|
|
On monta rauhaa: sielunrauhaa, Herran rauhaa, negatiivista ja positiivista rauhaa, niin, ja haudanrauhaakin. On lukemattomia näkemyksiä rauhan olemuksesta, sillä rauhan ongelmat ovat moniulotteisia: taloudellisia, poliittisia, yhteiskunnan rakenteista juontuvia, psyykkisiä, kulttuurisia, biologisia.
Rauhan monisäikeinen kudos ulottuu koko ihmiskuntaa koskevista kysymyksistä ihmismielen herkimpiin liikkeisiin asti, korkealentoisimmista keskusteluista arkipäiväisimpiin askareisiin. Kun lisäksi ydinaseet ja niiden tuhovoiman kasvu ovat tehneet sodasta ja rauhasta ihmiskunnan kohtalon kysymyksiä, on entistäkin mahdottomampi rajata terävästi: tämä on rauhanteko.
On kuitenkin mahdollista
jäsennellä
rauhantyön pelikenttiä pitäen mielessä, että erilaiset
hahmotusyritykset ovat valintojen tuloksia, sellaisina aina puutteellisia.
Olkoon lähtökohtana vaikkapa, että rauhalla (huomatkaa:
määritelmää ei ole esitetty) ja rauhantyöllä
on toisaalta poliittisia, toisaalta kulttuurisia, elämäntavallisia
aspekteja.
Ydinaseiden vastainen toiminta on hyvä esimerkki poliittisesta rauhantyöstä, joka monissa muodoissaan pyrkii toisaalta vaikuttamaan asevarustelun ja -riisunnan konkreettiseen päätöksentekoon niin kansainvälisellä kuin kansallisellakin tasolla. Toisaalta se asettaa kyseenalaisiksi vallitsevat turvallisuuspoliittiset opit ja käytännöt pyrkien muuttamaan niitä. Hiukan radikaalimpaa poliittista toimintaa ovat kampanjat mm. aseteollisuutta ja asekauppaa vastaan sekä täydellisen aseriisunnan puolesta.
Rauhan poliittiseen puoleen kuuluvat myös ns. rakenteellisen väkivallan ongelmat, joita luovat erilaiset kansainvälisissä suhteissa ja yhteiskuntien sisällä ilmenevät alistamisen, sortamisen ja riistämisen rakenteet ja mekanismit. Ne luovat ja pitävät yllä jännitteitä, jotka saattavat purkautua väkivaltaisesti esim. sotina. Rakenteellisen väkivallan selkeä esimerkki on Etelä-Afrikan valkoisen hallituksen rotuerottelupolitiikka. Rakenteellisen väkivallan ongelmien näkökulmasta rauhantyö ei ole vain sotien estämistä vaan sorron ja alistamisen rakenteiden purkamista. Painotus muuttuu rauhan ylläpitämisestä rauhan rakentamiseen.
Myös yksittäisten ihmisten
arkielämässä
rauhankysymykset voivat saada vahvan poliittisen latauksen, esim.
kieltäydyttäessä
aseista. Useimmille aseistakieltäytyjille kieltäytyminen armeijapalvelusta
on kannanotto, jolla yksilö osoittaa vastustavansa aseisiin nojaavaa
turvallisuuspolitiikkaa ja sotalaitoksen valtaa yhteiskunnassa, mutta myös
armeijan tiukkaa hierarkkisuutta. Aseistakieltäytyminen on siis poliittinen
protesti, ja enemmänkin: kerta toisensa jälkeen
aseistakieltäytyjät
joko yksilöinä tai liikkeenä panevat viranomaiset ja muut
kansalaiset pohtimaan, missä määrin valtiolla on oikeus
asettaa pakkoja kansalaisille ja määrätä heidän
elämäänsä "turvallisuuden" ja "puolustuksen"
nimissä.
Rauhan kulttuurisesta puolesta on vaikea saada otetta, koska se koskee koko elämänmuotoamme ja kaikkiaan sitä, mitä olemme. On vaikea osoittaa toimintaa, josta voisi yksiselitteisesti sanoa: Tuo työ luo rauhankulttuuria. Toki rauhankasvatuksessa, rauhantutkimuksessa ja taiteilijoiden monissa hankkeissa rauhankulttuurin kysymykset ovat vahvasti esillä.
Kuitenkin rauhan kulttuurinen puoli on mukana kaikessa rauhantyössä. Jok'ikinen rauhanhanke on sosiaalinen prosessi, jossa joutuu pohtimaan, miten päätöksiä tehdään; kuka saa/voi puhua; mikä on järkevin ja tehokkain toimintatapa ja millä perusteella; kenellä on kykyä, tietoa ja valtaa. Näistä kysymyksistä riippuu, voivatko ihmiset oppia ja luoda käytännön rauhantyössä tasa-arvoisia sosiaalisia käytäntöjä. Välttämättä poliittinen ja kulttuurinen puoli siis kietoutuvat toisiinsa. Niiden välille syntyy myös jännitteitä: keinojen ja päämäärien harmonia on tuskin koskaan itsestäänselvyys.
Vielä yksi hapuilu kohti rauhan olemusta. Ivan Illich kirjoittaa: "Sodan tarkoitus on saada kulttuurit muistuttamaan toisiaan yhä enemmän, kun rauha on se tila, jossa jokainen kulttuuri kukoistaa omalla verrattomalla tavallaan. Tästä seuraa, ettei rauhaa voi viedä; vietäessä rauha väistämättä vääristetään; rauhan vieminen merkitsee aina sotaa."
Ihmisoikeustyö perustuu vakaumukselle, että on olemassa oikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle kulttuurisista ja poliittisista tekijöistä riippumatta. Lähtökohta on kunnioitettava, mutta käytännössä näiden oikeuksien määrittely on sidoksissa kulttuuritekijöihin. Esimerkiksi oikeus ilmaista itseään vapaasti saa erilaisia tulkintoja eri maissa ja poliittisissa järjestelmissä, kuolemanrangaistuksen oikeutus jakaa mielipiteitä kaikkialla. Myös uskonto vaikuttaa keskeisesti ihmisoikeuskäsityksen muodostumiseen: oikeus homoseksuaalisiin suhteisiin on ääriesimerkkejä.
Suomessa voimakkaimmat ihmisoikeusliikkeet perustuvat lähinnä länsimaisen liberalismin traditiolle, joka korostaa henkilökohtaisia vapauksia. Niitä ovat esimerkiksi oikeus elämään ja fyysiseen koskemattomuuteen sekä sananvapaus. Sen sijaan rakenteellisiin epäkohtiin ja mm. taloudellisiin oikeuksiin puututaan harvemmin.
Suomeen ihmisoikeustyö on levinnyt laajemmin vasta 1970-luvun lopulla. Perinteitäkin on: esimerkiksi PEN-klubin toiminta vangittujen kirjailijoiden puolesta on jatkunut vuodesta 1927. Amnesty International - kansainvälisestikin merkittävä mielipiteenmuokkaaja - on täällä toimivista järjestöistä laajin. Sen toiminta-ajatuksena on tiedon ja konkreettisten toimintatapojen avulla saada leviämään eri poliittisten, ikä- yms. ryhmien keskuuteen globaali ihmisoikeustietoisuus. Muita järjestöjä ovat mm. "Ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien puolesta" ja "Defend Children".
Nämä liikkeet suuntaavat huomionsa kansainvälisiin tapahtumiin. Monista Euroopan maista poiketen Suomessa ei ole nimenomaan oman maan ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien valvomiseen keskittyvää liikettä. Ihmisoikeuskysymykset lukeutuvat toki rauhanliikkeen lähtökohtiin. Suomessa rauhanliike onkin keskustellut vilkkaasti esimerkiksi kansalaisten oikeuksia rajoittavista lainsäädäntöhankkeista.
Ihmisoikeusliikkeiden toimintamuodot ovat kehittyneet luomaan jäsenissä omakohtaista sitoumusta. Maailman eri osissa asuvien ihmisten kohtalot esitetään konkreettisesti ja havainnollisesti, vastuun ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen luomiseksi. Esimerkiksi Amnesty antaa jokaiselle toimintaryhmälle nimikkovangin, jonka puolesta toimitaan ja johon pyritään saamaan myös henkilökohtainen suhde. Työn ideointi ja vastuu jatkuvuudesta kuuluu ryhmälle.
Tiedon välittäminen on kaikille ihmisoikeusliikkeille keskeistä: luotetaan siihen, että saadessaan tietoa ihmisoikeusloukkauksista ihmiset aktivoituvat välittämään kaukaisistakin loukkauksen uhreista. Koulujen ihmisoikeuskasvatus on tietysti erityisen tärkeää.
Ihmisoikeusryhmät muodostuvat usein aluksi ammattialoittain tai jonkin muun yhdistävän tekijän pohjalta, jolloin on helpompaa samastua. Niinpä esimerkiksi lakimiehet auttavat lakimiehiä. Tiedon lisääntyessä toiminnan asteikko laajenee.
Ihmisoikeustyö tarjoaa yksittäisille ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa konkreettisesti johonkin yksittäiseen vääryyteen - pisaraan maailman hätää. Tulokset ovat parhaassa tapauksessa näkyviä ja merkittäviä. Ihmiset tuntevat, että heidän tahdollaan ja teoillaan on merkitystä myös oman välittömän elämänpiirin ulkopuolella.
Todellisuus on julmempi kuin pystymme käsittämään. Kehitysmaiden köyhyys ei ole seurausta pelkästään mielettömästä historiasta. Vielä enemmän se johtuu nykymaailman taloudellisista rakenteista ja valtasuhteista, oman aikamme riistosta.
Siksi kehitysmaiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan pitkäjänteistä kehitystyötä ja taistelua uusien demokraattisten poliittisten rakenteiden puolesta, kansainvälisesti, valtiollisesti ja paikallisesti. Tämän työn rinnalla perinteinen humanitäärinen kehitysapu säilyttää edelleen tärkeän asemansa. Oikein toteutettuna, paikalliset olosuhteet huomioon ottavana se luo edellytyksiä muulle kehitystyölle. Katastrofiavun halveksiminen poliittisesti naivina on asenteena jo laskusuunnassa.
Kehitysmaiden auttamisessa on tarpeen kahden
kohdan strategia, johon kuuluu toisaalta tuen antaminen kehitysmaiden alistettujen
ja sorrettujen omille järjestöille, toisaalta taistelu länsimaista
kehityskäsitystä vastaan.
TUKEA KEHITYSMAIDEN ALISTETUILLE
Kehitysmaiden köyhimpien ja alistetuimpien oman taistelun tukeminen voi harkituissa tapauksissa merkitä myös työtä hallitsevien instituutioiden kanssa, erityisesti Tansanian ja Nicaraguan kaltaisissa kehitysmaissa. Usein se kuitenkin vaatii suoria yhteyksiä paikallisiin kansalaisryhmiin ja tuottajiin. Tämänsuuntaista toimintaa edustavat Suomessa esim. Pääskyt, kehitysmaakaupat, Estelle-laiva-projekti, Pehmeän kehityksen rahasto ja ystävyyskuntahankkeet.
Suomalaisen kehitysmaatoiminnan
monimuotoisuudesta
on syytä pitää kiinni. Sillä tavoin estetään
ihmisten vieraantuminen vaikeasti ymmärrettävästä tai
liian radikaalilta tuntuvasta toiminnasta. Kyynisyys ja
välinpitämättömyys,
paniikki ja vetäytyminen ovat luonnollisia reaktioita maailman suunnattomien
kehitysongelmien edessä. Toimintavaihtoehtoja tarvitaan kaikilla
osallistumisen
tasoilla: yksittäisiä tempauksia, syvempää
ymmärrystä
ongelmien laadusta ja syistä, vastuullisempaa ja solidaarisempaa
elämäntapaa.
Yhtenä esimerkkinä Prosenttiliike, jossa ihmiset antavat joka
kuukausi prosentin palkastaan johonkin kansalaisjärjestöjen
kehitysyhteistyöhankkeeseen.
Liike on pyrkinyt kaventamaan sitä kuilua, joka on syntynyt
mainoskeräysten
ja elämäntavan muuttamisen välille. Jotta ihmisten tietoisuus
maailman tilanteesta kasvaisi, tarvitaan myös erilaisia kampanjoita
ja boikotteja.
LÄNSIMAISTA KEHITYSKÄSITYSTÄ VASTAAN
Solidaarisuusliikkeessäkin ollaan heräämässä tajuamaan, että maailman rajallisuus asettaa rajat myös maailman kehitysongelmien ratkaisemiselle. Solidaarisuus vaatii meiltä taloudellisia uhrauksia: kehitysmaiden vauraampi tulevaisuus merkitsee meille aineellisesti köyhempää tulevaisuutta. Varallisuuden määrää tärkeämpiä ovat kuitenkin laadulliset muutokset, joista muodostuu muutoksen hallitseva ulottuvuus; halusimme tai emme. Me joudumme etsimään vaihtoehtoja koko oman hyvinvointiyhteiskuntamme mallille. Siksi solidaarisuusliike onkin eräässä mielessä yhtä kuin koko se laaja uusi ja vihertävä liikehdintä kehityksen uusien suuntien puolesta, kasvun tavoittelun vaihtoehdoiksi.
Solidaarisuusliike ei tästä syystä voi jäädä pelkäksi poliittiseksi painostustoiminnaksi. Valtiollisen tason politiikassahan ei juuri esitetä kysymystä, mikä todella on tarpeen vaan lähinnä, mikä on mahdollista. Instituutioiden sisältä katsottuna kehityksen suunnan muutos tai omasta elintasosta tinkiminen ei ole näyttänyt mahdolliselta. Kansalaisaktiivien ei kannata miettiä liikaa mikä on mahdollista, koska se mikä on välttämätöntä käy mahdolliseksi vain yrittämällä. Tässä instituutiot ovat tuomittuja perässähiihtäjien vaativaan rooliin
Vaikka kansalaisten
solidaarisuusliikehdinnän
tärkein tehtävä on tavoitella
välttämättömiä
rakenteellisia muutoksia sopivin askelin niitä kohti, tulee Maailmanpankin
kaltaisia organisaatioita painostaa parantamaan kehitystyönsä
laatua, Suomea lisäämään kehitystyörahojensa
määrää
jne.
Solidaarisuustoiminnan toistaiseksi tärkein opetus on, että kaikki on mahdollista, yhteistyössä on voimaa. Prosenttiliike oli joskus vain yhden teinipojan hassu ajatus. Mutta poika löysi toimintaryhmän johon liittyi. Ryhmässä ajatus löysi muotonsa. Kolme vuotta myöhemmin liikkeessä oli mukana kymmeniätuhansia ihmisiä. Kehitysmaakaupat olivat samalla tavoin vielä muutama vuosi sitten harvojen haihattelua. Niiden määrä on kivunnut aikoja sitten yli kymmeneen, ihmisiä on mukana sadoittain.
Niin kaikki muukin kehitystyö, toiminta jolla solidaarisuudesta tehdään totta, riippuu siitä, että uskallamme luottaa ideoihimme, kuunnella toisiamme ja kehittää ajatuksia siten teoiksi ja toiminnaksi.
Se pyörii sittenkin. Maailmamme.
Luonnonsuojeluliike oli vuosikymmeniä koonnut lähinnä akateemisia kansalaisia ajamaan uhanalaisten lajien rauhoitusta. 60-luvulta lähtien luonto alkoi saada puolustajia yhä laajemmista väestöpiireistä: heidän elinympäristönsä ja kotikontunsa joutuivat uhan alle samalla, kun luonto entistä selvemmin alistettiin teollisuuden raaka-ainelähteeksi.
Luonnon- ja ympäristönsuojelun erottaminen ei ole aina mahdollista eikä mielekästäkään - kotiympäristöään jokivarsilla voimayhtiöitä vastaan puolustava tulee samalla puolustaneeksi alkuperäistä luontoa. Hengitysilmaa saastuttava autoliikenne vaatii uusia teitä, jotka syövät soraharjut, hautaavat asfalttikuoren alle elävää maata ja surmaavat lukemattomia pieniä ja suuria eläimiä. Teknokemiallinen maatalous tuottaa kuluttajille huonoja elintarvikkeita, köyhdyttää maaperää ja rehevöittää lähivesiä. Samanaikaisesti se hävittää peltojen aurankukat ja ruiskaunokit, tuhoaa piennarkasvillisuuden ja syöttää myrkkyjä peltolintujen ravintoketjuihin.
Tärkein Suomen luontoon vaikuttava tekijä on metsäteollisuus. Metsien kiertoa on nopeutettu niin, että vanhojen metsien eliölajistoa tapaa enää harvoin muualta kuin luonnonsuojelualueilta. Metsäteollisuuden aseman takia metsätieverkosto on maassamme tiheämpi kuin missään muualla maailmassa samoilla leveyksillä. Se tavoittelee myös yhä suurempaa osaa aikoinaan kaukonäköisesti varsinaisten talousmetsien ulkopuolelle rajatuista suoja- ja lakimetsistä.
Metsäteollisuuden ansiosta suurin osa Suomen soista on ojitettu, mikä taas on laajasti pilannut vesistöjä. Teollisuus on muovannut myös lainsäädäntöä. Näihin asti maanomistaja on voinut ojittaa jopa suojelluksi aiotun suon ja saanut siihen myös valtionapua.
Maan suurin saastuttaja on puunjalostusteollisuus. Sen suunnitelmiin pohjaavat suurelta osin visiot "kasvavasta sähkönkulutuksesta", jonka takia maahamme puuhataan ydin- ja muita suurvoimaloita ja niiden avuksi lisää vesivoimaa.
80-luvun lopun vallitseva suomalainen arvomaailma on tekemässä luonnosta yhä selvemmin vain rahaksi muutettavan kohteen. Tästä on usein kysymys, kun poliitikko vaatii huomiota äänestäjiensä omistamasta uhanalaisesta luonnosta kaupunkiympäristöön ja kotimaasta kansainvälisiin kysymyksiin. Luonnonsuojeluliikkeellä on tekemistä voidakseen turvata edes valtakunnallisten suojeluohjelmien pitävyyden.
Kansalaisten ei tietenkään tarvitse tyytyä siihen, mitä virallisiin ohjelmiin on sisällytetty. Ihmisillä on oikeus puolustaa tärkeäksi kokemaansa luonnonkohdetta riippumatta siitä, voidaanko sitä laskelmin osoittaa "kannattavaksi" tai onko se mahdollisissa inventoinneissa osoittautunut kasvistoltaan tai eläimistöltään riittävän arvokkaaksi suojeluohjelmaan. Käytännössä siedettävät luontokohteet alkavat olla maaseudullakin automatkan päässä - bensakauppiaiden riemuksi.
Luonnonsuojelukysymyksissä uudet liikkeet Suomessa ensimmäisinä ottivat tärkeän ja väistämättömän askeleen lain kirjaimen tuolle puolelle - Koijärvellä - tyytymättä tarjottuun kelvottomaan kompromissiin. Kansalaistottelemattomuus ei ole kuitenkaan mikään patenttilääke, johon rynnätään oikopäätä. Monessa tapauksessa perinteisemmät keinot kansalaisadresseineen, yleisötilaisuuksineen, tiedottamisineen ovat riittäneet.
Luonnonsuojelun alalla on vakiintuneita valtakunnallisia järjestöjä kuten Suomen luonnonsuojeluliitto, sen ruotsinkielinen sisarjärjestö Natur- och Miljövård ja nuorisojärjestö Luonto-Liitto. Luonnonsuojeluliitto on suurehko ja organisaatiorakenteeltaan perinteinen kolmiportainen järjestö, mutta sen piireissä ja paikallisyhdistyksissä samoin kuin Luonto-Liiton kerhoissa tehdään ruohonjuurityötä. Varsinkin suurten paikkakuntien luonnonsuojeluyhdistyksillä on omat, vapaasti toimivat työryhmät pureutumassa esimerkiksi kaavoituksen ja asumisen, ilmansuojelun, alkuperäisluonnon tai jätehuollon ongelmiin.
Tarpeen mukaan, usein reaktiona uuteen ympäristötuhohankkeeseen, syntyy ja kuihtuu uusia, vanhoista järjestöistä riippumattomia asiaryhmiä. Parhaimmillaan luonnonsuojelun spontaani toiminta ja perinteiset järjestöt pelaavat yhteen: järjestötyöntekijät antavat kokemukseensa nojaten konsulttiapua spontaanimmille toimijoille ja takaa luonnonsuojelutyön jatkuvuuden.
Luonnonsuojelutyössä luonnonharrastus ja yhteiskunnallinen toiminta ovat monesti jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Luonnonharrastus, retkeily lintumaastoissa ja metsäisillä sydänmailla, luo henkilökohtaista tieto- ja tunnepohjaa, jolta toiminta rakkaitten alueitten ja tärkeäksi koettujen asioitten puolesta nousee.
Elämän jatkumista vaarantavat uhkatekijät liittyvät enemmän tai vähemmän energian tuotantoon ja käyttöön, kuten yllä oleva luettelo osoittaa. Tarkemmin sanoen ne johtuvat usein nimenomaan nykyisestä energiapolitiikasta, jota leimaa uusiutumattomien energialähteiden käyttö, tuhlaus, kasvu, sähköistyminen, keskittyminen ja energiajärjestelmän haavoittuvuus. Onneksi nykyinen suuntaus ei ole ainoa mahdollisuus - tämän osoittavat terveen järjen lisäksi käytännön kokemus ja lukemattomat tutkimukset. Nykyistä energiapolitiikkaa ei pidä yllä järkiperäinen hyvän elämän tavoittelu vaan se, että suuret yritykset ja valtiolliset instituutiot edistävät kapeakatseisesti omia etujaan. Riippumaton kansalaistoiminta energia-asioissa on siis välttämätöntä. Mutta mitä jokin pieni ryhmä ihmisiä voi tehdä noin valtavien ongelmien poistamiseksi? Suuret kokonaisuudet koostuvat pienemmistä osasista: myös oman kaupungin kivihiilivoimalalla on osuus metsäkuolemiin. Pienten ryhmien aloitteesta syntyneet kansanliikkeet ovat estäneet monia ympäristölle turmiollisia energiahankkeita. Suomalaisia esimerkkejä ovat Kopparnäsin ydinvoimalan ja Vuotoksen altaan torjuminen.
Menestys yhdellä paikkakunnalla voi rohkaista vastaavien ongelmien kanssa painiskelevia toimintaryhmiä ympäri maata - tai jopa ympäri maailmaa. Pienestä värähtelystä voi syntyä voimakas heilahtelu, joka riistäytyy irti tuhokurssia ylläpitävistä kahleista.
Kuuluisa esimerkki tästä on paikallisten naisten toiminta Reinin varrella Etelä-Saksassa sijaitsevassa Wyhlissä 70-luvun puolivälissä. He asettuivat päättäväisesti ydinvoimalatyömaan koneiden eteen, ja yhdistettynä monenlaiseen muuhun kansalaistoimintaan tämä pysäytti ydinvoimalan rakentamisen. Lukemattomat muut ihmiset rohkaistuivat ympäri maata, ja näin syntyi voimakas saksalainen ydinvoimanvastainen liike. Tämä liike taas on innoittanut monien muiden maiden liikkeitä, myös Suomen.
Valmiidenkin ympäristöä vaarantavien energialaitosten toiminnan estäminen on mahdollista. Tunnettu esimerkki on Itävallassa, jossa vuoden 1978 kansanäänestys kielsi valmiiksi rakennetun Zwentendorfin ydinvoimalan käynnistämisen. Tshernobylin jälkeen uusia "Zwentendorfeja" syntynee moniin maihin.
Jollei laitoksen toiminnan estäminen tai pysäyttäminen ensi hätään onnistuisikaan, kansalaistoiminnalla se voidaan saada noudattamaan tiukempia normeja. Näin laitoksen käyttäjät joutuvat maksamaan suuremman osan sen todellisista kustannuksista ja vaihtoehtoisten energialähteiden edut tulevat paremmin tarkasteluun.
Kansalaisryhmät voivat myös edistää myönteisiä energiaratkaisuja levittämällä niistä tietoa, vaatimalla niiden käyttöä rajoittavia esteitä poistettaviksi, edesauttamalla tutkimusta ja organisoimalla käytännön kokeiluja tai ryhtymällä niihin itse.
Toiminta-alat yhdistyvät, kun kansalaiset puuttuvat viralliseen energiasuunnitteluun. Nykyisin energiasuunnitelmia tekevät valtio (mm. sähkönhuollon runkosuunnitelmat), seutukaavaliitot ja kunnat. Energiayhtiöt ovat huolehtineet tehokkaasti siitä, että suunnitelmat edistävät niiden etuja. IVO jopa tekee monien kuntien energiasuunnitelmat. Jos voimia riittää, tehokas keino keskustelun herättämiseksi on laatia omalle kunnalle vaihtoehtoinen energiasuunnitelma. Ja ainakin voi asettaa kyseenalaiseksi kuntien suunnitelmiensa perustaksi ottamat ennusteet energiankulutuksen jatkuvasta kasvusta.
Järkevien energiavaihtoehtojen puolesta voi toimia myös asuinympäristössään ja työpaikallaan. Helpointa on sähkön ja muun energian säästön edistäminen, jossa asukasyhdistysten ja ammattiosastojen aloitteellisuudella voidaan saada paljon aikaan.
Terveyden ja sairauden tasapainoon vaikuttavat fyysisten tapahtumien ohella hyvin voimakkaasti myös psyykkiset ja yhteiskunnalliset tekijät. Voidaan pohtia esimerkiksi, miksi jollakulla on tarve olla sairaana ja ottaa itselleen sairaan rooli, joka hetkeksi vapauttaa ihmisen arjen paineista sekä sallii heikkouden. Länsimaisessa lääketieteessä voimavarat on suunnattu erityisesti sairauksien ruumiillisten oireiden poistamiseen. Psyykkisen ja sosiaalisen puolen hoitamiseen on perustettu omat organisaationsa, jotka ottavat vastuun vain omasta osa-alueestaan.
Kun ihmistä parannetaan palasina ja osa-alueina, kenenkään ei tarvitse ottaa kokonaisvastuuta; myös potilaan on vaikea sitä ottaa. Hoito on keskitettyä ja huippuunsa kehitettyä. Synnytetään mahdollisimman terveitä vauvoja, vaihdetaan elimiä, pidetään ihmistä elossa mahdollisimman kauan - mutta miten? Tilastoja kelpaa esitellä, ja kuitenkin ihmiset vieroksuvat ja pelkäävät hoitoa. Yhä useammat ovat valmiita sietämään "riskejä" inhimillisyyden ja yksilöllisyyden nimissä. Tällainen käyttäytyminen haastaa tietysti virallisen lääketieteen ottamaan huomioon ja soveltamaan vaihtoehtoisia hoitomuotoja- ja ajatuksia. Monet uudistukset ovatkin saaneet alkunsa ns. kansanlääkinnän piirissä ja usein niitä on aluksi kovasti vieroksuttu, esimerkkinä akupunktio. Synnytysosastoille pehmeät hoitomuodot ovat tulleet nopeimmin - johtuneeko alan naisvaltaisuudesta?
Niin sanotun vaihtoehtoisen terveydenhoidon hyöty on suurimmillaan siinä, että se rohkaisee ihmistä kuuntelemaan oman ruumiinsa ääntä. Elämäntilanteen ja siihen usein liittyvien ristipaineiden tiedostaminen onkin tärkeä askel kohti kokonaisvaltaista terveyttä. Itseään tutkimalla voi oppia tunnistamaan omalle ruumiille tyypilliset reaktiotavat ja hallitsemaan niitä omaehtoisin keinoin. Kun terveyden perusta on vahva, lieviä häiriötiloja voidaan hoitaa tukemalla ruumiin omaa parantumiskykyä esimerkiksi ravinnolla ja elämäntavan muutoksin.
On kuitenkin arveluttavaa vähänkin vakavammissa sairauksissa hylätä koululääketieteen tarjoama hoito kokonaan, varsinkin jos kyseessä on lapsi. Molempiin hoitomuotoihin voi silloinkin yleensä turvautua rinnan, sillä ne täydentävät usein toisiaan. Puhutaankin täydentävästä lääketieteestä. Kun potilas joutuu oireiden jatkuessa tai pahentuessa turvaamaan koululääketieteeseen, aina parempiin tuloksiin päästään, jos hoitoon yhdistyy hänen oma kiinnostuksensa, itsetuntemuksensa ja aktiivisuutensa esimerkiksi eri hoitomuotoja pohdittaessa.
Oman ruumiin ja psyyken hallintaa voi harjaannuttaa myös ryhmätyöskentelyn avulla. Joillakin paikkakunnilla on jo itsehoitoryhmiä, eikä kukaan estä sellaisen perustamista. Ryhmä voi yhdessä opiskella kirjallisuuden avulla ja pyytää eri näkökulmien asiantuntijoita keskustelemaan.
Ns. pehmeän lääketieteen palveluja Suomessa on saatavissa vain yksityislääkärin vastaanotoilla ja niitäkin hyvin niukasti. Lähin sairaala on antroposofien ylläpitämä Vidarkliniken Järnassa Tukholman eteläpuolella.
Erilaisia terveydenhoidollisia terapiamuotoja
on sen sijaan saatavissa aina perinteisestä kuppauksesta hivenaineanalyyseihin.
Kustannuksista vastaa potilas itse. Luontaishoitoala on sangen kirjava,
mestareineen ja puoskareineen; yhtenäistä hoitomuotojen valvontaa
ei ole vielä saatu aikaiseksi. Alalla toimii kyllä yhdistyksiä,
mm. Terveydenhuollon valinnanvapaus ry ja Suomen Luontaisterveyden Liitto,
mutta vaihtoehtoisen hoitokäytännön täytyy vielä
vahvistua koko lailla, ennen kuin sen asemaan on odotettavissa tuntuvaa
kohennusta.
YHTEISÖLLINEN RUOHONJUURIHOITO PUUTTUU
Silmiinpistävin ero verrattaessa suomalaista terveydenhoidon alakulttuuria moniin länsieurooppalaisiin on yhteisöllisen kansalaistoiminnan vähäisyys. Varsinainen työsarka lieneekin tässä - ei niinkään yhä uusien terapiamuotojen maahantuomisessa ihmisille, joilta ei vaihtoehtoja useinkaan puutu.
Länsi-Euroopan maista Länsi-Saksa on tässäkin kansalaistoiminnassa pisimmällä: jo vuoden 1983 lopulla Länsi-Berliinissä oli kaikkiaan 155 terveydenhoidon piirissä työskentelevää vaihtoehtoista projektia, jotka tarjosivat yhteensä 1650 työpaikkaa. Suomalaisia esimerkkejä odotellessa selostetaan seuraavassa joitakin länsiberliiniläisiä ilmiöitä:
Gesundheitsladen Berlin e.V. syntyi, kun ryhmä kriittisiä lääkäreitä, lääketieteen opiskelijoita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja sairaanhoitajia päätti tehdä jotakin eristyneisyytensä ja voimattomuutensa voittamiseksi. Perustetuissa työryhmissä vaihdetaan ajatuksia terveyden ja sairauden yhteiskunnallisista ja poliittisista yhteyksistä. Gesundheitsladen harjoittaa laajaa julkaisutoimintaa ja on useina vuosina järjestänyt ns. Terveyspäivät vaihtoehtona virallisille Lääkäripäiville.
Toimintaperiaatteita ovat solidaarinen yhteistyö vailla holhousta ja kaikkien aktiivinen osallistuminen ilman johtajia. Työntekijät ovat palkattomia vapaaehtoisia, varat saadaan yli 400 hoitoalalla työskentelevän 120-150 markan kuukausittaisesta tuesta sekä muista lahjoituksista. Länsi-Berliinin senaatti on kieltäytynyt tukemasta projektia, koska sitä ei katsota yleishyödylliseksi.
Stadtteilladen Gesundheit Wilmersdorf on edellisen projektin autonominen osa. Se avattiin keväällä 1982 Wilmersdorfin kaupunginosassa tekemään ennaltaehkäisevää valistustyötä ja auttamaan ihmisiä terveysongelmien ratkaisemisessa. Keskuksessa toimii erilaisia teemaryhmiä: hengitysterapia-, raskaus- ja rentoutusryhmät, syöpää sairastavien naisten ryhmä, sosiaaliapuongelmia ratkova ryhmä jne. Toiminta rahoitetaan suurimmaksi osaksi Länsi-Berliinin vihreitä edustavan Alternative Listen terveysvirkailijan palkan turvin, osaksi lahjoituksin ja jäsenmaksuin.
Ambulante Krankenpflege Berlin e.V. on
v. 1982 perustettu yhdistys, joka työskentelee Schönbergin
kaupunginosan
kotisairaanhoidon piirissä. Työryhmään kuuluu
kymmenisen
sairaanhoitajaa, sosiaalityöntekijä sekä joukko
tukijäseniä.
Ryhmä hoitaa tutussa kotiympäristössä sairaalasta
päässeitä,
jatkuvaa hoitoa tarvitsevia sekä kuolevia. Kotiin tuleva hoitaja
työskentelee
hoidettavan oman rytmin mukaan. Psyykkisten ongelmien hoitoa lukuun ottamatta
toiminnan rahoittaa sairaskassa.
Suomalaisessa yhteiskunnassa - kuten Pohjoismaissa ja Länsi- Euroopassa yleensäkin - on virallinen auttamisjärjestelmä rakentunut tämän vuosisadan mittaan tehokkaaksi ja kattavaksi. Apua tarvitsevien, oli hätä sitten taloudellista, psyykkistä tai fyysistä laatua, ei enää tarvitse turvautua laupiaaseen samarialaiseen, kuten vielä 1800-luvun lopulla ennen työväenliikkeen menestyksen alkamista oli suuressa määrin laita. Sosiaaliturva ja terveydenhuolto ovat korvanneet pelkän lähimmäisenrakkaudelle perustuneen vapaaehtoisuuden, joka oli luonteeltaan sattumanvaraista ja kattavuudeltaan riittämätöntä. Tietyssä mielessä on nyt toteutunut vuosisadan takainen sosiaalipoliittinen utopia - mutta kansalaiset, nämä uppiniskaiset narisijat, eivät vain osaa olla tyytyväisiä...
Kuten pitkälle kehitettyjä järjestelmiä yleensäkin, suomalaista auttamisjärjestelmää on alkanut vaivata raskasliikkeisyys, rutiinimaisuus ja epäpersoonallisuus. Terveydenhuoltolaitokset ovat monessa tapauksessa kasvaneet niin massiivisiksi, että yksityisen avuntarvitsijan (tai jopa työntekijän) on usein ylivoimaista ymmärtää niiden toimintaa ja sisäistä logiikkaa. Avun tarvitsijan ongelmat (sosiaalityössä) tai sairaudet (terveydenhuollossa) muuttuvat helposti joksikin mystiseksi ja tekniseksi asiaksi, joka elää omaa elämäänsä rattaistossa laitoksen kielellä määriteltynä ja diagnosoituna. Auttamisjärjestelmä tapaa mitata tehokkuuttaan "suoritteina", vastaanoton läpi kulkeneiden ihmisten määränä. Auttamisen sisällöstä ja laadusta puhutaan paljon vähemmän ja hiljaisemmin; sitä on myös vaikeampi mitata selkein tilastollisin menetelmin.
Viime vuosina auttamisen kohteet ovat
alkaneet
aiempaa äänekkäämmin puolustaa omia
näkökantojaan
ja osallistua itseään koskevien suunnitelmien ja
päätösten
tekemiseen. Liikuntavammaiset ovat kenties näkyvimmin olleet esillä,
mutta muutkin ryhmät, kuten mielenterveyspotilaat, näkyvät
murtautuneen irti passiivisesta roolistaan.
YHTEISÖLLISEN LÄHESTYMISTAVAN ESIMERKIT
Mitä epäpersoonallisemmaksi, mekaanisemmaksi ja byrokraattisemmaksi auttamisjärjestelmät koetaan, sitä suuremmaksi nousee vaihtoehtoisten ratkaisujen tarve. Omaehtoisille auttamisprojekteille on tyypillistä pienet puitteet ja luottamus avun tarvitsijan omaan kykyyn vaikuttaa tilanteeseensa, jos tähän annetaan mahdollisuus ja alustavaa tukea. Avun tarvitsija ei ole pelkästään auttamisen kohde. Yhteisöllinen lähestymistapa on tällaisten yritysten perusta: suunnitelmat ja päätökset tehdään yhteisissä palavereissa, ei suljettujen ovien takana, ja auttajan ja autettavan välinen muuri on matala. Yhteisölliset elämisen ja tekemisen tavat mahdollistavat myös yksilöiden ongelmien havaitsemisen niin varhaisessa vaiheessa, että niille voidaan tehdä jotakin, ennen kuin ne pääsevät poteroitumaan.
Jos kommunikointi yhteisön jäsenten välillä on kyllin aukinaista ja jos tavoitteet koetaan suuressa määrin yhteisiksi, tähän voidaan päästä; ellei, jotkut jäävät kisassa jälkimmäisiksi ja muuttuvat itsensä ja/tai muiden kannalta ongelmiksi.
Mielenterveyden saralla on tamperelainen Sopimusvuoren kuntoutustoiminta hyvä esimerkki virallisen järjestelmän ulkopuolella alkunsa saaneesta, mutta vähitellen sen kanssa yhteistoimintaan edenneestä vaihtoehdosta. Sopimusvuoren (toisin kuin saattaisi luulla, nimi on ikivanhaa perua, ei mikään uusbyrokraattinen keksintö) perusti 1970luvun alussa ryhmä tamperelaisia erikoissairaanhoitajia, jotka olivat vuosien mittaan nähneet psykiatristen potilaiden kroonistuvan apaattisiksi ja tahdottomiksi Pitkäniemen sairaalan pitkäaikaisosastoilla. Vanhaan puutaloon kunnostettiin tilat 23-paikkaiselle asuinyhteisölle, johon potilaat saivat kykyjensä ja kiinnostuksensa mukaan siirtyä asumaan. Asukkaat hoitavat itse suurimman osan talon ylläpitoon kuuluvista tehtävistä. Ulkopuolista henkilökuntaa on vain kaksi, ja nämäkin ovat paikalla vain normaalina työaikana. Järjestelmä on sittemmin laajentunut portaittaiseksi. Asukas voi vähitellen halutessaan siirtyä pienempään, 4-5 hengen yhteisöön, joka edelleen vastaa itse asuintalonsa ja taloutensa hoidosta, ja niin edelleen kohti yhä itsenäisempää elämistä ja olemista.
Nykyisin Sopimusvuori toimii yhteistyössä kuntainliittojen kanssa, ja Tampereen yliopisto tekee sen toiminnasta tutkimuksia. Alunperin omaehtoinen projekti on näin integroitunut viralliseen järjestelmään, mistä tässä tapauksessa kumpikin osapuoli näyttää pelkästään hyötyvän. Sopimusvuoren toimintaideat ovat epäilemättä myös edesauttaneet yhteisöllisempien hoitoajatusten leviämistä virallisen terveydenhuollon piiriin. Pääkaupunkiseudulla toimii nykyisin Niemikoti, jonka idea on pääpiirteissään sama ja jossa Helsingin kaupunki on mukana. Voidaan odottaa suuntauksen leviävän muuallekin Suomeen.
Helsingissä jo toistakymmentä vuotta Aulis Juneksen johdolla toiminut Arkadian nuorisoklinikka keskittyy erityisesti päihdeongelmien kourissa rimpuileviin nuoriin. Kuopiossa vaikuttaa myöhempää perua olevan Sirkkulanpuiston talo (vanhat puutalot näkyvät olevan kaikkien auttamisen vaihtoehtojen yhteinen nimittäjä), joka ei rajaa kävijöitään millään tavoin. Ikkunassa on teksti "Auta auttamaan" ja sisällä kahvia ja kohtalotovereita; koulutettua henkilökuntaa ei ole ensinkään. Helsingissä toimii Naisten terapiakeskus, jossa sekä työntekijät että kävijät ovat naisia ja joka keskittyy nimenomaan naisten mielenterveyden edesauttamiseen. Tampereen vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan ryhmä VESPA on pitänyt yllä sosiaaliturvan kohteiden tapaamispaikkaa ja oman avun keskusta; Helsingissä toimii yksinäisyydestä kärsivien Kohtauspaikka.
Jotkut seurakuntien ylläpitämistä auttamispisteistä tavoittavat niin ikään ihmisiä, jotka eivät joko voi tai halua päästä osallisiksi virallisen järjestelmän palveluista. Helsinkiläinen Snellu (virallisesti "Helsingin ev.-lut. seurakuntien erityisnuorisokeskus") on yksi tällainen.
Täydellisen luettelon kokoaminen on vaikeata sikälikin, että vaihtoehtoiset auttamisprojektit ovat usein vastauksia tiettyyn ajalliseen ja paikalliseen tarpeeseen ja saattavat toimia vain lyhyen ajan. Toisaalta: vaihtoehtoisesta auttamisesta jos mistä on mahdotonta puhua ilman käytännön esimerkkejä.
Viralliset järjestelmät pystyvät tuskin koskaan muuttumaan niin joustaviksi ja inhimillisiksi, etteikö Suomessakin olisi jatkuvaa tarvetta erilaisille oma apu- ja vapaaehtoishankkeille. Virallista järjestelmää ne eivät voi kokonaan korvata, mutta pelkällä olemassaolollaan ne ovat jatkuvasti vaikuttamassa virallisen järjestelmän toimintaperiaatteisiin.
Suuresta osasta ympäristön tuhoamisesta vastaa piittaamaton tuotanto ja kulutus. Kemiallisten aineiden käytön jatkuva lisääminen lupaa myrkkykatastrofeja tulevaisuudessakin. Raaka-aineiden säästäväisestä käytöstä ja kierrätyksestä sekä energian käytön tehostamisesta innostutaan aivan liian hitaasti.
Monet tuotteet ovat suoraan vaarallisia myös käyttäjilleen. Huomiota on kiinnitetty mm. saasteiseen ravintoon ja epäterveelliseen asuntoon. Tupakan ja vaarallisimpien torjunta-aineiden jouduttua täällä kyseenalaiseen valoon teollisuus on ryhtynyt hakemaan markkinoita kehitysmaista. Vaarallisille tuotteille eniten alttiina ovat usein muutenkin heikoimmilla olevat ihmiset. Myös pilaantunut ympäristö koettelee pahimmin huono-osaisimpia.
Kaikki tämä teettää töitä ihmisillä, joiden mielestä kuluttajaliikehdintä on suoran vaikuttamisen parhaita tapoja. Kuluttajaliikehdintä ottaa tuottajia ja kauppaa lähestyessään todesta ajatuksen, että asiakas on aina oikeassa. Se pyrkii painostamaan viranomaisia ja poliitikkoja, jotta nämä eivät ymmärtäisi talouselämän etuja ja "realiteetteja" liikaa. Se levittää esimerkein ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä tapoja elää. Se teettää tarvittaessa omia tutkimuksia asioista, joista vallalla on vain sitoutunut tieto.
Yllyttämällä ihmisiä tekemään myönteisiä tai kielteisiä ostopäätöksiä (so. boikotteja) saadaan tuottajat toisinaan polvilleen. Kun ponnekaasuista pidetään tarpeeksi ääntä, saadaan otsonikehää karkottamattomia vaihtoehtoja, pysyi lainsäädäntö perässä tai ei.
Yritysten on myös yhä enemmän ennakoitava, mihin heidän asiakkaansa seuraavaksi puuttuvat. Moni nykyaikainen yritys joutuu käyttämään ns. eettisiä konsultteja, jotka auttavat vastaamaan ekologisesti ja yhteiskunnallisesti tietoisten asiakkaiden hankaliin vaatimuksiin. Näin tapahtuu merkittävässä määrin mm. Yhdysvalloissa, jossa kuluttajaliikkeet ovat aikaansaavia ja vahvoilla.
Vanha totuus, että maailmaa pyörittää raha, on saanut uutta sisältöä ns. vastuullisen yritystoiminnan liikkeissä. Niissä ihmiset haluavat seurata tavanomaista tarkemmin, minkälaista tulevaisuutta raha poikii. Huomiota kiinnitetään yrityksen ympäristövaikutuksiin, työntekijöiden kohteluun, avoimuuteen, kehitysmaasuhteisiin jne. Ydinvoima, asetuotanto ja Etelä-Afrikka ovat selkeästi epäsuosiossa. On syntynyt myös vastuullisia sijoitusyrityksiä sekä pankkeja.
Kuluttajaliikkeiden voimin muutetaan myös lainsäädäntöä ja taloudellisen toiminnan muita reunaehtoja. Tehtäväkenttää onkin: Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen, täysin avoimet EY-markkinat vuoden 1991 loppuun mennessä, heikentävät suomalaista tuoteturvallisuutta, esimerkiksi sähkölaitteiden. Kemiallinen, mahdollisesti säteilytetty "euroruoka" pyrkii tännekin. Viranomaiset "harmonisoivat" lakejamme, mutta kenen eduksi? Euroopan Yhteisöön kuuluvalla Tanskalla on kokemuksia siitä, että Brysselistä saadaan entistä huonompia ympäristösäädöksiä.
Omat tutkimukset ovat paikallaan silloin, kun virallinen tieto pettää. Keski-Euroopassa kuluttaja- ja ympäristöjärjestöt havaitsivat Tshernobylin jälkeen ilmoitukset elintarvikkeiden ja ympäristön säteilyarvoista kestämättömiksi. Myötämielisten tutkijoiden avulla saatiin nopeasti aikaiseksi valvontaverkosto, joka välitti tietoa myös maiden rajojen yli. Kuluttajaliikkeen(kin) on välttämättä oltava kansainvälinen.
Kaikki eivät voi kuluttaa edes välttämättömimmän edestä. Eriarvoisuus on nyt ennen muuta globaalista. "Ruokaa kaikille!" on nimenä kansainvälisellä liikkeellä, joka kertoo nälän ja aliravitsemuksen aiheutuvan maailman poliittisen ja taloudellisen vallan vääristymistä. Kehitysmaakauppaliike pyrkii reiluihin taloussuhteisiin köyhien maiden tuottajien kanssa ohi ylikansallisten riistoyritysten. Vauraiden maiden kuluttajat voivat edistää oikeudenmukaisuutta suoraan kehitysmaakaupoissa asioimalla.
Yhden asian liikkeeksi kuluttajaliikkeestä ei ole. Ehkä juuri siksi sillä voi olla tavallista enemmän mahdollisuuksia muuttaa maailmaa, jossa ongelmat ratkaisuineen liittyvät yhteen.
Ihmiset ovat jo aikoja sitten oivaltaneet, että heidän mielipiteensä jää helposti virallisessa vallankäytössä huomioimatta, elleivät he itse tuo niitä aktiivisesti esiin. Koska yksittäisen asukkaan ääni ei kauas kuulu, on lähdetty liikkeelle ryhminä, yhteisin vaatimuksin. Suomessa onkin olemassa tuhatlukuinen asukas- ja omakotiyhdistysten verkosto. Asukastoiminta on yleensä voimakkainta alueella, joka on jollakin tavoin omaleimainen, maantieteellisesti tarpeeksi yhtenäinen tai jonka asukkaita yhdistävät jotkin erityiset ongelmat. Asukastoiminnan verevä maalaisserkku on tietysti kylätoiminta, joka onkin tehnyt tuhansien järvien maasta satojen kylätoimikuntien maan.
Onnistuneesta ja yhtenäisyyttä
luovasta asukastoiminnasta on lukuisia esimerkkejä. Tampereella Pispalassa
asukkaat onnistuivat muuttamaan alueelle suunnitellun asemakaavan, joka
olisi toteutuessaan tuhonnut täydellisesti omaperäisen ja sosiaalisesti
kiinteän vanhan puutalokaupunginosan. Asemakaava olisi muuttanut
puutalokylän
yläluokkaiseksi, muodikkaaksi terassitaloalueeksi, elleivät pispalalaiset
olisi valittaneet siitä sankoin joukoin. Niinpä kaavaa jouduttiin
muuttamaan vähin erin. Tuloksena oli nykyinen, pikemminkin
säilyttämään
kuin uudisrakentamiseen kannustava kaava. Kun Pispala vielä liitettiin
valtion perusparannuskokeilualueiden joukkoon, voitiin ainakin väliaikaisesti
huokaista helpotuksesta.
Vireän asukastoiminnan käynnistää tavallisesti jokin uhka: tuhoava kaava, aluetta halkovan moottoritien tai saastuttavan energialaitoksen tulo seudulle tms. Yhteinen vihollinen yhdistää, mutta asukastoiminnalla voidaan saada aikaan lähes minkä tasoisia asioita tahansa: järjestää alueen jätehuolto mielekkäällä tavalla, kunnostaa monitoimitalo jostakin vanhasta vuokrakasarmista, organisoida tavaranvaihtopäivät, hankkia yhteinen kummilapsi kehitysmaasta jne.
Asukastoiminnassa on vahva perusta kaupunginosaneuvostoille, jotka saattaisivat demokratisoida päätöksentekoa hankalankokoisiksi paisuneissa kaupungeissamme. Kun niitä vääjäämättä aletaan perustaa monen muun maan malliin, eivät asukkaat saa antaa niiden luiskahtaa puolueiden leikkikehiksi. Yhtä tärkeää on huolehtia siitä, että ne voivat päättää myös alueen budjetista pelkkien lausuntotekstien muotoilun sijaan.
Palkkatyön ja talouden maailmassa tehdään suuret päätökset, vedetään suuntaviivat, asetetaan kehitykselle kehykset, sovitetaan ristiriidat. Silti tuohon maailmaan osallistuu vain puolet ihmisistä.
Yksityisyyteen ja asumiseen sen sijaan osallistuvat kaikki. Kotityön puitteet ovat enemmän muokattavissamme kuin julkinen maailma. Jos osaamme purkaa joka ruokakunnan onnellisuusmuuria yhdistämällä hiukan joitakin toimintoja, töitä ja tilojakin, erityisesti naisten työtaakka keventyy.
"Uuden arjen" yhteisöllisempien toimintojen ja niiden edellyttämien puitteiden luominen omaan taloon, kortteliin tai asuinalueelle parantaa kaikkien kotipiiriin sidottujen tai siinä vapaaehtoisesti oleskelevien ja työskentelevien ihmisten elämää. Vanhukset, vammaiset, sairaat, lapset hoitajineen, yksinäiset ja työttömät ovat näitä, mutta myös esim. uuden tekniikan avulla kotoa työskentelevät. Kaikkiaan näyttää viime vuosikymmenten ihmisvirta lähimmästä elinpiiristä pois kääntyvän takaisin asuinalueille. Monet haluaisivat tuoda palkka- tai hoivatyön lähemmin asumisen yhteyteen, vaikkakaan eivät välttämättä yksityisen kodin seinien sisälle.
Kokeillahan voisi, miten
lähipiirissä,
mahdottoman pienten ruokakuntien ja mahtavan masiinan välistä
kuilua kurottaisiin: ihmiset voisivat itse muodostamissaan porukoissa haalia
tehtäväkseen ja päätettäväkseen
elämän
ylläpidon lisäksi esimerkiksi kiinteistön huoltoa ja korjausta,
pienimuotoista rakentamista, verstastuotantoa, omia pesuloita ja
pikkukauppoja.
Yhteisöllisyyden asteikko venyy:
- (Tavallisimmin) vapaa-ajan toiminnot kaupunginosan tai taloyhtiön sisällä merkitsevät yhteistilojen hankkimista, harrastamista ja juhlintaa, talkoita ympäristön kohentamiseksi, suunnitteluun vaikuttamista, kiinteistön huoltoa, palvelujen parantamista. Suomessa on tällaista yhteistoimintaa vielä nuoren kaupunkikulttuurin, onnettoman vuokralaislainsäädännön ja rajun rakennemuutoksen takia vähän. Ulkomailla melko tavalliset kaupunginosakeskukset, osuuskunnalliset kaupat, kahvilat ja verstaat, kierrätyskeskukset, omarakentaminen ja omavaraistuotanto muodostavat jo jonkinlaista itsenäisempää paikallistaloutta eli välitaloutta.
- Asuinyhteisössä useat ruokakunnat ovat siirtäneet osan elintoiminnoistaan yhteisiksi tehtäviksi mutta säilyttäneet suurimman osan yksityisyydestään ja tavallisen asunnon varustuksesta. Vanhusten ja lasten hoito, päivän pääateria, huolto- ja korjaustyöt voivat järjestyä vuoroissa ja työryhmissä.
- Suurperheessä 5-20 ihmistä asuu yhdessä samaa taloa ja jakaa melkein kaikki perustyöt. Yksityistä on kunkin oma huone ja rahatalous. Jo opiskelijasolu voi toimia tällä tavoin.
- Työyhteisössä harjoitetaan
yhteistä tuotantoa. Joissakin tapauksissa työyhteisö voi
koostua myös itsensätyöllistäjien erillisistä
tuotantoyksiköistä, -yrityksistä tms. Työ voi olla
maataloustyötä, vaatteiden keruuta, elektroniikkaa, muuta verstas-
tai käsityötä, tiedotusta tai vaikka musiikkia. Tällaiset
yhteisöt saavat helpoimmin tiloja, koska ne voivat rekisteröityä
yrityksiksi ja viitata työllistävyyteensä yms. Vuonna 1985
Eeva Jäntin ja Helena Sulvan tutkimukseen löytyi Suomesta 51
työyhteisöä.
ASUINALUEITA ODOTTAVA RÄÄTÄLINTYÖ
Asuinalueita on vain harvoin suunniteltu nykyaikaisella tavalla yhteisölliseen elämänmuotoon. Vaatimukset ja ehdotukset vanhojen "eristyksien" purkamiseksi ja yhteistoiminnan mahdollistavien rakenteiden synnyttämiseksi jäävät asukkaiden tehtäviksi. Toisinaan mukaan on vedettävissä yhdyskuntatyöntekijä, jolle on ehkä kertynyt kokemusta muista ympyröistä.
Uuden asuinalueen suunnitteluun on asukkaiden vaikea päästä mukaan, joskin tätä suosivia virtauksia on alkanut esiintyä enemmän. Kunnallinen demokratia jättää toisinaan pienen määrän tontteja ns. omajohtoiseen rakentamiseen, kun rakennusliikkeet ja pankit ovat jakaneet enimmät. Miksi yleisimmän asunnonhankintatavan tulisi enää kauaa olla ensin valinta Meidän Pankin ja Kaikkien Pankin asuntosäästötilin kesken ja sitten Huvikummun ja Suvikummun tuota pikaa valmiiden uudisrakennusalueiden välillä?
Parasta olisi, jos elämä olisi taas mahdollista siellä missä asuntoja on riittämiin, taloja autioituvina, vuokrattavinakin eikä vain ostettavina. Ongelmana on tavallisesti työpaikkojen puute, mutta työtä voi myös tuoda mukanaan. Yhteisöllisyys työssä taas luo pohjaa paikallisjohteisemmalle kehitykselle ja - mikä ehkä tärkeintä - itseorganisoitumiselle, rikkaamman arjen kokemukselle.
Aikamoisen arkisen sosiaalisen murroksen merkitys on toistaiseksi ollut poliittisesti lähinnä paikallista, ei niinkään yleistä. Eihän sadantuhannen yhteisöasukin Tanskastakaan ole tullut sosialistista, jos joku sitä toivoi tai pelkäsi.
Ruoka ja ruokailutavat ovat muuttuneet ratkaisevasti. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten elintarvikkeita ei juuri esikäsitelty: maito tuotiin pastöroi- ja homogenoimatta, kermapintaisena kauppoihin, kana ehkä kynimättä ja porkkana taatusti pesemättä vailla itämisenestoaineita. Suuri osa väestöstä oli maanviljelijöitä, vielä suurempi osa omatarveviljelijöitä ja -keräilijöitä. Ruoanlaittoon käytettiin paljon aikaa. Ruokailuun liittyvät tavat ja yhdessäolo olivat tärkeä osa elämää.
Ajan myötä kuitenkin lopetettiin - ja lakiteitse usein kiellettiin - yhä useamman elintarvikkeen myyminen alkumuodossaan. Korkeamman jalostusasteen piti poistaa pilaantumisen aiheuttamat terveysriskit. Samalla kotiäidit alkoivat siirtyä palkkatyöhön. Kiirettä piti ja perhepiirissä vietetty aika hupeni, TV löi lopun ajan laadullisesti lättänäksi. Syntyi tarve hoitaa ruokailu nopeasti ja vaivattomasti. Teollisesti valmistetut, huonosti tai keinotekoisesti säilyvät, usein lisäaineiset elintarvikkeet uudenlaisine terveysriskeineen valtasivat markkinat. Suuri osa ruokailusta on nyt keskitettyä "joukkoruokailua" valtion ynnä muiden ravitsemuskeskuksissa. Kotona nautitaan monestikin pelkkiä välipaloja, käsiteltyä ja ravinnosta riisuttua kioskiruokaa.
Takavuosien yleinen tapa hakea talven perunat säkeissä suoraan maalta tai kasvattaa ne itse pienillä palstoilla kaupungin laitamilla on pakostakin katoamassa. Uudet asunnot on suunniteltu vähittäiskaupassa päivittäin asioiville yksittäisille ostajille; niistä puuttuvat riittävät tilat esimerkiksi juuresten tai hillojen pitkäaikaiseen säilytykseen. Kiihtyvää kuluttamista palveleva yhdyskunta- ja asuntosuunnittelu tekee monessa suhteessa mahdottomaksi ihmisten järkevän yhteistoiminnan.
Vaikka kasvisten ja yleensä elävän ruoan syönti on toisaalta jälleen lisääntymässä, se ei aina merkitse, että syötäisiin terveellisemmin. Joissakin maissa kasvisruokaa syövien äitien rintamaidosta on löydetty jopa normaalia suurempia myrkkyjäämiä tehoviljelyssä käytettävistä rikkaruoho- ja hyönteismyrkyistä, lisäksi mm. raskasmetalleja, PCB:tä yms., jotka joutuvat ympäristöstä elintarvikkeiden "vieraiksi aineiksi". Toki näitä haitta-aineita kulkeutuu elimistöömme myös lihasta, ovathan eläimet kasveja ylempänä ravintoketjuissa, joten ne rikastavat tiettyjä myrkkyjä.
Ruoan terveellisyys ei siis ole lainkaan
ongelmaton asia. Mistä hankitaan puhdasta ruokaa? Miten sen voi
tietää
olevan korkealuokkaista? Missä sitä voi
säilyttää?
Monet ihmiset ympäri Suomea ovat ryhtyneet torjumaan yleistä elämänlaadun huononemista muodostamalla ns. ruokapiirejä. On syntynyt monenlaisia ryhmiä, sovellutukset ovat eriasteisia ja yksityiskohtaisemmat toimintatavat paikallisten puitteiden muovaamia. Mutta kokeiluissa on paljon yhtäläisyyksiä.
Ruokapiiri voi koostua esimerkiksi parista, kolmesta perheestä, opiskelijaporukasta, jonkin yhdistyksen aktiiveista tai samalla työpaikalla työskentelevistä. Tällainen yhteenliittymä on sitten alkanut ostaa ruokansa suoraan tuottajilta. Ruokapiiri on ottanut yhteyttä niihin lähiseudun viljelijöihin, jotka eivät käytä myrkkyjä tai keinolannoitteita, ja tilannut heiltä viljaa, juureksia ja vihanneksia suoraan kaupunkiin. Jotkut ovat myös tarjonneet viljelijöille talkooapua kiireisiksi ajoiksi.
Tällaisesta maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksesta on monia etuja. Turhat välikädet poistuvat: tuottajat saavat enemmän rahaa tuotteistaan ja kuluttajat samalla rahalla enemmän tuotteita. Työapu puolestaan auttaa käsityövoittoisia ekoviljelmiä laajentumaan: esimerkiksi vaara, että halla ehtii ennen nostajia, pienenee.
Viljelijöiden ja kaupunkilaisten suora vuorovaikutus on merkityksellistä kehityspolitiikassa pahasti syrjitylle maaseudulle. Jo pelkkä vieraan ryhmän ja sen kokemusmaailman suora kohtaaminen antaa virikkeitä ja uusia ajatuksia - molemminpuolin. Kun yhteistyöhön on totuteltu pitemmän aikaa, viljelijä voi helpommin päästä irtautumaan tilanhoidosta kursseille tai matkoille, koska "omia" lomittajia löytyy. Kaupunkilaiset puolestaan oppivat ymmärtämään viljelijän arkea. Ne, jotka haaveilevat maalle muuttamisesta, voivat näin tutkiskella haaveittensa realistisuutta.
Täysipainoinen ruoka syntyy mainiosti kotimaisista tuotteista, mutta ulkomaisista saa vaihtelua ja täydennystä, eikä tätä pidä vähätellä. Pyrkimyksenä on tietysti hankkia mahdollisimman puhdasta, mutta myös mahdollisimman mielekkäästi ja oikeudenmukaisesti tuotettua ruokaa. Onneksi Suomessa jotkut luontaiselintarvikkeiden maahantuojat ovatkin kiinnostuneita oman kaupan kannattavuuden ohella myös sosiaalisesti rikkaamman elämän luominen kaupungeissa ja maaseudulla, meillä ja kehitysmaissa. Kun ruoan ostetaan yhdessä suurehkoina erinä luontaistuotetukusta, sen saa halvemmalla kuin jos jokainen ostaisi papunsa erikseen terveyskaupasta.
Ruokapiireistä on kehittynyt myös muuta yhteistoimintaa: laitetaan ja syödään ruokaa yhdessä, pesukoneettomat ovat jossakin päässeet pesemään vaatteensa ystävien luona, musiikkia soitetaan ja kuunnellaan, keväisin laitetaan polkupyörät ajokuntoon jonkun ulkovajassa jne. Eiväthän ruokapiirit olekaan syntyneet pelkästään terveellisemmän ruoan tarpeesta vaan myös vapauttamaan turhauttavasta, aikaavievästä, päivittäisestä kulutuskierteestä voimavaroja, aikaa ja rahaa mielekkäämpään toimintaan.
Lapsiin liittyvien ruohonjuuriorganisaatioiden tulisi perustua konkreettiselle toiminnalle; loputon keskustelu siitä mikä saattaisi olla hyväksi lapsille vain kasvattaa turhautuneiden teoreetikkojen joukkoa. Seuraavassa annetaan kaikesta huolimatta vihjeitä siitä, miten kansalaistoiminta voi antaa oman lisänsä lasten yhteiskunnalliseen kasvatukseen.
Lapset, erityisesti pienet lapset, tarvitsevat aikuisten AIKAA. Lasten tulisikin antaa enemmän olla mukana kaikessa, mitä aikuiset tekevät. Tämä ei tietenkään tarkoita, että heidän annettaisiin tehdä mitä tahansa mieleen juolahtaa tai häiritä ketä haluavat. Rajoja tulee asettaa ja aikuiset tarvitsevat rauhaa keskustellakseen joistakin asioista, mutta hyvä sääntö on se, että jos kokous on vahingollinen lapsille, se on vahingollinen ihmisille yleensäkin.
Lapset eivät tarvitse uusimpia
kulutushienouksia,
merkkifarkkuja yms. He tarvitsevat tavaroita, jotka viestittävät
heille, että käyttöesineet on tarkoitettu käytettäviksi
ja että ne voivat myös olla kauniita ja hauskoja.
Kerätkää
siis yhdessä tavaroita ja vaihdelkaa niitä keskenänne;
älkää
varastoiko niitä ullakolle pölyttymään.
Vanhempien omat lastenhoitoverkostot ovat yksi vaihtoehto lastentarhoille ja päiväkodeille. Niitä ei ole helppo perustaa tai ylläpitää, koska kokemusta yhteistyöstä on niukasti, mutta mahdollista se silti on.
Toisten lapsia voi ottaa hoitoon, käytännössä vailla sen kummempia muodollisuuksia. Ryhmä vanhempia voi myös perustaa oman lastentarhan, kunhan löytää sopivan tilan, ja palkata sinne haluamiaan hoitajia. Jos ja kun seudulla on pulaa kunnallisesta päivähoidosta, sosiaaliviranomaisilta voi aivan aiheesta pyytää tukea tällaiseen omatoimisuuteen. Se tulee joka tapauksessa halvemmaksi kuin heidän tulevaisuudessa ehkä tarjoamansa päivähoitopalvelut.
Kotihoidon tuesta jo saa jonkin verran käyttöpääomaa yhteisiin hankkeisiin. Kuluja voi pienentää omalla työpanoksella, joka on tarpeen jo siksikin, että vanhemmat ja lapset säilyttäisivät arkisen tuttavuutensa. Parhaassa tapauksessa virkamiesten valvonta on vähäistä: he haluavat vain pitää huolta siitä, että lastentarhassa ei käytetä laitonta lapsityövoimaa. Suurempi vaara ovat ne ihmiset, jotka yrittävät kasvattaa lapsista pieniä kristittyjä, kommunisteja, liberaaleja, buddhalaisia tai pakottaa heitä muihin maailmassa vallitseviin ajattelun pakkopaitoihin. Mutta nämä riskithän tulevat yleensä vanhempien hahmossa.
Olisi hyvä, jos muitakin
lähistöllä
asuvia ihmisiä saisi mukaan toimintaan - olivatpa vanhempia tai eivät;
moni haluaisi olla täti tai vaari. Se vaatii kuitenkin paljon
etukäteisvaivaa,
eikä menestys sittenkään ole taattu.
Tunnustakaamme kertaheitolla, että kaikista hienoista fraaseista huolimatta päivähoidon ja koulun ensisijaisena tehtävänä on varastoida lapsia sillä aikaa, kun aikuiset eivät heitä halua. Pakollista koulutusta, koulutuksen aikaistamista tai pidentämistä hyvin tunnetuista yhteiskuntapoliittisista syistä tms. tulisi vastustaa yhtä paljon kuin mitä tahansa muuta pakkoa. Ainoa järkevä peruste kouluille on se, että ne pelastavat jotkut lapset vielä kouluakin kehnommista kodeista.
Suomen lain mukaan on sallittua perustaa yksityisiä kouluja, mutta tie on pitkä ja mutkikas eikä järkevä, jos tarkoitus on perustaa yksityisiä säilytyslaitoksia valtion laitosten sijaan. Käyttäkää sen sijaan hyväksenne mahdollisuutta kouluttaa lapset itse yhdessä samanmielisten vanhempien kanssa, katsokaa haluaako joku auttaa tässä. Tämä tietenkin edellyttää muutenkin tavallisuudesta poikkeavaa elämäntapaa, joustavia järjestelyjä työn ja muun elämän kesken jne.
On hyvin tärkeää auttaa koulua käyviä lapsia säilyttämään kiinnostuksensa oppimiseen neuvomalla heille museoiden, kirjastojen ja lapsille avoimien työpaikkojen tarjoamia mahdollisuuksia. Lapsille pitäisi perustaa paikkoja, jotka olisivat täynnä kirjoja ja kaikkea muuta mahdollista tavaraa, joiden avulla he voisivat löytää vastaukset kysymyksiin, joihin koulu ei ole vastannut. Tällaisten paikkojen ei tarvitse olla kalliita, jos tavarat ovat käytettyjä ja rakennukset olemassa.
Koulutuksesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että me itse olemme esimerkkejä, joista lapset ottavat mallia. Eletään siis itse omien arvojemme mukaan: jos lapsemme arvostavat niitä, he seuraavat meitä. Lapset ovat todellisia tekopyhyyden vihaajia ja sen paljastajia. Sitä ominaisuutta kannattaa rohkaista.
Meillä on vankka tarve kehystää taidetta, rajata kuvia. Tehdä siistejä paketteja, repiä kärpäseltä siivet, sahata särmät. Tilataide häkellyttää, samoin orgaaniset kokeilut, muodon rikkominen, sisällön varioiminen, uudet arvostukset.
Jo miltei kohdusta ihminen kääritään vaaleanpunaisiin ja vaaleansinisiin kuorrutuksiin; pojat ovat poikia, tytöt niin suloisia. Pojat ovat aktiivisia tekniikan ihmeitä, tytöt hoivaavat ja ovat suojeltavia. Vaatii usein yletöntä yksilöllistä itsellisyyttä haluta itselleen kokonaisen ihmisen ominaisuuksia, sisällyttää persoonaansa myös niitä toisen sukupuolen yksinoikeutena pidettyjä piirteitä: oikeutta olla itsenäinen nainen tai herkkä mies esimerkiksi.
Vanha naisliike vaati naiselle oikeutusta olla mies, väitti, että tottavie nainen on miehen veroinen. Uudessa naisliikkeessä on lähdetty enemmän kyselemään urautuneen roolijaon mielekkyyttä, uudelta pohjalta arvottamaan elämän peruskysymyksiä. On uskottu enemmän itseen, lähdetty toteuttamaan omia projekteja.
Toiminta ei ole niinkään ulkopuolelta määräytyvien ehtojen puitteissa tapahtuvaa vastatoimintaa, reagointia valmiisiin, latteisiin ärsykkeisiin. Se on enemmänkin toimintaa, kokemista, hakemista omien tarpeiden ja mieltymysten pohjalta, omien valmiuksien kehittämistä.
Tärkeätä on, että toiminnan kulloisetkin muodot löytyvät yhdessä sisältöjen kanssa. Tärkeätä on, että tekijöitä, näkijöitä, ajattelijoita, siivoojia, kokijoita ei liian aikaisin eriytetä toisistaan. Vastuuseen kasvattaminen, monipuolisiksi ihmisiksi kypsyttäminen olkoon tehtävänä.
Osallistumisen kuvioissa, epävirallisissakin, hiertävien hierarkioiden rakentumisen välttäminen vaatii ponnistelua. Se, että vallasta ei keskustella, valta sivuutetaan kielteisenä ja vaikeana kysymyksenä, ei vielä poista valtaongelmia. Perinteisin johtajaominaisuuksin varustetut henkilöt tönitään helposti liikkeiden keulakuviksi. Tieto ja valta jumiutuvat.
Anarkistis-feministisellä
pienryhmätoiminnalla
(lue: vaihtelemalla toimintamuotoja, vastuuta
kierrättämällä,
organisoitumalla alhaalta ylöspäin, toimimalla yhteisöllisesti
jne.) on paljon antaa liikkeille, jotka näkevät, että uudet
aatteet vaativat uudet vaatteet, uusi politiikka uudenlaisen poliittisen
käytännön.
- Meidän koti on niin iso, että sinne mahtuu paljon naapureita, sanoo 3-vuotias Henrini: Meille voivat kaikki ihmiset tulla kylään. Ehkä olen onnistunut kasvattamaan poikaani sosiaaliseksi ja silti itsetuntoiseksi. Kodin, työn, harrastamisen, perheen, ihmissuhteiden rajoja liikuttamalla.
Hiekkalaatikon ääressä, pesutuvissa, tutkijapiireissä, makuukamareissa tehdään politiikkaa. Vaikka olen istunutkin joka toinen keskiviikko kaupunginvaltuustossa, en usko, että valkoisessa salissa puhuminen, esityslistojen seuraaminen, päätöksille nyökyttäminen tai niiden vastustaminen, olisi vallan erityistä politiikkaa, oikeampaa ja varsinaisempaa kuin se, mitä arki on täynnänsä. Meidän on valppaammin havainnoitava rutiineja, silloin tällöin pelkistettävä, sanoiksi puettava arkisia käytäntöjämme. Haettava yhteisöllisiä ratkaisuja huushollin pyörittämiseen, jotta energioita vapautuisi mahdollisimman monille (naisille) mahdollisimman monenlaisiin tehtäviin.
Elämänmuotomme hyvä mittari on se, kuinka hyvin vammaiset, lapset ja vanhukset kulkevat mukana rytmissämme. Ei voi olla hirveästi mieltä sellaisessa, että lasten päivähoidon järjestämisestä keskustellaksemme joudumme jokainen yksityisesti ja erikseen hankalasti järjestämään lapsemme johonkin hoitoon siksi aikaa.
Naisliikkeen vallankumouksellisuus olkoon
torsosti eriytettyjen elämänpiirien yhteen soljuttamisessa,
elämän
yhteisöllisten rakenteiden uudelleen versottamisessa.
Elämäkö
onnetonta saksitaittoa "työn", "huvitusten", "asumisen" ja muiden
viipaleiden kanssa? Ei, vaan yhteyksien, limittäisyyksien ja lomittaisuuksien
hauska dialektinen kudelma.
Lakot ovat kuitenkin vain eräs, tosin tarkimmin tilastoissa seurattu palkkatyöläisten ruohonjuuritoiminnan muoto. Menettelytapojen kirjo ulottuu henkilökohtaisesta työstäkieltäytymisestä, työstä pois jäämisestä, irtisanoutumisesta ja syytteen nostamisesta kollektiivisiin, lakon kaltaisiin toimintoihin. Lakkojakin on monenlaisia: poliittisia, taloudellisia, laillisia, laittomia, spontaaneja, organisoituja, villejä, korpi-, järjestö-, myötätunto-, piste-, yleis-, osa-, istuma- ja jonotuslakkoja (lakoista lisää luvussa IV.8.2.)
Raja erilaisten lakkojen välillä ei ole tarkasti määriteltävissä, ei liioin raja lakon ja eräiden muiden kollektiivisten kansalaistoiminnan muotojen. Palkkatyöläiset kieltäytyvät ylitöistä, ryhtyvät itse vaikuttamaan liukuhihnatyön nopeuteen, alkavat noudattaa työmääräyksiä niin tarkkaan, ettei työstä tule mitään, valtaavat tehtaan, jonka työnantaja uhkaa lakkauttaa, ryhtyvät penkomaan tilikirjoja ja kehittelevät vaihtoehtoisia tuotantomenetelmiä, organisaatioita ja tuotteita, etsivät uusia markkina-alueita.
Mitkä tuossa vuosikymmeniä jatkuneessa ja palkkatyöläisten enemmistöä muodossa tai toisessa koskettaneessa liikehdinnässä ovat yhteiskunnan muuttamisen kannalta ratkaisevia kansalaistoiminnan muotoja?
Useimmiten palkkatyöläisten ruohonjuuritoiminta on ollut työläisten vastarintaa: välitöntä itsepuolustusta tai työnantajan ja työläisten välistä taistelua työn tulosten jakamisesta. Palkkatyön yleistyminen ja työläisten järjestäytyneen toiminnan tunnustaminen ovat lisänneet palkkatyöläisten keskinäistä kilpailua, joka tapahtuu usein samoissa muodoissa kuin työläisten vastarintakin.
Palkkatyöläisten
keskinäinen
palkkakilpailu ei eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta ole muuta
kuin jatkuvasti yli varojensa kuluttavien ihmisten yritystä
pärjätä
itsensä ja toistensa kanssa kulutuksen oravanpyörässä.
Työläisten vastarinta on yhteiskuntaa muuttavaa, palkkakilpailu
useimmiten säilyttävää - noin voisi yleistää
samalla tunnustaen, miten vaikeaa rajanveto tässäkin asiassa
on.
Ratkaisevia ovat siis ne toiminnan muodot, joissa tukahduttamisen, alistamisen ja itsensä toteuttamisen rajoittamiseen kohdistuva vastarinta kehittyy kohti työprosessin valvontaa ja vaihtoehtoisia ratkaisuja. On olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, että tällainen kehitys on mahdollinen. Järjestäytymisvapauden tukahduttamiseen kohdistunut vastarinta toi järjestäytymisvapauden. Andrew Friedman on esittänyt monin esimerkein vahvistetun teorian siitä, miten työnantajat käyttävät joustavia ja osallistuvia menetelmiä niihin työläisiin, joiden vastarintakyky on suuri. Vastaavasti heikon vastarintakyvyn omaaviin palkkatyöläisiin sovelletaan suoraa ja karkeaa sanelupolitiikkaa. Esimerkkinä ajateltakoon vaikkapa suhtautumista toisaalta tekstiilityöläisnaisiin, toisaalta tekstiililaitosmiehiin
Vastaavalla tavalla voidaan esittää useita erilaisia tapoja, joilla palkkatyöläiset ovat saaneet tilaisuuden valvoa työprosessia. Valvonta onkin eräänlainen välivaihe vastarinnasta kohti vallankäytön ja vaihtoehtojen rakentamisen eri muotoja.
Vaihtoehtoisella tuotannolla voidaan tarkoittaa monia eri asioita. Raimo Lovio on esittänyt neljä eri aluetta, joilla vaihtoehtoisesta tuotannosta on puhuttu:
- työ: työllisyys, terveellisyys, mielekkyys, inhimillinen teknologia ja työorganisaatio;
- luonto: pehmeä teknologia, luonnonvarojen ekologinen käyttö;
- tarpeet: mitä ja kenelle tuotetaan, tuhlauksen vastustaminen, asetuotannon muuttaminen rauhanomaiseksi, kehitysmaiden huomioon ottaminen;
- yhteiskunnallinen tuottavuus:
säästävä
ja sopiva teknologia, raskaan työn vähentäminen, luonnonvarojen
säästäminen.
Autoja voidaan koota liukuhihnalla, tuotantosolussa tai robottien avulla. Paperin valkaiseminen voi perustua luontoa eri tavalla kuormittaviin menetelmiin. Autojen polttoainekulutus voitiin puolittaa, kun ns. öljykriisi muuttui tosiasiaksi. Työläisiä voidaan hallita käskien, epävirallisin säännöksin tai käyttäen hyväksi heidän luovia kykyjään. Koko henkilökunta voi olla mukana suunnittelussa, tai se voi olla uskottu vain pienelle eliitille. Luetelluista ja monista muista vaihtoehtoisista ratkaisumalleista löytyy esimerkkejä, jotka toimivat nykyisessä markkinataloudessa. Niitä syntyy kaiken aikaa jo pelkästään yritysten välisen kilpailun, saalistuksen tai itsepuolustustarpeen ansiosta.
Vaihtoehtoinen tuotanto on mahdollista, koska se on jo todellisuutta. Kysymys on näiden mahdollisuuksien kehittämisestä, niihin tarttumisesta ja ehkä myös niiden vapauttamisesta kapitalistisen kasautumisen kaikkivallasta.
Kehitys vastarinnasta valvontaan ja vaihtoehtoiseen tuotantoon on väistämättä ristiriitainen jo yksin siitä syystä, että se vielä toistaiseksi kehittyy vastarinnan ja kilpailun anarkiana, eikä siis kovinkaan tietoisena prosessina. Samalla kuitenkin juuri pyrkimys tuotannon ja tuotteiden jakelun hallintaan on vaihtoehto tuhlaamiselle, tukahduttamiselle, alistamiselle. Ilmeisesti se on myös kansalaistoiminnan haastavin alue, onhan kysymys yhteiskunnan kovasta ytimestä.
|
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin toimintaoppaan alkuun ja sisällysluetteloon | Takaisin Tammilehdon kotisivun alkuun