitettiin kiinteästi valtioon. Konservatiiveilla valtiosuuntaus oli tosin ollut voimakas alusta pitäen ja liberaaleilla vuoden 1907 lakkoaallon jälkeen(48). Koska Suomi oli kuitenkin ollut osa Venäjän valtiota, oli tarvittu myös valtiosta riippumatonta toimintaa. Sitä paitsi monet kansalaistoimintaan osallistuneet tunsivat nyt Suomen itsenäistyttyä saavuttaneensa keskeiset päämääränsä. Lisäksi he ajatte livat sodan osoittaneen, että liika demokratia on vaarallista. Kansalaisyhteiskunnan rakentajien energia suuntautui nyt valtion ja talouselämän vahvistami seen.

Työväen kansalaistoiminnan edellytykset olivat vielä huonommat. Kansalaissodassa ja sen jälkiselvittelyissä sai surmansa noin 25 000 työväenliikkeen aktiivia. Eloonjäänneillä punakaartilaisilla ei ollut poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. Sodasta sivussa pysyneet, sille alussa tosin solidaariset, työväenliikkeen miehet alkoivat elvyttää vuoden 1918 lopulla sosialidemokraattista puoluetta. Eduskuntatyöskentely omaksuttiin ainoaksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodoksi.(49) Sosialidemokratia valtiollistui ja menetti yhä enemmän kansalaistoiminnan luonnettaan.

Itsenäisyyden alkutaipaleella liikkeelle lähtenyt kansalaistoiminnan "huono huuto" kuuluu vieläkin - onneksi tosin jo selvästi vaimentuneena.

Kansalaistoiminnan "unohtamisella" on siis historialliset syynsä. Siihen kohdistuva epäröinti ei johdu siitä, että se Suomessa olisi ollut tehotonta, vaan, paradoksaalista kyllä, juuri siitä, että se on tuottanut tuloksia. Eikä Suomi ole poikkeus. Viimeisten kahden sadan vuoden maailmantapahtumissa kansalaistoiminnalla on ollut keskeinen osuus. Historian kirjojen sivuilla se on tosin jäänyt valtioiden ja niiden väkivaltakoneistojen varjoon.
 

VAIN MURUJA VAI UUSI KAKKU?

Entä sitten nykyisin? Voiko kansalaistoiminnalla enää saada mitään aikaan? Parlamentit, hallitukset, ministerit ja virkamiehethän "tekevät päätökset"? Ei sentään kaikkia. Yhteiskuntamme eivät vielä ole läpeensä valtiollis tuneita. Myös omaehtoinen organisoituminen määrää vielä kansalaisten sosiaalista ympäristöään.

Mutta mikä on valtion päätösten takana silloin, kun niitä ei ole johdettavissa talouselämän organisaatioiden painostuksesta tai näiden etujen ideologisesta ymmärtämisestä? Ja miksi yritykset joskus luopuvat "elämismaailmaamme" uhkaavista hankkeista?

Useissa tapauksessa syypää on kansalaistoiminta. Yhteiskunnallisten liikkeiden ansiota on, että moni asejärjestelmä on jäänyt kehittämättä ja moni ydinvoimala rakentamatta, että terveellistä ruokaa on vielä saatavilla, että useat suuret joet Lännessä, Idässä ja Etelässä yhä virtaavat vapaina, että monet maapallon köyhimmistä taas uskovat itseensä, että naisten syrjintä on vähentynyt, että moni selviytyy hengissä työpaikallaan, että useat poliittiset vangit ovat vielä elossa tai jopa vapaina...

Mutta eivätkö nämä sittenkin ole vain murusia, joita teho-kasvu-kehitys-pilvenpiirtäjän rakentajat evästauoilla pudottelevat maanmatosten iloksi? Näin ajattelee moni aikamme musertavien ongelmien painama ja uudistusten hitauteen väsynyt ihminen.

Kansalaistoiminnassa, toisin kuin muilla yhteiskunnan muuttamistavoilla, on kuitenkin seuraava toiveita herättävä piirre: samalla kun se saa aikaan konkreettisen uudistuksen se voimistaa kansalaisyhteiskuntaa ja antaa näin ihmisille uusia toimintamahdollisuuksia. Suomen suurruhtinaskun nan historia on havainnollinen esimerkki. Aluksi harmittomalta näyttävästä toiminnasta kasvoivat voimakkaat liikkeet, jotka - kun tilaisuus vuonna 1905 tuli - muuttivat yhteiskuntaa ratkaisevasti.

Kansalaisten omaehtoiset yhteiskunnalliset pyrkimykset ovat kuin metsäpeurat, jotka ilmaston muuttuminen saa lähtemään liikkeelle. Yksikseen vaeltaessaan ne löytävät aina välillä tyydyttäviä laidunmaita. Apuna niillä on polut ja jäljet, joita toiset peurat ovat tehneet. Syntyy pieniä laumoja ja eteneminen jatkuu. Lopulta ne kohtaavat leveän ja vuolaan virran. Sen yli ei voi kahlata eikä uida. Peurat kulkevat rantatörmää pitkien etsien ylityspaikkaa ja niitä kertyy yhteen yhä suurempi lauma. Ne kasaantuvat kohtaan, jossa virta on kapeimmillaan. Ravinto alkaa loppua ympäristöstä. Tilanne näyttää epätoivoiselta.

Mutta sitten eräänä yönä on ankara rajuilma. Aamulla on suuria puita kaatuneena virran yli. Peurat pääsevät niitä pitkin toiselle rannalle. Lauma hajaantuu taas.

Maa kaatuneiden puiden ympärillä on syvään poljettu. Peurojen sorkat ovat pahoin vahingoittaneet niiden juuria...
 

Viitteet:

2. Historisches Wörterbuch der Philosophie, toim. Joachim Ritter, Schwabe & Co, Basel 1971

3. esim. artikkelissa Herfried Münkler: Bürgertum, kirjassa Pipers Wörterbuch zur Politik, osa 1, Politikwissenschaft, toim. Dieter Nahlen ja Rainer-Olaf Schultze, Piper, München 1987

4. mt.

5. Tulkinta tehty Kari Palosen seuraavan artikkelin avulla: Kääntämisen politiikka ja 'politiikan' kääntäminen, 'Du contrat social' (1762) vs. 'Yhteiskuntasopimuksesta' (1918), Väärää Puhetta - fragmentteja politiikan kielitieteestä, Paradoksi 7, Vaasa 1987, ss. 25-40

6. Paitsi valistusfilosofina tunnettu myös kirjailija na, 1713-84

7. Marja Paavilainen: Politiikan kieli ja kielipolitiikka 1800-luvun Suomessa, julkaisussa Väärää puhetta mtss. 7-23

8. Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds ja Henrik Stenius, Kirjayhtymä, Helsinki 1987

9. Ks. esim. Pertti Pesonen ja Risto Sänkiaho: Kansalaiset ja kansanvalta, Suomalaisten käsityksiä poliittisesta toiminnasta, WSOY, Porvoo 1979, s. 404. Myös muissa eurooppalaisissa kielissä kansalainen-sanan vastineet ovat monimerkityksisiä. Ei edes saksan Bürger-sanan ohella käytettävä 'Staatsbürger' (sananmukaisesti valtionkansalainen) merkitse vain lainkuuliaista valtion alamaista vaan se viittaa edelleen myös tasa-arvoiseen ja aktiiviseen yhteiskunnan jäseneen. Paul-Ludwig Weinacht: "Staatsbürger", Zur Geschichte und Kritik eines politischen Begriffs, Der Staat, 8. Band, 1969:1. ss. 41-63

10. R. Sennett: The Fall of Public Man, On the Social Psychology of Capitalism, Vintage Books, New York 1978

11. Risto Alapuro ja Henrik Ste nius: Kansanliikkeet loivat kansakunnan, teoksessa Kansa liikkeessä mt. Runoutta, tutkimusta ja kansanvalistusta harrastaneen Aurora-seuran suurin saavutus oli ensimmäisen suomalaisen sanomalehden perustaminen.

12. Joachim Raschke: Soziale Bewegungen, Ein historisch-systematischer Grundriss, Campus, Frankfurt am Main 1985

13. E. J. Hobsbawm: The Age of Revolution, Europe 1789-1848, Sphere Books, Lontoo 1980

14. Ks. esim. Joachim Hirsch: Turvavaltio, "Saksan malli", sen kriisi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet, Vastapaino, Jyväskylä 1983

15. Nimenomaan tästä ei tie tenkään seuraa sitä, että näiden organisaatioiden työ olisi eettisesti arveluttavaa.

16. Heinrich Zwicky: Politische Aktivität, Illegimität und Stabilisierung, Eine Untersuchung kontextueller Determinanten von Bürger-aktivitäten und Unzufriedenheit in der Schweiz, Verlag Rüegger, Diessenhofen 1982 (väitöskirja). Kahdeksan maan kansalaisten poliittista osallistumista vuosina 1974-76 selvittäneessä tutkimuksessa ei havaittu vastaavaa negatiivista korrelaatiota, mutta tästäkin aineistosta selviää, että kaikissa tutkituissa maissa (Saksa, Suomi, Englanti, Italia, Hollanti, Itävalta, Sveitsi, USA) 19-35 % kansalaisista suuntasi poliittisen toimintansa pelkästään epätavanomaisiin menetelmiin. (Äänestäminen oli tässä tutkimuksessa jätetty kokonaan poliittisen toiminnan ulkopuolelle. Bürger und Parteien, Ansichten und Analysen einer schwierigen Beziehung, Joachim Raschke (toim.), Westdeutscher Verlag, Opladen 1982; myös kirjassa Pesonen & Sänkiaho mt.)

17. André Gunder Frank & Marta Fuen tes: Nine Theses on Social Movements, ifda dossier 63, jan./feb. 1988, ss. 27-44

18. Mm. "Taaborilaiset" 1400-luvun alussa, ks. Murray Bookchin: The Ecology of Freedom, Cheshire Books, Palo Alto 1982

19. Ks. esim. Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13, Suuret vallankumoukset, Otava, Helsinki 1985, s. 116

20. Bookchin mts. 174

21. Ks. esim. Harold Barclay: People Without Government, An Anthropology of Anarchism, Kahn & Averill ja Cienfuegos Press, Lontoo 1982

22. Alapuro & Stenius mts.27

23. Alapuro & Stenius, mt.

24. Suomen työväenliikkeen historia, toim. Lauri Haataja, Seppo Hentilä, Jorma Kalela & Jussi Turtola, Työväen Sivistysliitto ja Kansan Voima, Joensuu 1976, s. 38

25. Frank & Fuentes mt.

26. Näiden liikkeiden yhteydessä kansa laistoiminnan synonyyminä on käytetty amerikkalaisperäistä 'ruohonjuuritoimintaa' (grassroots). Näin on korostettu toiminnan erilaista luonnetta verrattuna ammattipoliitikkojen ja muiden vallankäyttäjien "puunlatvatoimintaan". (Sitä paitsi ruohonjuuret jäävät jäljelle perusteellisimmankin hakkuun tai niiton jälkeen...) Koska ruohonjuuritoiminta liitetään Suomessa vain yhteen kansalaistoiminnan aaltoon, käytetään tässä kirjassa vanhaa ja yleistä kansalaistoiminta-sanaa.

27. Raschke mts. 24; Kansa liikkeessä mt.

28. Ks. esim. Yvon Bourdet: För en demokratisk socialism, Rabén & Sjögren, Tukholma 1974

29. Erkki Berndtson: Contemporary Crisis of Democracy, Conditions for Change - but What Kind of Change? Essays on Democratic Theory, toim. Dag Anckar & E. Berndtson, The Finnish Political Science Association, Tampere 1984; suurienpiirtein tällaista demokratiakäsitystä taloustieteilijä Joseph Schumpeter puolustaa teoreettisesti markkinataloudesta lainatuilla käsitteillä esseessään Two Concepts of Democracy, julkaistu mm. kirjassa Political Philosophy, Anthony Quinton (toim.), Oxford University Press, Oxford 1971

30. Ilkka Liikanen: Kansanvalistajien kansakunta, Kansanvalistusseura fennomanian aatteellisena ja organisatorisena keskukse na, kirjassa Kansa liikkeessä mt.

31. Dag Anckar: A Definition of Democra cy, kirjassa Anckar & Berndtson mt.

32. Krister Ståhlberg $ Voitto Helander: Influence and Participation, kirjassa Anckar & Berndtson mt. Osallistua voi kuitenkin ilman vaikutusta ja valtaapitävät usein järjestävät tällaista kontrolloitua tai rituaalista osallistumista, ks. esim. Berndtson mts. 160.

33. Valtiosääntökomitean välimietintö 1974, Komiteamietintö 1974:27, Helsinki 1974, s. 10

34. Hallitusmuodon 10.-12. §, valtiopäiväjärjestyksen 6. §

35. Suomen asetuskokoelman n:o 108/76, hyväksytty YK:n yleiskokouksessa vuonna 1966.

36. Raschke mts. 13

37. Raschke mts. 56; myös muissa fasistipuolueissa noudatettiin suurinpiirtein samanlaisia periaatteita, Rudolf Heberle: Social Movements, An Introduction to Political Sociology, Appleton-Century-Crofts, New York 1951, ss. 346-

38. Geoffrey Hosking: A History of the Soviet Uni on, Fontana, Lontoo 1985, s. 92; Yvon Bourdet mts. 92; VKP:n X edustajakokouksen päätöslauselma puolueen yhtenäisyydestä, Alustava luonnos, Lenin: Teokset, osa 32, Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike, Moskova, ei painovuotta. Puoluepäätös oli johdonmukaista jatkoa puolueteorialle, jonka Lenin kehitti vuosisadan alussa bolshevikkien maanalaista toimintaa varten - tästä esim. Heberle mts. 336-

39. Franz Marek & Ernst Fischer: Mitä Lenin todella sanoi, WSOY, Porvoo 1970, s. 34

40. Tuija Pulkkinen: Kansalaisyhteiskunta ja valtio, Kaksi perinnettä poliittisen julkisuuden muotoutuessa, kirjassa Kansa liikkeessä mt.

41. Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831), saksalainen filosofi, joka laati massiivisen idealistisen ja dialektisen oppijärjestelmän ja joka on voimakkaasti vaikuttanut myöhempään filosofiaan.

42. Ilkka Liikanen mt.

43. Pulkkinen mt.

44. Kansa liikkeessä mt.

45. Jaakko Numminen: Suomen nuorisoseuraliikkeen historia, osa I, Otava, Helsinki 1961

46. Alapuro & Stenius mt.

47. Kansa liikkeessä mt.

48. Alapuro & Stenius mts. 41

49. Suomen työväenliikkeen historia mt.

 

Palautetta kirjoittajalle/toimittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info  Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.