III osa - KANSALAISAKTIIVIN TYÖKALUJA
|
|
Olavinlinna oli päätetty
siirtää Helsinkiin Töölönlahden rannalle. Näin
oli tarkoitus vihdoin saada päätökseen kiistely Helsingin
oopperatalosta. Samalla oopperajuhliin osallistuvien ulkomaisten turistien
määrää oli mahdollista lisätä. Lisäksi
voitaisiin Kuopion ja Saimaan kanavan välistä liikennettä
haitannut linnasaari räjäyttää pois väylää
kaventamasta.
Savonlinnan perinnepoliittinen yhdistys päätti järjestää siirtohanketta vastustavan kansalaiskokouksen. Se lähetti hyvissä ajoin tiedon kokouksesta kaupungin valtalehdelle.
Päätoimittajalle oli kuitenkin luvattu hyväpalkkainen virka Helsingistä, jos hän "huolehtisi" yleisestä mielipiteestä linnan purkutöiden ajan. Niinpä lehti ei kertonut etukäteen mitään kansalaiskokouksesta. Kokousta seuraavana päivänä lehden etusivulta saattoi lukea Sekosopin (Suomen ekososialistinen puolue) yrityksestä sabotoida kaupungin elinkeinoelämää perinteiden säilyttämisen varjolla.
Todellakin valtaosa kokouksen osanottajista oli radikaaleja sekosoppilaisia. He olivat nimittäin ainoat, jotka kokouksesta tiesivät, sillä heidän paikallissolunsa sihteeri oli pannut tiedon kokouksesta jäsenkirjeeseen.
Useimmat savonlinnalaiset eivät
halunneet tulla leimatuiksi sekosoppilaisiksi. Niinpä he tyytyivät
purkamaan suuttumustaan niihin sukulaisiinsa, jotka olivat joskus sattuneet
sanomaan jotain hyvää helsinkiläisistä. Linnan purkutyöt
sujuivat rauhallisesti.
Olet oikeassa: yllä oleva tarina ei ole totta. Mutta erehdyt, jos kuvittelet, ettei mitään tuollaista voi Suomessa tapahtua. Siksi liikkeen, toimintaryhmän tai aktiivisen kansalaisen oma, joukkotiedotusvälineistä riippumaton tietojen välitys on tärkeää. Vielä tärkeämpää itsenäisyys on, kun kyseessä on myös katsomusten ja näkökulmien eikä pelkästään tietojen välitys. Vaikka arvoja ei ehkä useimmiten voikaan "välittää", saattaa sanoma saada ihmisissä uinuvat arvostukset esiin. Tällaisen arvojen "vastakaiun" herättäminen onnistuu parhaiten omalla tiedotuksella.
"Ruohonjuuritiedotus" toimii usein hyvin suusta korvaan -menetelmällä. Mutta läheskään aina se ei ole kyllin nopea. Suu-korva-suu jne. -ketjut päättyvät tai sulkeutuvat sitä paitsi useimmiten liian nopeasti: sanoma ei tavoita suurinta osaa ihmisistä.
On siis turvauduttava teknisiin apuvälineisiin.
Yksinkertaisinta on tehdä ja levittää monisteita ja painotuotteita.
Perustuslain turvaama painovapaus ei ainakaan enää (eikä
vielä?) ole vain rikkaiden ja mahtavien etuoikeus. Tekninen muutos
on laskenut paino- ja kopiokoneiden hintaa ja lisännyt
lukumäärää
merkittävästi viime vuosikymmeninä. On todennäköistä,
että köyhäkin pääsee käyttämään
jotakin konetta.
Seuraavassa luettelo tavallisimmista
painotuotteista:
Lennäkki (läpyskä,
lentolehtinen, aanelonen, moniste jne.) on yleensä konekirjoitusarkin
(A4: 210 x 297 mm) kokoinen paperi, jossa on tekstiä ja kuvia. Se
syntyy nopeimmin, ja sen jakaminen on kansalaistiedottamisen perusmuotoja.
Esite on lennäkkiä
pitkäikäisempi
painotuote. Se sisältää esimerkiksi yleiskuvauksen jonkin
liikkeen ajamasta asiasta. Se voi olla A4-kokoinen paperi, joka on taitettu
kahteen tai kolmeen osaan (taitelehtinen).
Juliste on julkisilla paikoilla
oleviin pintoihin kiinnitettävä paperi, jolla on tarkoitus viestittää
nopeasti jostain tapahtumasta tai ajatuksesta ohikulkijoille. Siinä
on katseita vangitseva kuva ja hyvin vähän tekstiä. Koko
on yleensä A3 tai A2, siis kahden tai neljän aanelosen ala. Monet
kansalaisryhmien tiedottajat ovat saaneet tulikasteensa kulkiessaan
julistekäärön,
nitojan, liisteriastian ja vanhan tiskiharjan kanssa yöllisillä
kaduilla. (Kestävä, joskus liiankin kestävä tulos syntyy,
kun tapettiliisteriin sekoitetaan Eri-Keeperiä.)
Tarra on pieni paperilappunen, jonka
toisella puolella on valmiiksi liimaa ja sen päällä suojapaperi.
Tarra on pienoisjuliste. Pienuutensa ja nopean kiinnityksensä ansiosta
tarra käy levitettäväksi paljon useampiin paikkoihin kuin
juliste. Niitä näkee mm. liikennemerkeissä ja -valoissa,
patsaiden ja mainoshahmojen rintamuksissa, kulkuneuvoissa ja
käymälöissä.
Materiaalista riippuen tarrat säilyvät ainakin repaleisina jopa
vuosia. Sitkeähenkisiä ovat olleet esim. "Akkaväki (v)ihastuttaa"
ja "Näköpiiri - lehti ihmisen ja luonnon puolella".
Merkki on kuvaa ja tekstiä
sisältävä levyke, nappi ("bädsi", engl. badge), jonka
voi kiinnittää neulomalla tai neulalla esim. takkiin tai kassiin.
Materiaaleina ovat yleensä kangas, muovi, pelti tai paperi. Merkit
ovat persoonallisempaa viestintää kuin tarrat, mikä myös
asettaa ulkonäölle vaatimuksia. Esimerkiksi hymyilevien aurinkomerkkien
levittäminen oli 70- ja 80-luvun vaihteessa ydinvoimanvastaiselle
liikkeelle paitsi tärkeä tulolähde myös keino tehdä
liikkeen olemassaolo näkyväksi mielenosoitusten väliaikoina.
Vihko voi olla kasa perusteellisempaa
tietoa aanelosilla, jotka on nidottu yhteen. Se voi olla myös taidokkaampi,
kouluvihkoa muistuttava painotuote, johon saa eloa värillisellä
kansiarkilla. Aikakauslehdet ovat tavallisesti vihkoja.
Kirjaksi julkaisun kai tekevät
selkä sekä liima- tai lankasidos. Kirjalla on kulttuurissamme
osin ansiotontakin arvovaltaa (sekä myös hintaa muihin yhtä
laajoihin painotuotteisiin verrattuna). Jopa laajahkon lehtiartikkelin
tapaiset tekeleet pääsevät tästä arvovallasta
osalliseksi jos ne puetaan kirjan muotoon ja vielä varustetaan ISBN-numerolla.
Kirja alkaakin olla useimpien mahdollisuuksien rajoilla. Todistettavasti
kuitenkin monet pienryhmät ovat pystyneet saamaan aikaan korkeatasoisia
kirjoja. Ulkopuolista rahoitusta on usein saatavilla (ks.
luku III.4.), mutta jos uskoo vakaasti hengentuotteensa kiinnostavan
ihmisiä, voi koettaa rahoittaa kirjan kokonaan myyntituloilla ja ottaa
riskin, että painolaskun maksaminen hiukan lykkääntyy.
Kirjoitustaito on Suomessa poikkeuksellisen yleistä, joten tekstiä pitäisi syntyä. Ei kannata viivästyttää painotuotteen valmistumista tarpeettomasti asettamalla tekstille liian suuria vaatimuksia. Usein edes jonkinlainen teksti on parempi kuin ei mitään tekstiä. Kirjoittamaan oppii sitä paitsi kirjoittamalla. Kokeneen kirjoittajan tuntee usein siitä, että hän ei turhaan "valvo" itseään vaan antaa tekstin tulla. Toisaalta hän saattaa käyttää paljonkin aikaa ja vaivaa kirjoittamista edeltävään tiedonhankintaan eikä laiminlyö ensimmäisen versionsa toimittamista ja muokkaamista.
Monenlaista tietoa tarvitaan, jollei ainoastaan haluta tiedottaa jostakin tapahtumasta. Siksi ryhmän on hyvä kerätä alaansa liittyvää tietoa paitsi päihinsä myös työskentelypaikkaansa. Kun omat arkistot eivät auta, voi turvautua kirjastoihin ja tutkimuslaitoksiin. Puhelin on erinomainen apuväline: ei kannata ujostella soittaa asiantuntijoille, viranomaisille, yritysjohtajille ja poliitikoille. Mielellään ohi väliportaiden ja sihteerien (ks. tarkemmin IV.2).
Toimintaryhmästä tai sen liepeiltä löytyy usein ihmisiä, joilla on kirjoittamiskokemusta. Aktivisti-toimittaja tai toimittaja-aktivisti on verrattain yleinen laji. Mutta monissa tilanteissa on myös sellaisten tartuttava kynään tai kirjoituskoneeseen, jotka ovat näitä kapineita aiemmin vierastaneet.
Toisten painotuotteiden tutkimisesta on paljon apua hyvän tekstin synnyttämisessä. Samantyyppisiä tekstejä voi esimerkiksi verrata keskenään: mikä niistä tuntuu parhaalta ja mikä saa tämän tuntemuksen aikaan? Kirjastoista voi kaivaa esiin kirjoitusoppaita (ks. kirjallisuusluettelo). Ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan on parasta miettiä tekstin tarkoitusta ja keille se suunnataan. Onnistumista voi testata parilla koekaniinilla.
Kun tiedotetaan jostakin tapahtumasta, on hyvä muistaa ns. kuuden ämmän sääntö: On vastattava kysymyksiin mikä? (tai kuka?) missä? milloin? miten? mitä? ja miksi?
Tutut, suomenkieliset sanat ja runsas verbien (teonsanojen) ja substantiivien (nimisanojen) viljeleminen muiden sanaluokkien kustannuksella helpottavat ymmärtämistä. Tekstin luettavuus paranee, kun käyttää lyhyitäsanoja, lauseita ja kappaleita (ns. iltasanomatyyli). Tekstissä pyritään lyhyyteen: kaikki vähänkään turhat sanat, junnaaminen ja epäoleelliset tiedot karsitaan tylysti. Jos kirjoittaja ei tee sitä, joku muu voi "toimittaa" tekstin. Ahkerille lukijoille voi kertoa, mistä saa lisätietoja. Lennäkkiin tai esitteeseen voi laittaa irtileikattavan kupongin, jonka palauttaneille lähetetään lisää aineistoa. (Kääntymällä postin puoleen saa ns. vastauslähetysluvan: postimaksun maksaa kupongin vastaanottaja eikä palauttaja.)
Julisteeseen tekstiä ei tule ahtaa paria lausetta enempää. Sanottavan tiivistäminen muutamaan riviin vaatii enemmän taitoa kuin sivujen pituisen jaarituksen kirjoittaminen.
Runosuonen sykettä voi vahvistaa
ns. aivomyrskyllä
(aivoriihi): joukko ihmisiä kokoontuu yhteen ideoimaan vapaasti tekstiä.
Kaikki ehdotukset kirjataan, mutta niitä ei arvostella. Kun aivojen
kuohunta vaimenee, aletaan tekstin palasia tarkastella kriittisesti. Kelvottoman
roinan lisäksi myrsky on yleensä tuonut rannalle myös
käyttökelpoista
tavaraa.
Otsikot
voivat ratkaista, luetaanko tekstiä vai ei. Julisteissa, tarroissa
ja merkeissä ei otsikkotyyppisen tekstin ja kuvan lisäksi usein
muuta olekaan. Otsikon miettimiseen kannattaa käyttää aikaa.
Se voi sisältää tärkeimmän asian, sanottavan ytimen
("Ydinvoimalat kuolevat nuorena") tai sitten kysymyksen tai toteamuksen,
joka houkuttelee lukemaan eteenpäin ("Söisitkö 14 vuotta
vanhaa kinkkua?"). Edellä mainittu aivomyrsky voi auttaa myös
otsikoiden keksimisessä. Kokemus on opettanut, että kirjoittaja
ei yleensä itse keksi parasta otsikkoa. Ehkäpä siksi, että
hyvän otsikon laatiminen vaatii asettumista ulkopuolisen lukijan asemaan.
Toinen sääntö, josta myös tietysti on poikkeuksia,
on että hyvä otsikko syntyy kun teksti on jo valmis. Ennen kirjoittamista
kehitelty otsikko on usein asiallinen tuoteseloste tai tehtävän
määritys, joka saattaa olla omiaan alaotsikoksi ("- Miksi vastustamme
ruoan säteilytystä").
Montako sanaa yksi kuva vastasikaan... Piirtäjiä ja valokuvaajia on yleensä tuttujen tai ainakin näiden tuttujen joukossa. Jos he kannattavat hyvää asiaa, syntyy vaikka kuva-arkisto. Kuvat järjestetään aiheen tai kuvaajan mukaan esimerkiksi riippukansioihin. Jos ryhmä tekee ilmaistyötä, riittää kuvaajillekin usein, että nimi mainitaan kuvan yhteydessä. Tästä ei kuitenkaan voi millään muotoa olla ilman muuta varma, joten tapoihin kuuluu aina kysyä. Valokuvaajien teokset ovat huonommin suojattuja kuin muiden taiteilijoiden, eikä heitä siitäkään syystä tule käyttää luvatta hyväksi. Toisinaan on asiallista tarjota korvausta materiaali- tai matkakuluista.
Oman kuva-arkiston puutteessa voi kuvia lainata muista painotuotteista, kunhan ei sotkeudu tekijänoikeuksiin tai loukkaa tekijää muutoin. Valokuvat ovat yhteistä omaisuutta, kun 50 vuotta on kulunut ensimmäisestä julkaisemisesta. Jos kyseessä on teoskynnyksen ylittävä valokuva tai muu taideteos suoja-aika on 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Kuvia "lainattaessa" ollaan usein niin hyllyvällä maaperällä, että ainoa neuvo on kehittää tuntosarvia vähitellen ja myös toimia niiden mukaan. (Yksi usein käytetty oikotie on kollaasi: erillisten kuvien oikeuksista ei ole väliä vaan oikeus kollaasiin onkin sen tekijällä. Sopii maailmankuuluihin taideteoksiin ja symboleihin, mutta ei jonakin kauniina päivänä vastaan kävelevän valokuvaajan tai graafikon töihin!)
Jos lainattava kuva on kotoisin samanhenkisestä julkaisusta, jolla ei tavoitella varsinaista taloudellista hyötyä, ongelmia ei yleensä synny. Kansalaisliikkeiden julkaisut omivat sangen vapaasti toistensa kuvia - varsinkin maiden rajojen yli eri yleisölle. Harkinnan mukaan voi kysyä luvan tai mainita lähteen. Suuret kaupalliset yhtiöt ovat vaarallisia ja eritoten ylikansallinen kuvabisnes (LIFE, Disney jne.), jolla sanotaan olevan "agentteja" Pohjoismaissa asti.
Asiallisen kuvituksen lähteiksi sopinevat saman alan vanhat painotuotteet, mutta (parhaimmillaan) todella aseistariisuva symbolikuvitus löytyy mitä yllättävimmistä lähteistä. Esimerkiksi eri maiden pr-lehtiä on moni julkaisija kerännyt sievoiset pinot pahan päivän varalle ("China Pictorial", "Näköala Tshekkoslovakiaan" jne.).
Monilla järjestöillä, laitoksilla ja yrityksillä on kuva-arkistoja, joista voi saada kuvia maksutta. Mm. Helsingin kaupungin tiedotustoimistolla on ilmainen kuva-arkisto. Kuitenkin esimerkiksi museoviraston ja Luonnonkuva-arkiston kuvien käyttö maksaa - mutta ei kohtuuttomasti.
Kun muut paikat on kaluttu tuloksetta,
on jäljellä suurten lehtien omistamat kuvatoimistot.
Laajimmat valikoimat on Helsingin Sanomien omistamalla Lehtikuvalla ja
Hufvudstadsbladetin omistamalla Pressfotolla. Osuvan idean kanssa niiden
arkistoihin kannattaa käydä tutustumassa, mutta silloin ei rahan
menoa voi estää (ellei satu omaamaan hyviä suhteita).
TAITTOSUUNNITELMASTA ORIGINAALIKSI
Kun tekstin sisältö ja kieliasu ovat kunnossa ja kuvat ainakin alustavasti katsottu, suunnitellaan alkuperäiskappale eli originaali. Mietitään eri osasten keskinäistä sijoittelua: tehdään alustava taittosuunnitelma, jonka perusteella määrätään ainakin palstan leveys, riviväli ja mahdollisesti kirjasinlaji jos valinnanvaraa on. Alustava suunnitelma voi ainakin muilta osin jäädä avoimeksi, kunnes varsinainen teksti (ns. leipäteksti) on halutussa muodossa.
Taitossa voi pitäytyä perinteisiin muotoihin (ns. Neuvosto-Karjala-tyyli) tai käyttää runsaasti mielikuvitusta. Tuntosarvet sanovat pian, mikä kulloinkin palvelee painotuotteen tarkoitusta. Silmäilemällä muita julkaisuja saa hyviä vihjeitä ja omakin näkemys kehittyy. Mallikokoelma kannattaa kerätä ennakkoluulottomasti eri aikakausien, kulttuurien ja vieläpä alakulttuurien tuotteista.
Painaminen muistuttaa nykyään paljon kopiointia tai valokuvausta. Siksi alkuperäiskappaleeksi kelpaa yleensä paperi, joka on samanlainen kuin lopullinen painotuote. Lopputulos ei kuitenkaan ole aivan originaalin kaltainen. Tämä on sekä etu että haitta: toisaalta alkuperäiseen voi usein jättää näkyviin liimasaumoja ja kynänjälkiä, koska ne eivät välttämättä toistu. Toisaalta originaalin on oltava tavallaan parempi kuin haluttu lopputulos, koska painettu tuote on tavallisesti hiukan alkuperäiskappaletta heikompilaatuinen.
Hyvä painojälki syntyy, kun kirjaimet ovat mahdollisimman mustia ja tarkkarajaisia, olipa sitten kyse mustasta tussista tai kirjoituskoneesta. Kirjoituskoneen kirjasinten on oltava puhtaita ja nauhan uusi. Silkkinauha on parempi kuin puuvillanauha, joka antaa epäselvän jäljen. Paras on kertakäyttönauha, joita saa useimpiin koneisiin. Jälki paranee entisestään sähkökirjoituskoneella ja sanojenkäsittelylaitteen tai mikrotietokoneen laatukirjoittimella. Vielä parempaa jälkeä vielä nopeammin saa laserkirjoittimilla, joita on useilla "mikroja" paljon käyttävillä yrityksillä ja yhteisöillä.
Reprokameroilla (joita löytyy graafisen alan yrityksistä, ns. reprofirmoista) ja useilla valokopiokoneilla teksti suurenee tai pienenee. Tekstin koko vaikuttaa ulkonäköön ja luettavuuteen, samoin riviväli, palstaleveys ja paperin reunoihin jätettävät tyhjät tilat. Mitä kapeampi palsta, sitä pienempi voi riviväli olla luettavuuden tästä kärsimättä.
Jos haluaa oikein vakuuttavan ja siistin painotuotteen, kannattaa teksti ladotuttaa. Ladottu teksti on helppolukuisempaa kuin koneella kirjoitettu, ja sitä mahtuu siksi enemmän käytettävissä olevaan tilaan. Nyrkkisääntönä on, että mitä suurempi painos otetaan, sitä paremmin ladonta ja muu alkutyö maksaa itsensä.
Rahaa ja ainakin joku työvaihe säästyy, jos teksti kirjoitetaan mikrolla ja tulostetaan latomossa suoraan mikron levykkeeltä. Jos tyytyy hiukan huonompaan jälkeen kuin ladonta, voi mikrotietokoneen avulla päästä kokonaan eroon ladonnasta: tarvitaan suhteutettua tekstiä eri kokoisilla kirjaimilla tuottava sanojenkäsittely- tai julkaisuohjelma ja laserkirjoitin.
Oleellista kaikissa tapauksissa on huolehtia siitä, ettei kirjoitus-, lyönti- tai painovirheitä jää tekstiin. Niiden runsaus vähentää painotuotteen vakuuttavuutta.
Kun teksti on kirjoitettu tai ladottu lopulliseen asuunsa, on aika tehdä tarkempi taittosuunnitelma: piirretään useita valmista painotuotetta kuvaavia karkeita luonnoksia. Teksti vaatii tilasta osansa, loppuun sijoitetaan kuvat ja otsikot. Tässä vaiheessa määrätään niiden koot.
Painokelpoiset otsikot syntyvät tekstaamalla: hyvin varustetuista paperikaupoista saatavilla kirjasinkaavaimilla, joskus vapaalla ja vapisevallakin kädellä. Siirtokirjaimet (Letraset ym.) ovat käteviä, mutta hyvä valikoima maksaa. Kannattaa hyökätä graafisen alan myymälöiden alennusmyynteihin (niistä voi löytää muitakin taittotarvikkeita: veitsiä, kalvoja, linjoja, viivoittimia, kyniä ym.). Otsikoiden teettäminen latomossa on siisti vaihtoehto, vaikka hiukan maksaakin.
Jos kuvassa ei ole sävyeroja, jos
siinä toisin sanoen on vain mustaa ja valkoista, ei sen painaminen
sellaisenaan tuota ongelmia. Eriasteisen harmaita pintoja sisältävät
kuvat (esim. valokuvat ja lyijykynäpiirrokset) on ennen painamista rasteroitava:
harmaat pinnat muutetaan pienistä mustista pisteistä koostuviksi.
Normaalilta katseluetäisyydeltä kuva näyttää
sisältävän
sävyeroja, vaikka siinä todellisuudessa on vain mustaa ja valkoista.
Monet graafisen alan liikkeet rasteroivat kuvia ja muuttavat ne samalla
halutun kokoisiksi. Myös tavallisilla, valokuvaajien käyttämillä
suurennoskoneilla voi rasteroida. Kuvaa ei tarvitse leikata palasiksi,
vaikka siitä haluaisikin näkyviin vain osan (esim. yhden ihmisen
pään). Kuva voidaan rajata:
kirjapainoon tai reprokameran käyttäjälle viestitetään
sopivalla tavalla, mitkä kohdat halutaan mukaan. Usein kuvan päälle
kiinnitetään teipillä yms. läpikuultava paperi, jolle
piirretään julkaisuun tulevan alueen rajat. (Kuvataitoista lisää
seuraavassa luvussa.)
Värit kiinnittävät katseen mutta maksavat. Ensimmäinen askel on käyttää värillistä painopaperia (saatavana on esim. värjättyjä uusiopapereita kohtuuhintaan). Monet painopaikat painavat ilman lisäkustannuksia myös muulla värillä kuin mustalla.
Lähes aina on mahdollista käyttää lisämaksusta useampia painovärejä, esim. lisäväreinä varsinaisen painovärin rinnalla. Ryhmittelemällä värit sopivasti kirjapainon ohjeen mukaan eri painolevyillä painettaville sivuille säästetään rahaa. Parhaaseen ja halvimpaan tulokseen pääsee, jos tekee jokaista väriä varten oman originaalin (siis yhdessä originaalissa on vain kunkin sivun se teksti ja kuvat, jotka painetaan esim. sinisellä). Ainakin ne originaalit, joissa ei ole paljoa tavaraa, voi tehdä kuultopaperille ja kiinnittää sivun varsinaisen originaalin päälle.
Värivalokuville ja värejä sisältäville maalauksille on ennen painamista tehtävä värierottelu: punainen, sininen ja keltainen väri erotellaan rasteroituina omille filmeilleen ja painetaan päällekkäin. Tähän tarvitaan reprofirman apua, siis rahaa.
Nyt seuraa varsinainen taitto, jossa käytetään apuna jo tehtyä taittosuunnitelmaa. Taitto on lähinnä leikkausta ja liimausta. Saksia ja liimapuikkoa (jotkut pitävät putkilosta Tammer-liimaa, ammattitekijät vaativat vahaa, joka kiinnittää vain väliaikaisesti) käyttäen tekstin osat, otsikot ja kuvat kiinnitetään paperille.
Harva tekee tämän vapaasti, useimmilta näyttää puuttuvan tässä puuhassa ratkaiseva kyky asetella viivoja samaan suuntaan. Taittopaperin alla onkin valopöytä (ks. seur. luku), sen päällä millimetrikuultopaperi ja tämän päällä vielä ehkä ohut paperi, johon on rajattu huopakynällä sivun koko, palstojen paikat ym. Jos samanmuotoisia julkaisuja tippuu kuin turkin hihasta, tällainen taittopohja kannattaa jopa painattaa kirjapainossa: Arkin toiselle puolelle painetaan millimetriviivastoa ja tarvittavat rajaukset. Ja kas, kun arkin kääntää nurinpäin valopöydälle, tyhjälle puolelle voi taittaa suoraan.
Taittoa voi korostaa erilaisilla linjoilla, joita saa ostaa eripaksuisina rullissa, sekä harmailla tai värillisillä pinnoilla tai "laatikoilla", jotka saadaan aikaan rasteripistein. Kuvat voidaan rajata. Jos viimeistely on vaarassa antaa koko työlle suttuisen jäljen, kannattaa kääntyä kirjapainon puoleen.
Huomattava osa edellä kuvatusta
saksi-liima-aherruksesta
voidaan korvata näppäilyllä ja "hiiren" liikuttamisella:
tarvitaan mikro, julkaisuohjelma ja kuvat elektroniseen muotoon muuntava
laite, skanneri. Tällainen kokoonpano ei ole tätä kirjoitettaessa
yleinen eivätkä kaikki mallit ole käyttökelpoisia -
ota selvää mikä on tilanne tätä lukiessasi.
Valokopioiminen, monistaminen ja painaminen
ovat kolme tapaa tuottaa papereita, jotka ovat samanlaisia kuin yksi alkuperäinen.
Kopioitaessa näitä samannäköisiä papereita, kopioita,
tehdään tavallisesti muutamia kymmeniä, monistettaessa satoja
ja painettaessa yleensä tuhansia. Monistamalla saa huonompaa jälkeä
kuin painamalla. Tekniset muutokset ovat kuitenkin hämärtäneet
eroja.
Valokopiointi perustuu valon kykyyn saada aikaan sähkövarauksia valaistussa pinnassa. Kopiokoneessa muodostetaan kopiota vastaava sähköinen "kuva". Tämä saadaan näkyviin tuomalla sille mustejauhoa tai -nestettä. Uusissa koneissa kuva muodostuu rummulle, josta se siirretään paperille. Melkein mikä tahansa paperi kelpaa.
Koska valokopiointi ei vaadi ennakkovalmisteluja,
se on kätevä menetelmä. Esimerkiksi pienilevikkiset A3-kokoiset
julisteet voidaan tehdä kopioimalla värilliselle paperille. Kun
kyse on suuremmista eristä, kopiokoneet ovat hitaita ja yksikkökustannukset
suuria. Hyväkuntoiset (säännöllisesti huollettavat)
kopiokoneet toistavat myös rasteroidut valokuvat siedettävästi.
Värikopiokoneitakin on siellä täällä, mutta niillä
kopioiminen maksaa kymmeniä kertoja enemmän kuin tavallisilla
koneilla.
Suoramonistus on nopeutettua valokopiointia. Kyseeseen tulevat usean sadan, jopa tuhannen kappaleen painokset. Suurikokoisia suoramonistuskoneita on harvemmassa kuin valokopiokoneita. Yksikkökustannusten alentamiseksi voi joutua harkitsemaan muita painomenetelmiä.
Sprii- ja vahasmonistus ovat jääneet pois kaupallisesta käytöstä Suomessa. Mutta juuri siksi aktiivisten kansalaisten on hyvä ne tuntea. Sprii-monistus eli nestemonistus alkaa sillä, että monistettava teksti kirjoitetaan kovapintaiselle liitupaperille. Paperin alle asetetusta ns. hektografipaperista tarttuu samalla väriä liitupaperin toiselle puolelle niin, että sille muodostuu tekstin peilikuva. Kun konetta pyöritetään, liukenee rummulla olevasta tekstistä väriä lievästi spriillä kostuviin paperiarkkeihin.
Monistusjälki on tällä
menetelmällä
epäselvempi kuin muilla, mutta silti useimmiten täysin luettava.
Suurin mahdollinen monistusmäärä on 200-400. Pienet sarjat
syntyvät nopeasti.
Vahasmonistus perustuu yksinkertaiseen ideaan: väriä läpäisemättömälle paperille, vahakselle, tehdään monistettavaa tekstiä vastaava rei'itys. Kun mustetta puristetaan vahaksen toiselle puolelle, syntyy toista puolta vasten olevalle paperille alkuperäisen tekstin kopio. Rei'ityksen voi vahakseen tehdä kirjoittamalla sille suoraan koneella tai piirtämällä erityisellä piirtimellä tai kuulakärkikynällä. Mitä tahansa paperioriginaalia vastaava rei'itys voidaan myös polttaa vahakselle sähkövahaskoneella.
Yhdellä vahaksella voidaan monistaa
enintään 6000 kappaletta, sähkövahaksella jopa 10 000.
Jälki on parempi kuin spriimonistuksessa, mutta ei niin hyvä
kuin hyväkuntoisella suoramonistuskoneella. Alkuvalmistelut vievät
oman aikansa ja koneet yleensä vähän reistailevat, joten
aivan pieniä painoksia ei vahasmonistuskoneella kannata tehdä.
Jo noin 50 kappaleen painoksella kone on yleensä tavallista kopiokonetta
nopeampi.
Offset eli laakapaino on nykyisin yleisin painomenetelmä. Se pohjautuu tuttuun ilmiöön: rasva (tai rasvainen muste) ja vesi hylkivät toisiaan. Offset-painolevyn eli masterin tekstikohdat ovat vettähylkivää, rasvapohjaista ainetta. Painettaessa levy kostutetaan ensin vedellä, joka siis tarttuu vain painomustetta vaille tarkoitettuihin kohtiin. Sen jälkeen levitetään rasvaista mustetta, joka puolestaan pysyy erossa märistä kohdista.
Alle 500 kappaleen painoksissa voidaan käyttää halpoja paperimastereita, joita syntyy joillakin valokopiokoneillakin. Suuremmissa, jopa satojen tuhansien kappaleiden painotöissä käytetään metallimastereita.
Offset-koneista yksinkertaisimpia kutsutaan
konttori- offseteiksi tai offset-monistuskoneiksi. Ne painavat yleensä
vain A4-kokoa. Jälki ei ole yhtä hyvä kuin varsinaisten
isojen offset-painokoneiden. Kaikki nämä ovat arkkipainokoneita,
kun taas sanomalehdet ym. käyttävät offset-rotaatiota, johon
paperi syötetään arkkien sijasta rullasta. Ne ovat erittäin
nopeita ja voivat painaa useita värejä samanaikaisesti.
Käynnistyessään
rotaatiokone sylkee makkelia pienen lehden painoksen verran. Suurehkoilla
painoksilla se on halpa. Korkealaatuinen painojälki hienolle paperille
puolestaan syntyy tavallisesti arkkipainossa.
Silkkipainon
eli seripainon periaate on sama kuin vahasmonistuksen. Kyseessä on
kuitenkin käsityö: jokainen painettava kappale asetetaan erikseen
väriä vaihtelevasti läpäisevälle "silkille". Silkkipainolla
saadaan aikaan erittäin hyvälaatuisia töitä. Hitautensa
ja suurien yksikkökustannusten takia sillä tehdään
yleensä vain alle 200 kappaleen painoksia. Suurehkot julisteet ja
paidat, joita ei ole tarkoitus levittää aivan joka paikkaan,
painetaan usein silkkipainolla.
Kohopaino
eli kirjapaino on painomenetelmistä vanhin. Siinä kirjaimet ja
kuvien viivat ovat kohollaan painolevyllä, minkä takia vain niillä
oleva muste jää paperiin. Se muistuttaa siis leimausta. Kohopaino
on jäämässä pois käytöstä. Kansalaistoiminnassa
siihen törmää lähinnä vain tilillepanokortteja
painettaessa.
Syväpaino
taas toimii juuri päinvastoin kuin kohopaino: kirjaimet ja kuvien
viivat ovat painolevyllä syvennyksinä. Monet kuvalehdet
käyttävät
tätä menetelmää, koska kuvat toistuvat sillä epätavallisen
hyvin. Joskus syväpainosta johdetulla käsin painantamenetelmällä
tehdään julisteita ja paitoja.
Paperin valinta riippuu osittain painomenetelmästä. Esimerkiksi vahasmonistuksissa onnistutaan huokoisella paperilla - sprii-monistuksella taas kovapintaisella. Kaksipuolisessa monistuksessa (varsinkin vahaskoneilla) on paperin oltava paksumpaa kuin yksipuolisessa.
Käyttötarkoitus asettaa monia vaatimuksia. Esimerkiksi liisteröitävät julisteet kannattaa painattaa ohuelle sanomalehtipaperille, muulla tavoin kiinnitettävät sen sijaan suhteellisen tukevalle paperille.
Paperikustannuksissa voi hiukan vaivaa nähden säästää. Halpaa sekundapaperia voi kysyä esim. satamista, joissa suuria paperimääriä käsitellessä jokin paperierä silloin tällöin vaurioituu haaverissa. Toimistojätepaperia keräilemällä voi vapautua paperikustannuksista kokonaankin. Yhdelle puolelle monistettu A4-saaste kelpaa useimpiin kopio- ja monistuskoneisiin, kunhan niitit on poistettu ja paperi tasoiteltu kauniiksi pinkaksi. Monisteen alareunaan voi esimerkiksi kirjoittaa: "Älä välitä toisella puolella olevasta tekstistä. Säästämme metsiä ja käytämme siksi paperin uudelleen." Tällaista paperia joku neropatti on keksinyt kutsua "vanhiopaperiksi" erotukseksi "uusiopaperista".
Yhä useammat haluavat painattaa
jätepaperista
valkaisematta ja värjäämättä valmistetulle uusiopaperille,
kun kotimaistakin on jo saatavana. Kirjapainoilla ja kopiokonevalmistajilla
on joskus tapana itkeä uusiopaperin vaikeakäyttöisyyttä
ja sopimattomuutta ao. laitteisiin, mutta osa näistä puheista
on paikkansapitämätöntä perimätietoa. Totuuden
selvittämiseksi on usein syytä tutustua oman koneensa teknisiin
ominaisuuksiin ja säätömahdollisuuksiin tai hankkia niistä
puolueeton lausunto.
Kirjapainoalalla vallitsee kova kilpailu: työn kuin työn saa kohtuuhintaan kunhan nuuskii oikeaan painoon. Sopivia painopaikkoja voi katsella muiden tekemistä painotuotteista ja puhelinluetteloiden keltaisilta sivuilta. Kokemus helpottaa painopaikan valintaa, mutta siihen ei kannata aina luottaa: vaikka jokin painotyö olisi tullut XYZ-painossa erinomaisesti ja edullisesti tehtyä, jokin toinen painotyö voi soveltua huonosti saman painon tekniikalle ja ammattitaidolle.
Yleensä kannattaa siis toimittaa painotarjouspyyntö useampaan paikkaan muistaen, että edullisimman tarjouksen saa usein muualta kuin ruuhka-Suomesta. Painotarjouksia pyydettäessä ilmoitetaan painotyön formaatti, sivumäärä, painosmäärä, painovärit, painopaperin laatu ja grammapaino (paino/m2), mahdollisen erillisen kannen materiaali, sidostyyppi ja lisäksi miten valmiina aineisto toimitetaan painolle. Jos sitä ei aiota toimittaa "kuvausvalmiina" sivuina, on lisäksi tiedusteltava ladontaa ja kuvien valmistusta ilmoittaen tekstin määrä konekirjoitusliuskoina sekä kuvien laatu ja määrä.
Painotyön hintaa voi usein alentaa
ottamalla omiin
käsiinsä ladonta-, kuvaus- ja asemointityöt sekä
etenkin pienen, vähemmän automatisoidun painon kyseessä
ollessa myös osan jälkikäsittelytyöstä. Nidontaan,
viikkaamiseen, leikkaamiseen, mahdollisten liitteiden väliin pujottamiseen
ja niputukseen voi esim. tarjota talkooapua. Alennusta saa joskus myös
siitä syystä, että kirjapainon omistaja haluaa vilpittömästi
tukea hyvää toimintaa. Ainahan hänelle voi sitä paitsi
luvata mainostilaa, jos julkaisuun ylipäätään otetaan
"kaupallisia tiedotuksia".
Yliopistoilla, kouluilla ja kunnilla on painoja ja monistamoja, jotka ovat huomattavasti kaupallisia paikkoja halvempia. Vaikka ne on tarkoitettu vain sisäiseen käyttöön, on "aatteellisella" ruohonjuuriryhmällä monia mahdollisuuksia päästä niiden asiakkaiksi. Yliopistopainoihin aukeavat ovet ainakin, jos ylioppilaskunta, jokin opiskelijajärjestö tai pari akateemista henkilöä on vedettävissä taustalle. Kaupunkien monistamot hyväksyvät asiakkaikseen yleensä ryhmät, joiden voidaan katsoa edustavan nuorisotoimintaa.
Suomessa on muutamia yrityksiä, joita voisi kutsua freak-painoiksi. Ne eivät toiminnassaan noudata normaalia työmoraalia ja taloudellista rationaalisuutta. Painaminen on omaperäiselle elämäntavalle alisteista. Hinnat vaihtelevat siitä riippuen millaisiksi asiakas koetaan kokonaisvaltaisessa tarkastelussa. Usein pääsee tosi halvalla. Toisaalta laadun ja toimitusajan suhteen kannattaa varautua yllätyksiin. Erään freak-painon asiakas esimerkiksi joutui viemään painosta takaisin saadut originaalit saman tien ulos: niistä uhoavaa kissan virtsan lemua ei voinut sietää.
Toimintaryhmän työssäkäyvät ihmiset voivat useimmiten järjestää pienet kopiointi- ja monistustyöt ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi työpaikoillaan. Kirjapainossa työskentelevällä taas on monia mahdollisuuksia saada liikkeelle edullisia painotöitä. Esim. tarroja painettaessa jää painolevylle yleensä tyhjää tilaa, jonka painaja saa omiin tarkoituksiinsa. Kenellekään ei aiheudu lisäkustannuksia, mutta tarrapaperijätteen määrä vähenee.
Säännöllisesti ja pitkällä tähtäyksellä toimivan ryhmän kannattaa hankkia painamisvälineitä myös itselleen. Kustannukset alenevat, ja ajankohtaiseen tempaukseen saadaan lennäkit ja julisteet aikaiseksi yhdessä yössä. Tässä on yksi hyvä syy lyöttäytyä yksiin muiden ryhmien kanssa.
Kulutusyhteiskunnan kiihtyvää vauhtia hylkäämiä hyödykkeitä, esim. käytettyjä valokopiokoneita saa hyvin halvalla tai ilmaiseksi. Joskus koneliikkeet lahjoittavat vaihdossa saatuja koneita aatteellisille järjestöille. Vanhoja koneita lojuu myös yritysten ja järjestöjen nurkissa vain odottamassa, että joku keksii pyytää niitä matkaansa. Liikenteessä olevia vanhimpia laitteita, sinkkioksidikoneita, on syytä välttää, sillä niiden pelkät paperikustannukset ovat samaa luokkaa kuin halvimpien ei- kaupallisten kopiopalvelujen hinnat. Sprii- ja vahamonistuskoneet sekä sähkövahaskoneet alkavat olla konttoritekniikan historiaa. Pelastamalla niitä kaatopaikkakuormista kansalaisryhmä voi saada käyttöönsä täysin toimintakykyistä monistuskalustoa, jonka käyttäminen on todella halpaa. Nämä koneet ovat sitä paitsi selväpiirteistä vanhaa teknologiaa, jonka käytön, huollon ja pienet korjaukset oppii helposti hallitsemaan.
Käytettyjä offset-koneita on paljon myynnissä. Käyttö ja huolto on kuitenkin vaikeampaa ja työläämpää kuin edellämainittujen koneiden. Sellaisen hankintaa voi ajatella, jos on tiedossa joku joka on innostunut ja valmis käyttämään konetta jatkuvasti ja toinen joka on valmis opettamaan offsetin käyttöä.
Pienten juliste- ja paitamäärien
painamiseen soveltuvat silkkipainovälineet mahtuvat minkä tahansa
ryhmän budjettiin. Enemmän kuin rahaa tarvitaan innostusta painantatekniikan
opetteluun ja välineiden käyttöön.
Painotuote tehdään lähes poikkeuksetta ihmisten luettavaksi ja katseltavaksi. Liian usein jää miettimättä, miten se saadaan kiinnostuneiden silmien näkökenttään. Ilmainenkaan lehdykkä ei leviä itsestään. Niitä on vietävä pieninä pinoina sinne, missä ihmiset liikkuvat: työpaikoille, oppilaitoksiin, kirjastoihin, terveyskeskuksiin, ravitsemusliikkeisiin, myötämielisiin kauppoihin ja muihin yleisöpalvelutiloihin. Asian kannalta tärkeille ihmisille ja organisaatioille voi ilmaismateriaalia postittaa. (Katu- ja postiluukkujakelua käsitellään tarkemmin luvuissa IV.3.1 ja IV.4.)
Esitteitä, tilillepanokortteja ja muita pieniä lehdyköitä varten voi tehdä taskuja, joita sopii kiinnittää ilmoitustauluille ja ehkä muihinkin seinäpintoihin. Julisteiden levittämisessä ei tarvitse tyytyä vain ilmoitustauluihin.
Kymmenien tuhansien kieltojen maassa on lennäkkeihin yms. hyvä laittaa kehotus: "Kopioi ja levitä vapaasti".
Useimmista lehtistä laajemmista painotuotteista on pakko periä maksu. Esiin nousevat tyypilliset pienyrittäjien myyntiongelmat. Ihmisille on tiedotettava uuden vihkosen tms. olemassaolosta. Asian ajankohtaisuus ja sen saama julkisuus tiedotusvälineissä auttavat usein pääsemään pinnalle kaupallisessa tajuntapuurossa. Köyhälle toimintaryhmälle ovat keskeisiä keinoja ilmoitukset omissa ilmaisjakelutuotteissa ja vaihtoehtolehdissä sekä uutiset joukkotiedotusvälineissä (ks. tarkemmin luvusta IV.1.).
Kun tiedotus on tavoittanut edes aktiivisimman vähemmistön, aloitetaan postimyynti (ks. III.9) toimistosta tai sen puutteessa jonkun kotoa. Käytettyä pakkausmateriaalia saa toimistojen ja virastojen jätepaperista. "Vanhiokuoren" uuden lähettäjän täytyy kuitenkin muistaa vetää henkselit ensimmäisen lähettäjän osoitetietojen yli, muuten voi saada tältä epämiellyttäviä puhelinsoittoja. Omaa toimistoa voi myös pitää kauppana, mutta keskustan ulkopuolella olevaan kellariloukkoon ei kannata odottaa asiakasryntäystä.
Myynti julkisilla
paikoilla
on antoisaa puuhaa (ks. luku IV.3.1). Mielenosoitukset,
katutapahtumat ja ulkoilmakonsertit ovat mainioita myyntitilaisuuksia.
Myös moniin sisätapahtumiin saa järjestäjiltä
helposti luvan myyntipöydän pystyttämiseen.
Joukkoliikennevälineissä ihmiset ostavat mielellään tajunnantäytettä. Junissa ovat jotkut yltäneet hämmästyttäviin myyntisaavutuksiin. Kaikkien suomalaisten omistamissa junissa myyntiin vaaditaan hankalasti saatava lupa, mutta useimmat konduktöörit eivät ole tässä suhteessa turhan tarkkoja.
Kehitysmaakaupat, ympäristöjärjestöjen kaupat ja muut enemmän tai vähemmän vaihtoehtoisella pohjalla toimivat putiikit ottavat hanakasti myyntiin kansalaisryhmien tuotoksia. Vihkosia ja kirjoja kannattaa tarjota myös suoraan tavallisille kirjakaupoille. Kirja- ja paperikauppiaiden liitto julkaisee kalenteria, josta voi naputtaa usean sadan alan yrittäjän osoitteet postituslistoihinsa tai mikrolla magneettiseen tietokantaansa. Useimmat niistä ottavat painotuotteita vain myyntitiliin eli maksavat vasta kun ovat myyneet. Alennuksen ei näissä oloissa toiselta puolen tarvitse olla suuren suuri, mikäli tinkimiseen nyt on mahdollisuuksia. Suurimmat kirjakaupat esim. Helsingissä käyttäytyvät yllättävän herrasmiesmäisesti eli maksavat käteisellä kassillisen sisäänostajan eteen kannettuja lukutuotteita.
"Lukutuotteista" puheenollen, R-kirjan valtakunnalliseen myyntiverkostoon ei yleensä kannata haksahtaa, ei lehtien eikä kirjojen kanssa. Huonompaa kohtelua ei voi juuri saada eikä siihen auta kuin rahan haju. Valtakunnallista levitystä voi yrittää Kirjavälitys Oy:n avulla. Välityssopimus tämän yhtiön kanssa ja 30 kappaleen näytevaraston toimittaminen sille takaa vaivatta, että lähes kaikki Suomen kirjakaupat saavat ainakin tietää uudesta vihkosesta tai kirjasta. Maksettu mainos tai arvostelu Kirjakauppalehdessä on hankkeelle eduksi mutta ei aina ulottuvilla. Muissakin lehdissä oikeaan aikaan ilmestyvät arvostelut auttavat kirjakauppoja myyntityössä.
Kirjastopalvelu Oy välittää lukutuotteita kirjastoihin ja myös myy kirjastojen osoitteita. Tämänkin välitystoiminnan tukena on julkaisu, Kirjastolehti, joka ottaa vastaan mainoksia ja painaa sivuillaan myös arvosteluja uutuuksista. Suoramainoskampanja on muuten edullisinta ajoittaa kevääseen, jos mielii osalliseksi ostomäärärahoista. Joskus on niin tärkeää saada jokin julkaisu kirjastoihin, että se kannattaa lahjoittaa valituille toimipisteille.
Julkaisujen leviämistä kirjastoihin edesauttaa ISBN-numero. Sen saa varsin vähin jorinoin soittamalla Helsingin yliopiston kirjaston ISBN-toimistoon. ISBN-numeroidut julkaisut tulevat varmimmin Suomen kirjallisuus -luetteloon, joka leviää suurimpiin kirjastoihin.
Tärkeimpiin julkisiin kirjastoihin
vihkot, kirjat, esitteet, lennäkit, julisteet ja julkisesti jaettavat
monisteet joutuvat automaattisesti: vapaakappalelain mukaan on painotuotteen
valmistajan "toimitettava Helsingin yliopiston kirjastoon(1)
kuusi vapaakappaletta jokaista painamaansa tuotetta". Korvauksetta tietysti.
Kirjapainot ja monistamot huolehtivat vapaakappaleiden toimituksesta suoraan.
Kun taas itse painaa, on itse toimitettava nuo kuusi kappaletta tuohon
Suomen pääkirjastoon. Sieltä ne lähetetään
Turun, Oulun ja Jyväskylän yliopistojen sekä Åbo Akademin
ja eduskunnan kirjastoihin. Eduskunnalle kelpaamattomat julkaisut saa kuitenkin
Joensuun yliopisto.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun