| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Maan ystävien blogissa 11.5.2016. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Pyhäjoki kuohuu
Provokaattorien toimintasuositukset
Odotan bussia Pyhäjoella. Vuolas joki virtaa lähellä. Olen ollut paikkakunnalla puolitoista vuorokautta, mutta tuntuu, että kotoa lähdöstä on kulunut jo viikko.
...
Nousen aamujunaan Karjaalla. Olen menossa ydinvoimanvastustajien leirille puhumaan. Juna on aivan täynnä. Vieressäni istuu korealainen mies, joka esittäytyy Byung Jin Leeksi. Hän on ydinvoimainsinööri, joka on ollut Turussa hieromassa kauppaa korealaiseen ydinvoimalaan tulevasta lämmönvaihtimesta. Hänen yhtiönsä haluaisi myydä myös Suomeen ydinvoimalan. Juttelemme pitkään energia- ja ympäristöpolitiikasta. Olemme lähes kaikesta erimieltä, mutta Lee kuuntelee näkemyksiäni. Hän on miellyttävä ja ystävällinen. Lee haluaa lähettää vaimolleen kuvan minusta.
Junan seisoessa Tampereella luokseni tulee tuntematon nainen, jonka pitäisi jo poistua junasta. Hän haluaa kuitenkin ennen sitä kiittää minua ja kaikkia Pyhäjoella toimivia ydinvoima-aktivisteja. Hän on sattumalta kuullut, kun olen puhunut puhelimessa matkastani. Hänen mielestään ydinvoimahankkeen torjuminen on todella tärkeää.
Kokkolassa luen päivän lehtiä. Jotkut aktivistit ovat heitelleet kiviä Ylen toimittajaa kohti. Pahalta näyttää! Onneksi Ylen nettisivuilla aktivisteihin vähintään neutraalisti suhtautuva toimittaja kertoo, että leiriläiset olivat sopineet toimittajien kanssa siitä, että ihmisiä saa kuvata vain, kun siihen annetaan lupa. Silti myötätuntoa kivien heittäjille ei helposti löydy.
Pyhäjoen Salella odottelen turhaan luvattua kuljetusta leirille. Vieressäni pitkäpartainen mies koettaa käynnistää mopoaan, joka ei ota toimiakseen. Vaihdamme pari sanaa. Samalla hänen kännykkänsä soi. Puhelimessa on aktivisti, jonka piti tulla minua hakemaan. Majoitukseni leirin lähellä olevassa mökissä ei onnistukaan, koska mökin omistaja on vetäytynyt yhteistyöstä kivien heiton takia. Aktivisti pyytää pitkäpartaista, joka osoittautuu Pyhäjoella jo pitkään asuneeksi Raimoksi, hakemaan minut Salelta. Raimo kertoo, että ilmeisesti minä satun olemaan hänen vieressään ja lupaa majoittaa minut luokseen.
Leirit ja niiden sisaret
Käyn vielä samana iltana leirissä, joka sijaitse kirkonkylän lähellä olevassa metsikössä. Se on ollut pystyssä viime kesästä lähtien. Kamiinateltoissa on värjötelty kovilla pakkasillakin. Nyt leirissä on vain muutama ihminen. Suurin osa on toisella leirillä, joka on hiljattain rakennettu Hanhikivenniemelle, lähemmäksi Rosatomin työmaata. Kuulen juttuja poliisin väkivallasta. Yhden aktivistin naama on turvonnut. Kiinnioton yhteydessä nuorta naista oli raahattu alaleuasta ja potkittu selkään. Samalla kättä oli väännetty niin, että se oli mennyt sijoiltaan. Kaikki tämä, vaikka ihminen ei tehnyt mitään vastarintaa. Onneksi käsi on nyt saatu takaisin paikoilleen.
Aamulla pääsen aktivistien vuokraamalla isolla invataksilla uuden leirin lähelle. Kävelen perille mutaista metsäpolkua. Leiri sijaitsee puoleksi soistuneessa havumetsässä. Joka puolella on isoja kamiinatelttoja ja pieniä retkeilytelttoja. Täällä yöpyminen edellisten päivien kylmässä ja sateisessa säässä ei ole ollut leikintekoa.
Syön aamiaista belgialaisen keittiöryhmän ruoanlaittoteltan lähellä. Gentistä kotoisin oleva ryhmä kiertää ympäri Eurooppaa tukemassa erilaisia aktioita hyvällä vegaaniruoalla. He tapasivat Pariisin ilmastokokoukseen liittyvissä mielenosoituksissa suomalaisia aktivisteja, jotka pyysivät heitä tulemaan leirille. Ryhmä suostui ilomielin. Talven mittaan vaihdettiin lukemattomia sähköposteja, jotta ruoanlaitto Euroopan syrjällä saataisiin onnistumaan. Tukholmalainen kenttäkeittiöryhmä lainasi varustuksensa, ja näin kuljetusmatka lyheni ratkaisevasti.
Keittiötä vastapäätä on tiedotuskoju. Sen seinillä ja pöydillä on kampanjajulisteita ja -lehtisiä eri puolilta Eurooppaa. Moneen aktioon olisin valmis lähtemään, jos olisin perheetön. Paikalle osuva pohdiskelevan tuntuinen nuori mies kiinnostuu toukokuun puolessavälissä Saksan ja Puolan rajalla järjestettävästä suuresta Ende Gelände -ilmastoleiristä. Siellä aiotaan kansalaistottelemattomuuden avulla vastustaa ilmastokatastrofia edistävää ruskohiilenlouhintaa. Hän lähtenee myös heinäkuun lopulla Magdeburgin tienoille War Starts Here -leirille, jossa toimitaan lähellä sijaitsevaa sotaharjoitusaluetta vastaan.
Monet kyselevät, milloin pidän alustukseni. En osaa vastata kysymykseen varsinkaan, kun suurin osa leiriläisistä näyttää olevan muualla. Eräs aktivisteista kertoo, että voimalaitosalueelle johtava uusi tie on suljettu ihmisketjulla.
Lähden katsomaan blokkia, joka onkin yllättävän lähellä leiriä. Tiellä makaa kolme naista ja yksi mies. He ovat kahliutuneet toisiinsa käsistään. Kahleet ja käsivarret ovat paksujen rautaputkien sisällä. Laitimmaisten ihmisten toinen käsi on kahlehdittu öljytynnyrin sisään. Tynnyri on täynnä betonia. Näyttää olevan mahdotonta irrottaa ihmisiä heitä vahingoittamatta. Kaksi makaajista on tuttuja. Kyselen nuorilta naisilta heidän vointiaan. Eivät halua syödä eivätkä juoda. Auringon mentyä pilveen on kuitenkin alkanut tulla kylmä. Kaksi muuta kahliutujaa ovat kokeneita aktivisteja. He puhuvat keskenään saksaa ja laulavat tunnetun saksalaisen muusikon laulelmia.
Jotkut paikalla olijoista tietävät, että tällaisen putken saa irti ihmistä vahingoittamatta vain paineilmaleikkurilla, jollaisia on ainoastaan palokunnalla. Se taas tuskin ehtii paikalle ennen iltaa. Näyttää, että blokkauksella estetään työmaan toiminta pitkäksi aikaa. Tunnelma on korkealla.
Robocopit hyökkäävät
Sen katkaisee huuto: ”Poliiseja!” Noin viiden sadan metrin päähän alkaa kertyy poliisien pakettiautoja. Seitsemästä ajoneuvosta purkautuu joukko poliiseja, joista osa on täysissä mellakkavarusteissa. Poliisit lähtevät kävelemään blokkia kohti. Useimmille aktivisteille tulee kiire. He eivät halua tulla pidätetyiksi. Paikalle jäävät vain välttämättömät kahlehdittujen tukihenkilöt.
Osa lähtee leiriin, mutta osa jää leirin lähellä olevalle tielle rakennetuille barrikadeille. Yksi ihminen kiipeää korkean tripodin huipulla olevalle riippumatolle ja alkaa soittaa kitaraa. Jotkut keräävät kiviä. Mellakkapoliisit alkavat lähestyä barrikadia. Kun poliisit ovat noin sadan metrin päässä, yksi naamioitunut aktivisti huutaa megafonin avulla poliiseille varoituksen. Poliisit eivät siitä piittaa. Katson parhaaksi poistua paikalta ja mennä takaisin leirille. Tämä ei enää tunnu väkivallattomuudelta, josta leirin järjestäjät olivat etukäteen sopineet ja jonka noudattamisesta leirin mainoksissa kerrottiin.
Vähän ajan kuluttua yksi aktivisti tulee leiriin ja kertoo, että poliisit olivat käyttäneet kumiluoteja ja muoviammuksia. Kivien heitto ei heitä mitenkään pysäyttänyt. Kumiluoteja ammuttiin myös ihmisten yläruumiiseen, vaikka se on kielletty. Kuulemma kyseisellä aseella poliisi oli USA:ssa tappanut yhden ihmisen, minkä jälkeen nämä väkivaltavälineet kiellettiin yhdessä osavaltiossa. Toinen leiriläinen kertoo, että yksi blokkiin kahlehdittu on saatu irti. Yhden ihmisen kädet oli revitty kivuliaasti kahleiden läpi. Hän oli huutanut tuskissaan.
Poliisit ovat jääneet barrikadien luo eivätkä heti etene leirille. Jotkut uskovat heidän jättävän leirin rauhaan. Kohta kuitenkin kuuluu huuto: ”Poliisit tulevat!” Lähes kaikki poistuvat leiriltä metsän kautta. Jäljellä ovat vain keittiöryhmä, minä ja ruotsalainen filmintekijä Håkan. Poliisit ilmestyvät lähimpien puiden taakse. He ovat toppauksineen, kypäröineen ja aseineen tieteisfilmien robottisotilaiden näköisiä. Vaikuttaa siltä, että kohta lentää kumiluoteja. Alamme huutaa, että olemme keittiöhenkilökuntaa ja toimittajia. ”Robocopit” käskevät meidän marssia kädet ylhäällä luokseen ja istua maahan. Keittiöryhmäläisten kädet sidotaan nippusiteillä taakse. Kun kerron olevani toimittaja, saan pitää käteni vapaana.
Poliisin huomassa
Meidät marssitetaan tielle. Siellä poliisi ottaa takkini ja tyhjentää taskuni. Sanon taas olevani toimittaja ja näytän pressikorttini. Poliisi alkaa epäröidä ja soittaa esimiehelleen. Tämä käskee tuoda toimittajatkin Raahen poliisiasemalle. Minut pannaan istumaan poliisiauton pieneen takatilaan. Huomaan, että minulla on kauhea jano. Koputuksilla onnistun saamaan takkini taskussa olleen vesipullon takaisin.
Kohta koppiin ahdetaan yksi keittiöryhmän jäsen. Hänen kasvonsa ovat veressä, ja hänen kätensä on sidottu taakse. Belgialainen näyttää kärsivän kovasti. Juotan hänelle vettä pullostani. Ruoanlaittaja kertoo olleensa metsässä, kun poliisi oli kaatanut hänet maahan ja raahannut lyhyen matkaa, jolloin kasvoihin oli osunut teräviä esineitä. Nippusiteet kiristävät tuskallisesti. Pitkien koputusten ja huutamisten jälkeen poliisi suostuu irrottamaan siteen ja laittamaan käsiraudat tilalle.
Vähän ajan kuluttua koppiautoon tuodaan myös Håkan. Hän pelästyy kovasti nähdessään pienen tilan. Hänen jo melkein unohtunut klaustrofobiansa puhkeaa uudelleen. Lopulta poliisi avaa kopin ja auton keskitilan välisen ikkunan, jolloin Håkan pystyy tulemaan sisälle.
Kun ajamme pois voimala-alueelle menevää leveää ja suoraa tietä pitkin, Håkan arvelee sen olevan osa uuden kylmän sodan infrastruktuuria: venäläiset lentokoneet saattaisivat käyttää sitä kiitoratanaan. En oikein usko häntä, mutta joka tapauksessahan Hanhikiven ydinvoimala olisi osa Venäjän ydinasekompleksia.
Poliisiasemalla meidät teljetään oven vieressä olevaan isoon häkkiin. Näemme, kuinka aktivisteja yksitellen siirrettään häkin ohi autoista selleihin. Kiinniotettujen suuren määrän takia jokaiseen selliin ahdetaan neljä ihmistä. Ohi kulkee myös ihminen, jonka käsi oli kahlehdittuna betonitynnyrin sisään. Kuulen myöhemmin, että hänen irrottamiseen oli tarvittu kuin tarvittukin palokuntaa, joka oli sahannut tynnyrin halki. Sitä ennen hänen kättään oli riuhdottu niin, ettei hän enää pystynyt liikuttamaan sormiaan.
Odotettuamme pari tuntia ja keskusteltuamme komissaarin kanssa ja vakuutettuamme vielä kerran olevamme toimittajia, meidät vapautetaan. Minun reppuni ja Håkanin auto ovat kuitenkin vielä leirillä, joka on nyt piiritystilassa. Saamme yhden Raahen poliiseista soittamaan piirittäjille, että päästäisivät pari toimittajaa leirille.
Tilaamme taksin ja ajamme takaisin Pyhäjoelle. Taksikuski kertoo käyvänsä Olkiluodon voimalalla tekemässä vuosihuoltotöitä. Hän sanoo, ettei hän nyt varsinaisesti ydinvoimaa vastusta, mutta Hanhikiven niemen voimalaprojektista hän ei tykkää: laitoksen rakentajakin oli valittu väärin.
Päästyämme mutapolun alkuun Håkan jää rupattelemaan poliisien kanssa, kun minä käyn leirillä kolmen poliisin kanssa. Leiri on vielä ehjä. Aktivistien sijasta siellä istuskelee kymmenkunta poliisia odottelemassa omaisuuttaan hakevia leiriläisiä. Reppuni on siirretty kuusen alla olleesta kätköpaikasta keskelle leiriä. Tavarat on pengottu ja läppäriäni on yritetty avata. Kysyn lupaa kuvata, mutta sitä ei anneta.
Alueella vilisee poliiseja. Osa on siviilipuvussa. Paikalle on tuotu raivaustraktori barrikadeja tasoittamaan. Helikopterikin on käytössä. Varmaan yksi Suomen kalleimmista poliisioperaatioista. Rosatomin tulevaa voimalaa rahoitetaan Venäjän hyvinvointirahastosta, mutta näyttää, että Suomenkin ”hyvinvointivaltion” alasajosta säästyneille rahoille on löytynyt käyttöä täällä.
Provokaattorien toimintasuositukset
Kuulemme poliiseilta, että yksi heidän autoistaan on poltettu. Illalla käyn uudestaan vanhalla leirillä. Siellä on suuri joukko aktivisteja, jotka ovat metsän kautta päässeet pakoon poliiseja tai jotka olivat jättäneet tämän päivän aktiot väliin. Kyselen auton polttamisesta. Kukaan ei ole nähnyt kyseistä autoa. He huomauttavat, ettei dieselajoneuvon polttaminen ole aivan helppoa. Sanon, että poliisiauton polttaminen on sellaista toimintaa, johon poliisin tai jonkin tiedustelupalvelun provokaattorit voisivat ryhtyä mustamaalatakseen liikettä. Tuskin kuitenkaan siitä on tässä tapauksessa kysymys. Tuntuu, että harva aktivisti on tietoinen monista Saksassa ja muualla paljastuneista tapauksista, joissa poliisin soluttamat provokaattorit esiintyvät aktivisteina ja yllyttävät tekemään tekoja, jotka yleisesti tuomitaan.
Matkalla kotiin olen sekavien tunteiden vallassa. En puhunut aktivisteille kivien heittämisestä poliiseja ja toimittajia päin. Mutta myös tämä voisi tapahtua liikkeeseen soluttautuneen provokaattorin yllytyksestä. Tuskinpa tällaistakaan yllytystä on esiintynyt. Tämän mahdollisuuden olemassaolo kuvaa vain sitä, miten tiettyjä keinoja valitsemalla aktivisti voi pelata vastapuolen pussiin. Kivien heittäminen on jo ehtinyt hajottaa monia yhteistyökuvioita ja heikentää ydinvoimanvastaista liikettä. Ja tämä tapahtuu hetkellä, jolloin nimenomaan Pyhäjoen ydinvoimalan passiivinen – ja mahdollisesti aktiiviseksi muutettavissa oleva – vastustus on valtavan laajaa.
Tietenkin Raahen poliisi on käyttäytynyt julmasti ja törkeästi kiinniotettuja kohtaan, tietenkin Suomen valtion harjoittama väkivalta väkivallattomia ihmisiä kohtaan on epäoikeutettua, tietenkin väkivaltamonopolin antaminen joidenkin byrokraattien ja poliitikkojen käsikassaraksi on sietämätöntä ja tietenkin poliisin harjoittama ydinvoima- ynnä muiden yhtiöiden megaväkivallan suojelu on täysin väärin. Mutta tästä ei seuraa aktivistien harjoittaman väkivallan taktista mielekkyyttä saatikka sitten sen yleistä hyväksyttävyyttä.
Tunnen suurta sympatiaa nuoria aktivisteja kohtaan – myös niitä, jotka heittivät kiviä. Heidän kohtaamisensa Pyhäjoella oli innostava kokemus. Mutta surettaa kovasti, että he ovat valinneet keinoja, jotka saattavat sotia heidän päämääriään vastaan. Kaikki haluavat varmaan vahvistaa liikettä. Toki sen tulee olla monimuotoinen, mutta siinä pitää olla sija myös vammaisille, lapsille ja hitaasti kulkeville ja reagoiville vanhuksille.
Varmasti olen itsekin toiminut monta kertaa vastoin päämääriäni. Virheitä ja vääriä arviota teemme kaikki. Tämä mahdollisuus kannattaa aina pitää mielessä.
20.05.16
Lisää kommentti
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments