IV osa - KAMPPAILUN KESKELLÄ
|
|
Joskus paras tapa tiedottaa joukkotiedotusvälineiden avulla on rikkoa kaikkia sääntöjä. Tästä huolimatta tiedotuksen teknisten perussääntöjen hallitseminen on välttämätöntä. Tavallisen rutiinitiedottamisen voi pilata niinkin yksinkertainen asia kuin tiedotustilaisuuden paikan valitseminen 500 metriä liian kaukaa keskustasta tai tiedotteen jättöajan lykkääntyminen parilla tunnilla. Tämän on kirjoittaja valitettavasti kokenut sekä toimittajana että tiedottajana.
Useimmat tällaisista "virheistä" ovat helposti vältettävissä (tai joskus korjattavissa), joten riskiä on turha ottaa.
Tiedottamisen voi jakaa vaikkapa näin: perustiedottaminen
on jatkuvaa toimittajien tietomäärän lisäämistä
ja palvelua erilaisissa asioissa, kampanjatiedottaminen taas selkeä
ajallisesti rajattu tiedotusprojekti, jonka tarkoituksena on saada jokin
kokonaisuus läpi tiedotusvälineissä. Osin nämä
tiedottamisen muodot menevät ristiin (ja niiden pitääkin
mennä), mutta jatkossa käsitellään pääasiassa
kampanjatiedottamista.
Jos haluaa vaikutta tiedottamisella, on päätettävä mihin tähtää ja missä ajassa. Sitten on laadittava aikataulu, jossa on yhdistetty tiedon hankinta, tapahtumat ja itse tiedotus. Tällä tavoin moninkertaistaa vähien tiedotusmahdollisuuksien tehon ja motivoi itseään ja ryhmäänsä. Välitavoitteiden saavuttaminen antaa lisäksi uskoa ja opettaa.
Yllättävää kyllä, tiedon hankinta on usein se tiedotuksen osa, jota hoidetaan kehnoimmin. "Kampanjat", joiden sisällöksi jää se, etteivät jotkut asia ole joidenkin mielestä "oikein", ovat turhia. Ennen kuin tiedottaa, pitää olla jotain tiedotettavaa. Halusimmepa tai emme, toimittajat rakastavat lukuja ja numeroita, varsinkin jos niiden avulla voidaan päästä jutussa alkuun. Niiden jälkeen voidaankin jo kertoa asiasta miten laveasti tahansa.
Erinomainen esimerkki onnistuneesta tiedon hankinnasta on ns. Paperiliike, joka on ajanut keräyspaperin ja muiden jätteiden hyötykäyttöä. Paperiliikkeellä tiedon hankintavaihe kesti peräti puoli vuotta, ennen kuin liike antoi kuulua itsestään. Sitten olikin kanttia kuulutella.
Tulokset ovat jo nyt nähtävissä. Uusiopaperin käyttö yleistyy nopeasti. Siihen liittyvän keskustelun "siivellä" on saatu läpi muitakin olennaisia jätehuoltouudistuksia kuten lasin keruu pääkaupunkiseudulla. Tätäkin pidettiin virkamiesten keskuudessa vielä muutama vuosi sitten epärealistisena höpötyksenä.
Aina tiedon keräämiseen ei tietenkään ole niin paljon
aikaa kuin edellisessä esimerkissä mutta useimmiten huomattavasti
enemmän, kuin mitä siihen käytetään. Jälki
ja tulokset ovat sen mukaiset.
Kerättyä tietoa julkistettaessa kannattaa tarkasti miettiä
sekä tiedotusvälineet (siis ne, joihin kohdistetaan päähuomio)
että aikataulu. Välineiden valinnassa ratkaisevat resurssit:
kaikille ei riitä aikaa ja tavoitteen saavuttamiseksi on valittava
kulloinkin tärkeimmät.
Aikataulu on vieläkin tärkeämpi. Läpimeno tiedotusvälineissä saattaa riippua niin yllättävistä asioista kuin vuodenaika, viikonpäivä tai jonkin muun tapahtuman osuminen samalle ajanjaksolle. Kannattaa tehdä tiedotuskalenteri, joka on mahdollisimman riippumaton ulkoisista häiriöistä, ja pohjustaa asia niin hyvin, että se "puree" joka tapauksessa.
Omien tapahtumien järjestämisen ohella on tärkeää miettiä, miten muiden (varsinkin "vastapuolen") tilaisuuksia voisi käyttää hyväkseen. Ilkeä esimerkki on vesihallituksen (nykyisin "vesi- ja ympäristöhallitus") 10-vuotisjuhlien kääntyminen kuvankiillotustilaisuudesta virastolle täydelliseksi katastrofiksi. Tämä tapahtui ottamalla vain etukäteen selville, että vesihallituksen tilaisuus pidetään Smolnassa, ja varaamalla hyvissä ajoin kadun toisella puolella sijaitseva Espan lava. Siellä alkoi tuntia ennen vesihallituksen juhlaa toinen tilaisuus, jossa kerrottiin ympäristöliikkeen näkemykset.
Vähemmän dramaattinen (ja vähemmän työläs) keino on osallistua itse toisten järjestämiin tilaisuuksiin ja esittää niissä joitakin etukäteen hyvin valmisteltuja teräviä kysymyksiä. Eivät toimittajat aina piruuttaan tai laiskuuttaan jätä kysymättä esimerkiksi pilaajilta ikäviä kysymyksiä. Heidän tietonsa eivät vain useimmiten siihen riitä ja jutut ovat sen mukaisia. Miksemme siis preppaisi tuttuja toimittajia tai panisi itseämme peliin?
Muodon tärkeys riippuu sanottavasta. Mitä vankempi asia on, sitä helpompaa se on sanoa vaikka huopatossu päässä laiturilla yhdellä jalalla seisoen. Toisaalta kehnon sisällön kääriminen vaatii erityisen paljon työtä.
Joka tapauksessa muoto ei saa korostua sisällön kustannuksella. Jos arvellaan toimittajien kiinnittävän enemmän huomiota - täysin järjettömästi - esimerkiksi jonkun vaatteisiin tai partaan kuin siihen, mitä hän sanoo, miksi panna juuri häntä esiintymään? Elleivät sitten muotoperiaatteet ole tärkeämpiä kuin itse asian esittäminen.
Idea on kuitenkin olennaisinta. Terävällä välähdyksellä aivolokeroisissa saattaa joskus jopa kääntää tappion voitoksi. Esimerkki elävästä elämästä on Kolliskairan kansallispuiston perustaminen. Tämä vuosikymmeniä kaikin keinoin ajettu hanke uhkasi 70-luvun lopulla raueta ja joutua metsähallituksen monitoimikoneiden hotkaisemaksi. Luonnonsuojeluliiton puheenjohtuja Rauno Ruuhijärvi keksi kuitenkin, että muutetaan Koilliskairan nimi UKK-puistoksi ja annetaan se Kekkoselle 80-vuotislahjaksi Saivaaran plakaattihankkeen sijasta. Ehdotus otti tulta julkisuudessa, tehtiin viralliseksi (aloite eduskunnassa) ja katso: näin tapahtui. Ja joka suhteessa viime hetkessä.
Tietenkään tämä ei olisi ollut mahdollista ilman
vuosien perustyötä adresseineen, juttuineen ja neuvotteluineen,
mutta yksin ne eivät olisi riittäneet. Kaikkein hulluin idea
saattaa näin olla paras - myös tiedotuksellisesti.
Usein muistetaan vain tärkeimmät sanomalehdet sekä radio- ja televisiouutiset, mutta unohdetaan autuaasti esimerkiksi radion tarjoamat kymmenet muut mahdollisuudet, tärkeät ammatti- ja järjestölehdet, aikakauslehdet, ilmaisjakelulehdet ja mielipidelehdet. Miksi esimerkiksi hyödyntää Yleisradiosta vain uutistoimituksia, kun voi käyttää myös vaikkapa alueradiota, Ylenaikaista, Tänään iltapäivällä -lähetystä, yhteiskunnallista tai luontotoimitusta, kulttuuritoimitusta, ruotsinkielisiä yksikköjä, Kotimaan katsausta, A-studiota, Ajankohtaista kakkosta, dokumenttitoimitusta, erilaisia "kolumniohjelmia"... ja usein suurinta osaa näistä samassa asiassa.
Ongelmana on aiheen markkinointi. Se onnistuu ymmärtämällä eri toimitusten luonteet. Yhden välineen sisälläkin toimitukset eroavat suuresti toisistaan. Samasta aiheesta voi pienellä (joskus suurella!) ideoinnilla työstää ilman "limboilua" jopa kymmeniä erilaisia lähestymistapoja. Jos haluaa saada jotain aikaan, ei kannata olla snobi - voi käyttää ne kaikki. Tärkeintä on, ettei valehtele tai tietoisesti harhauta. Niistä koituva ilo jää lyhyeksi.
Useimmat ammattilehdet luetaan tosi tarkkaan eikä niille kirjoitetun tekstin tarvitse olla niin ylen kaupallista, sujuvaa kylläkin. Joillakin mielipidelehdillä - esimerkiksi Suomen Luonnolla - on lisäksi arvovaltaa ja lehden merkitys on suurempi kuin sen levikki.
Tiedotuskampanjassa on yhtä tärkeää kuin työn laatu tiedotuksen määrä. Eli kuten Jaakko Luoma tokaisi kesken kuumimman vesihallitussodan luettuaan jonkin aiheeseen liittyneen roskajutun: "Ei se laatu vaan se volyymi."
Jos olet asiastasi varma ja onnistut tiedotuksessasi ja toiminnassasi,
ei pienillä vastalaineilla ole merkitystä: hyökyaalto hukuttaa
ne. Tämä kaikki toimii tietenkin koko ajan myös kansalaisliikkeiden
tappioksi.
Tiedottajien ensimmäinen tehtävä on miettiä ja listata kaikki mahdolliset käytettävissä olevat tiedotusvälineet. Seuraavaksi on etsittävä näistä yksi, mieluummin useita, toimittajia, jotka ovat kiinnostuneita ajamistasi asioista. Yhteystoimittajat löytyvät helposti "itsestään": pelkästään tiedotusvälineitä seuraamalla huomaa helposti, kenellä toimittajalla on halua, kykyä tai mahdollisuuksia perehtyä kyseessä oleviin asioihin. Näihin toimittajiin voi ottaa reilusti yhteyttä ja sopia tiedotusmateriaalin lähettämisestä heille aina erikseen.
Ei kuitenkaan kannata lokeroida kanavia liikaa. Muuten joutuu tilanteeseen, jossa yhden tärkeän yhteystoimittajan sairaus, vapaapäivä tai paikanvaihdos romahduttaa tiedotuksen. Suppeiden salaseurojen perustaminen voi jopa haitata pitemmällä tähtäyksellä tiedotusta. Toimituksissa ollaan perin allergisia tiedon panttaamiselle. Linkkitoimittajat saattavat joutua kansalaisliikkeen asioissa jopa boikottiin toimituksen sisällä. Näistä syistä kannattaa aina yhdet kopiot tiedotteista lähettää toimituksiin ilman kenenkään toimittajan nimeä.
Yhteystoimittajille on syytä soittaa tai kirjoittaa muutenkin kuin pikaisen avun tarpeessa. Kahvilla käynnistä silloin tällöin ilman juttuaiheiden suoranaista tuputtamista tai makeilun makua on varmasti hyötyä kummallekin osapuolelle - samoin perustiedon (kirjojen, muistioiden jne.) lähettämisestä.
Myös pääkirjoitusten tekijöitä voi silloin tällöin "ruokkia" hyvällä aiheella, samoin pakinoitsijoita.
Juttuaiheita tarjotaan, ei tyrkytetä. Tärkeää on muistaa kunkin tiedotusvälineen rooli, jolle ei ainakaan jonkin yksittäisen jutun osalta voi mitään. On toinen asia vaatia tiedotusvälineitä puhumaan totta kuin moralisoida koko välinettä ja odottaa siltä sitten vielä vastapalveluksia.
Jos huomaa, ettei linkkitoimittaja selvästikään ole palvelun ja luottamuksen arvoinen, voi tietenkin vaihtaa toimittajaa tai palvella tiedotusvälinettä vain yleisesti. Ei kannata karsinoida mitään yleisimmistä tiedotusvälineistä, kun kysymyksessä ovat tavalliset rutiinitiedotteet, vaikka kokemukset jostakin lehdestä olisivatkin olleet karvaita. Jos joku toimitus heittää säännöllisesti tiedotteet roskakoriin tai tekee niistä vastenmielisiä juttuja, se on heidän ongelmansa.
Korkeintaan voit tehdä vastineen, jos katsot sen tarpeelliseksi
tai asialliseksi. On turhaa kuitenkin satsata energiaa jonkun yksittäisen
toimittajan mollaamiseen.
Sanojan persoonalla on nykyisin kohtuuttoman paljon painoarvoa verrattuna sanoman sisältöön. Jonkun Harri Holkerin puheet pääsevät aina televisiouutisiin, vaikkei hän sitä aina itsekään haluaisi eikä hänellä olisi mitään olennaista uutta sanottavaa. Toisaalta tärkeätkin kommentit jäävät huomiotta, jos niiden sanojalla ei ole titteliä koristeenaan. Tämä on otettava huomioon, mutta siihen ei kannata kiinnittää liikaa huomiota. Jos jonkun Pentti Kourin tapaisen talousmiehen saa puhumaan Vuotoksen allasta ja vesirakentamista vastaan yleensä (kuten saatiin Vuotos-liikkeen aikana 80-luvun alussa), se on erinomaista muttei yksinään ratkaise mitään.
Tärkeämpää olisi sen sijaan miettiä, kannattaako
omaa, toimintaryhmän tai järjestön nimeä käyttää
jokaisessa mahdollisessa yhteydessä, jos se on liian tunnettu tai
leimattu. Usein ei kannata.
Helpointa on kertoa, mitä tiedote ei ole: se ei ole yli kaksi liuskaa paksu paperinippu, jossa kerrotaan yleisesti jostain tärkeästä muttei ajankohtaisesta aiheesta samat asiat, jotka on kerrottu jo kymmenen kertaa aiemmin. Mikään vanhojen julkilausumien kokoelma tuskin saa huomiota päivittäisessä uutistoiminnassa, vaikka asia olisi kuinka tärkeä.
Tiedote siis kertoo lyhyesti jonkin uuden tiedon mahdollisimman selvällä, asiallisella ja yksinkertaisella kielellä. Tiedotteen mukaan saa toki panna liitteitä, ja siinä täytyy kertoa, mistä saa lisätietoja asiasta.
Pieniä vinkkejä: Kun antaa tiedotteen hyvin aikaisin aamulla lehdille, radioille ja televisiolle, saa etulyöntiaseman muihin uutisiin nähden. Toimittajia vähän kiinnostava tiedote voi päästä aamupäivän radion uutisiin ennen kuin muut aiheet mahdollisesti syrjäyttävät sen iltapäivällä.
Lauantaiaamu on rutiinitiedottamiselle hyvä aika. STT:n yövuoroja tehneenä kirjoittaja muistaa hyvin, millaista oli epätoivoisesti riipiä kasaan aamun uutislähetystä. Myös pyhien välipäivät ja kesäaika, jolloin virastot ja eduskunta ovat lomalla, saattavat uutisköyhyyden takia olla otollisia.
Vaikka suurin osa tiedottamisesta hoidetaankin paperilla, kannattaa
joillekin tärkeimpien tiedotusvälineiden toimittajatutuille soittaa
ja muistuttaa asiasta. (Huoma.: muistuttaminen ei
ole painostamista tai tyrkyttämistä - "kylähäirikön"
tiedotustulokset jäävät aina olemattomiksi.)
Ensimmäinen sääntö on: pidä tiedotustilaisuuksia mahdollisimman harvoin. (Vrt.: kylänväki ei tullut enää kolmatta kertaa pelastamaan paimenta suden kynsistä, kun kaksi aiempaa avunhuutoa olivat osoittautuneet aiheettomiksi.) On syytä miettiä, voiko sanoa sanottavansa sittenkin vain paperilla tai hoitaa asia joidenkin yhteystoimittajien avulla.
Tilaisuuden muodon valinta määräytyy asian mukaan. Lähes
aina asiallinen ½-1 tunnin, selkeä kaupungin keskustassa järjestetty
konstailematon tilaisuus on paras ratkaisu. Kahvitarjoilu edistää
monien toimittajien kirjoitusvireyttä merkittävästi. Mm.
tästä syystä ravintoloiden kabinetit ovat suosittuja tiedotuspaikkoja.
Jos saa halvalla jonkin muun keskustan tilan, voi kahvin tuoda paikalle
termoskannuissa.
Toinen - ja hankalampi tapa yrittää saada mieleistään tietoa tiedotusvälineisiin, on ryhtyä free lanceriksi eli kirjoittaa itse lehtiin. Free lance -markkinoilla pelataan kolmella tasolla: 1) hyvällä jutun aiheella ja jutulla, 2) hyvillä kuvilla ja 3) hyvillä suhteilla. Tärkeysjärjestys vaihtelee välineestä riippuen. Päivä- ja viikkolehdet haluavat ajankohtaisuutta ja hyviä kuvia. Asiakaslehtiin (esim. Oma Markka ja Pirkka) uppoavat paremmin vähemmän ajankohtaiset ja vähemmän myyvät niin sanotut pehmeät aiheet. Niillekin jutun myymisen lähtökohta on usein hyvien kuvien esitteleminen. Ammattivalokuvaajat ja kuvatoimistot ovat tässä usein hyviä apulaisia.
Pitkiä ja perusteellisia asiajuttuja saa parhaassa tapauksessa julki ns. alakertana tai yliönä pääkirjoitussivulla.
Kun kirjoittaa suuriin kaupallisiin lehtiin, kannattaa veloittaa normaalien
free lance -taksojen mukaan. Vaikkei itse olisikaan rahapulassa, ammattifreelancerit
ovat.
Free lance -juttujen tekoa helpompaa - ja usein tehokkaampaa - on yleisönosastoille, lukijan ääni -palstoille, mielipidesivuille yms. kirjoituttaminen. Vielä parempi tietysti on, jos ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja.
Hyvän yleisönosastokirjoituksen tuottaminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Helposti kirjoitetaan joko "ylitieteellisiä" tai "pölhöpopulistisia" juttuja. Pahimmassa tapauksessa ei viitsitä tai uskalleta sanoa kirjoituksessa juuri mitään.
Joka tapauksessa yleisöpalstoja on turha halveksia. Niitä
lukevat sekä "tyhmä" kansa että "viisaat" vallankäyttäjät.
Näiden joukossa on - hämmästyttävää kyllä
- myös ihmisiä, joihin voi vaikuttaa näinkin.
Kun järjestetään jotakin tapahtumaa, oleellista on useimmiten saada tiedotusvälineet kirjoittamaan siitä jälkikäteen. Usein kuitenkin tilaisuuden onnistuminen vaatii sitä, että joukkomediat mainitsevat sen myös etukäteen. Monet lehdet ilmoittavat mielellään parilla rivillä ilmaiseksi odotettavissa olevista tempauksista, konserteista, keskustelutilaisuuksista jne. Ei siksi, että ne haluaisivat tukea näiden järjestäjiä, vaan siksi, että lehden tilaajat ja irtonumeroiden ostajat haluavat lukea, mitä paikkakunnalla on tapahtumassa.
Monissa lehdissä on erityiset palstat, tapahtumakalenterit, ja paikallisradioissa ohjelma-aika tätä varten. Myönteisesti suhtautuvan toimituksen tai toimittajan avulla voi onnistua saamaan muutamaa riviä enemmän etukäteistietoa julkisuuteen. Tällaista niin sanottua puffi-juttua varten voi tapahtumatiedotteeseen liittää liuskan verran taustatietoja. Varsinainen tiedote kannattaa kirjoittaa lyhyesti samanlaisella sähkösanomatyylillä, kuin millä tapahtumakalentereiden ilmoitukset yleensäkin on laadittu.
Joskus ilmaisilmoittelun rivimäärät eivät riitä
eikä voida jättäytyä toimitusten oikkujen varaan. Silloin
on turvauduttava maksullisiin
ilmoituksiin. Pienistä lehdistä ilmoitustilaa voi ostaa kohtuuhinnalla,
mutta suuria tiedotusvälineitä käytettäessä rahoitus
on suuri ongelma. Yksi keino on kerätä soittokierroksella rikkailta
asiaa tukevilta ihmisiltä ja järjestöiltä kultakin
muutama satanen. Tukijoiden nimet voi sitten heidän halutessaan laittaa
ilmoitukseen(1). Ilmoitussarjan kustantamiseen
on käytetty haastekampanjoita. Tietenkin aina voi ottaa riskin ja
lähteä ilmoittamaan rahatta toivoen ilmoituksen kustantavan itse
itsensä. Vaikka teksti olisi laadittu rahakukkaroiden nyörien
irrottamisen kannalta erinomaisesti, on parasta kuitenkin ennen tällaiseen
ilmoitteluun ryhtymistä miettiä, mitä tehdään,
jos rahaa ei tulekaan.
Tiedotuksen arvoituksellisimpia ilmiöitä on uutiskynnys. Se muistuttaa toista kummallisuutta, "uutisnenää". Kumpikaan ei perustu minkäänlaiseen loogiseen ajatteluun eri uutisaiheiden tärkeydestä, vaan niitä kannattelee kolme huojuvaa pilaria: vanha käytäntö, kaupallisuus ja sattuma. Sattumiin voidaan lukea mm. kesäajan kaikkien tasojen alla oleva uutiskynnys, talven sattumalta "tyhjä" uutispäivä ja jonkin asian nouseminen esiin siihen liittyvän merkityksettömän mutta mielenkiintoisen pikkuseikan avulla.
Kynnystä vastaan on yksittäistapauksissa turha pullikoida, vaan sitä täytyy ennemminkin käyttää hyväksi. Tiedotusvälineidemme skaala on onneksi niin laaja, että ellei aihettaan saa markkinoitua, on vika usein joko markkinoijassa tai "tuotteessa". Työlästä aiheen läpisaaminen voi kyllä olla, mutta useimmiten se onnistuu, kun oppii tuntemaan kaikki mahdollisuudet. Tärkeätä on muistaa tiedotusvälineiden "luonteiden" erot.
Otetaanpa kuvitteellinen esimerkki: Vesien saastuminen ei yleisenä ilmiönä ole suuri uutinen, mutta siitä tehdään sellainen näin:
- Kerätään vesien saastumiseen liittyvää tietoa, jututetaan asiantuntijoita ja virkamiehiä sekä todetaan ongelmien muuttuneen kymmenessä vuodessa: puunjalostusteollisuuden aiemmin lähinnä rehevöittävät jätevesipäästöt ovat vaihtumassa yhä enemmän myrkyllisiksi; maatalouden ja kalankasvatuksen haitat ovat lisääntyneet voimakkaasti samalla kun asutusjätevedet ollaan saamassa kuriin.
On syytä varoittaa itsetarkoituksellisesta pelleilystä vain
huomion herättämiseksi. Tiedotusvälineiden reagointi erilaisiin
tempauksiin saattaa olla kiinni hiuksenhienoista asioista ja muuttua täysin
kielteiseksi yhdessä päivässä. Huomion kiinnittämiseksi
kannattaa toki käyttää railakkaitakin keinoja, mutta liian
usein käytettynä hyväkin keino ilman uuden tiedon jakamista
ennemmin pilaa kuin edistää tavoitteen saavuttamista.
Tavallisimpia tiedotusvirheitä on roikkua vastustajan kelkassa ja yrittää vastata kaikkeen tämän käyttämillä aseilla. Sellaisen "kaksintaistelun" lopputulos on etukäteen selvä. Huomattavasti järkevämpää on itse päättää edellisten sivujen esimerkkien mukaisesti oma aikataulunsa ja taktiikkansa.
Onnistuneen tiedotuksen perusasioita ovat oikean ja tärkeän tiedon esittäminen, varma esiintyminen sekä yllätyksellisyys. Juuri kun vastustaja tai tiedotusväline kuvittelee panneensa toimintaryhmän lokeroon leimaamalla sen käyttäytymisen, tiedot, vaatteet, taustan jne. monella tavoin odotusten mukaisiksi ja/tai epäilyttäviksi, ryhmä toimiikin taas odotusten vastaisesti. Ajatustottumusten rikkominen ei ole helppoa, mutta usein tuntuu, ettei sitä kansalaisliikkeissä yritetäkään.
Tärkeintä on murtaa kliseitä (esimerkiksi kuva luonnonsuojelijasta) ja toimia näyttävästi, odottamattomasti ja asiantuntevasti. Pelkkään "virkamieskansalaisaktiiviin" tai pelkkään "kahleiden kilisyttelijään" osataan nykypäivänä varautua, mutta ei kaikkia toiminnan ja tiedotuksen muotoja näppärästi käyttävään "kameleonttiliikkeeseen", jonka otsaan ei voi lyödä minkäänlaista leimaa. Jos tekee sen tyylikkäästi, ei suinkaan muutu miksikään nyky-yhteiskunnan pönkittäjien pelleksi - päinvastoin: liikkeen jarruttajista tulee pellejä.
Ja mikä tärkeintä: tuloksia syntyy.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun