Olli Tammilehto's writings

Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Päivitetty Suomen aikaan 26.11.2025 klo 21:58

Nyt Suomessa on 30.11.2025 klo 13:10

Tämä sivusto sisältää tekstejäni vuosilta 1977-2025 – yhteensä yli 300. Tekstien joukossa on myös kahdeksan kirjaa ja kaksi tutkimusraporttia.

Blogi→

in English→

Etsintä näiltä sivuilta:

Olli Tammilehdon kirjoja:

Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into 2017

<

Kylmä suihku – Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into 2014

Rahdin rikokset – Kansainvälisten tavarakuljetusten ekologiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Into 2009

Yhden taalan kysymys – Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003

Maailman tilan kootut selitykset. Like 1998

Rikkaruohoja Maggien olkikatolla

Vaihtoehtoliikkeiden parissa vuoden 1989 Britanniassa

M/S Jupiter irtaantuu Bergenin satamasta. Jo nyt tuntuu, että olen Kauppa & Handel Unionin ulkopuolella. Suurin osa matkustajista on eng­lantilaisia. He istuvat kasseineen pienissä ryhmissä ja pitävät hillitysti hauskaa. Vaatetus tuntuu erilaiselta - ehkäpä vain vähemmän poh­joisamerikkalaiselta kuin meillä nordilaisilla.

Siitä on jo 15 vuotta, kun olen viimeksi käynyt tuolla vanhan maailmanjärjestelmän keskussaarella. Tunteeni on varmaan samankal­tainen kuin lappi­lai­sella, joka puolentoista vuosikymmenen tauon jälkeen on matkalla Hel­sinkiin: kuulun tuohon epäitsenäi­seen välittäjä­kerrostu­maan, joka ui imperiumin kielessä ja kulttuurissa lähes päivit­täin.

70-luvulla, varsinkin sen puolenvälin tienoilla, oli Britannia vaihtoehtoliikkujien mekkoja¹. Materialisteille oli Lucas Aerospace ja vaihtoehtoinen tuotanto, jossa henkilökunta kieltäytyi olemasta luoma­ton; spirtu­alisteille Findhorn ja vaihtoehtoinen yhteisö, jossa luonto kieltäytyi olemasta hengetön. Ja tuo mainio Undercurrents välitti tietoa, analyy­siä ja kritiikkiä kaikesta tästä. Mutta sitten tyrehtyi Undercur­rents ja muista lehdistä saimme lukea vain, mitä epäkelpoa Margaret oli taas nähnyt hyväksi kattaa paksulla kuolleiden olkien kerroksella.²

Yöllä herään hätään. Laiva keinuu kovasti. Lepotuoliosaston lattia on täynnä Stavangerista tulleita koululaisia: osa jatkaa juhlimis­ta, osa oksentelee, osa voi vain muuten pahoin. Oksennus kostuttaa makuupaikkaani. WC:ssä alan itsekin oksentaa.

Niin, lentäen olisin jo perillä. Mutta Englanti on merta ja eihän tuntureillakaan vaelleta siksi, ettei autolla pääsisi perille.

*

Newcastle upon Tynen retkeilymajan sisätilan erottaa raikkaasta, lokakuun lopun katuilmasta korkeintaan yksi ikkunalasi. Energian tuh­laukseen­kaan ei syyllistytä, sillä ainoa lämmityslaite on ruokasalissa.

KOMIA UNISSA

Viileän, virkistävän yöunen jälkeen lähden kävelemään keskus­taan päin. Ylioppilastalolla on kommunistisen puolueen järjestämä naiskon­ferenssi. Ostan sieltä Marxism Today-lehden, jossa Gorbatshov saa kiitosta. Talon pääovella myydään Living Marxism-lehteä, jonka kan­nen mukaan Gorban ja Josifin erottaa vain pukeutumisesta. Tätä lehteä julkaiseekin Revolutionary Communist Party, jonka isä aurin­koinen on Trotski. Myös ylioppilaiden ilmoitustauluja hallitsevat com- ja left-ryhmien ilmoitukset. Löydän myös opiskelijavihreiden julisteen, jossa ilmoitetaan Maan ystävien johtajan Jonathon Porrittin puheti­laisuudesta.

Vanhaa teollisuus- ja satamakaupunkia mainostetaan turis­teille nyt lähinnä Elton Squaren, tehokkaan kulutusparatiisin sijainti­paikka­na. Kaikkien teen ystävien on myös katsottava Earl Greyn monument­ti. Imperiumia rakentanut jaarli Grey on korotettu korkean pylvään huipulle suojaan roskaväeltä.

Myös vaihtoehtoinen elämäntapa on saanut sijaa tässä Englannin köyhän pohjoisen keskuksessa. Kaupungintalolla ovat vaihtoehtotera­pian ja lääketieteen messut. Löy­dän huokeahintaisia kasvisravintoloita vaivatta.

Illalla kävellessäni yhdellä kaupungin pääkaduista näen vähän päästä miniha­meisia, räikeästi maalattuja nuoria naisia. Onko kadun­miesten seurana tosiaan näin paljon katunaisia? Sitten minulle selviää: tämä on juhlivien työväenluokkaisten naisten normaali pukeutumistyyli. Englanti on vielä luokkayhteiskunta myös sosiaalisesti eikä vain marxilaisessa talousteoriassa.

Aamu on taas kuulas, aurinkoinen ja viileä. Jatkan matkaa bussilla. Suurten kaupunkien väliset bussitaksat on kilpailtu todella alas. That­cheriläinen liikennepolitiikka pitää energiaa ja ilmaa säästä­vien junien hinnat yli kaksi kertaa kalliimpina.

Etelään johtavan moottoritien varret ovat metsättömiä. Impe­riumin rakentajien sota­laivateollisuus ehti hävittää Brittien saarten puuvarat jo aikaa sitten. Nyt poltetaan satojen miljoonien vuosien takaisia metsiä. Vähän päästä on suurten jäähdytystornien rykelmiä, joissa 2/3 kivihiilen energiasta menee sananmukaisesti taivaan tuuliin. Suomessa ja Itä-Euroopassa tätä voimaloiden hukkaenergiaa käytetään yleisesti talojen lämmittämi­seen.

Independentistä luen, että 10 000 köyhää vanhusta tulee tänäkin talvena kuole­maan kylmyyteen.

ASUNTO JA ÄÄNI

Lontoossa saan asua ystävän ystäväni entisen findhor­ni­laisen, luona. Asunto on kylmä eikä edes kylmä vesi tule vain yhtä hanaa vääntä­mällä. Mutta se sijaitsee keskustan tuntu­massa yhdessä hienoim­mista kaupunginosista. Ja vuokraa isäntäni maksaa vain noin 100 markkaa kuussa: vanha säädös on estänyt koro­tukset vuosikymmeniin. Tosin hän ei ole virallinen vuokralainen vaan hänen srilankalainen ystävän­sä. Tämä ilman solariumia ruskettunut ihminen ja hänen per­heensä yritti elää vuokra-asunnossaan, mutta rikkaat naapurit tekivät elämän sietämättömäksi: lasten kiusausta, liimaa lukkoon ja muuta pikkuhaus­kaa.

Tilapäinen asuinkumppanini ei asu virallisesti myöskään muualla. Siitä koituu Thatcherin Englannissa muuan haitta: äänioikeus menee. Ystäväni ei anarkistina tätä sure. Samaten hän ottaa ilomielin vastaan asunnottomuudesta koituvan edun: valtiolle ei tarvitse maksaa veroja.

Aamulla en pääse kiinni oikeaan Lontoon tunnelmaan: ei sumua, ei edes pilviä. Maanalainen on täynnä turisteja. Suurin osa puhuu englantia - mutta väärällä korostuksella. Victoria-aseman turistineu­vonnassa on kymmeniä Lontoon opaskirjoja, mm. kaksi kirjaa kirja­kaupoista, opas kasvisruokapaikoista ja suurkaupungin luonto-opas.

Vaihtoehtoisissa ja vasemmistolaisissa kirjakaupoisssa on runsaas­ti feminismiä ja elämäntapaa. Sen sijaan uutta poliittista ajattelua saa hakea.

Charing Cross Roadin kirjakuppojen koluaminen väsyttää. Käve­len eteenpäin Tottenham Court Roadille. Autoruuhkan seassa näkee paljon pyöräilijöitä. Useimmilla on kypärä päässä.

Tulee pimeä ja alkaa sataa. On mukava painua kaupungin alapuo­liseen käytäväverkkoon. Maanalaisaseman porteilla mustaihoiset lapset kerjäävät rahaa. Jostain syvältä kuuluu musiikkia. Liukuportai­den ja sokkelon jälkeen musiikki voimistuu. Musta mies soittaa trum­pettia. Nyt en koe jazzia surumieliseksi kuten aiemmin. Anonyy­mien kiireisten ihmisten ja pommisuojamaiseman keskellä se tuntuu hilpeäl­tä, jopa rohkaisevalta. Annan soittajalle kolikon.

Nousen ylös Covent Gardenin asemalla. Vastaan tulee viitta "London Ecology Centre". Sitä seuraa toinen ja kolmas. Keskukseen on mahdo­ton olla löytämättä, mutta vain muutama näyttää sitä etsineen­kään - näistäkin useimmat ulkomaalaisia. Kello on tosin jo yli kym­menen. Paikassa on kauppa, runsaasti näyttelytilaa sekä viiniä ja olutta tarjoava kasvisra­vintola. Saan tietää, että ekologiakeskusta uhkaa sulkeminen. Julkisia avustuksia ei enää saada. Keskuksen perus­taminen oli aikoi­naan mahdollista Greater Lon­don Counci­lin runsaan tuen turvin. Thatcherin hallitus lakkautti kuitenkin tämän Helsingin kau­punginval­tuustoa vastaavan elimen, jossa työväenpuolueella oli enem­mistö. Nyt on vaaleilla valittuja hallintoelimiä vain kussakin kaupun­ginosassa erikseen.

Jatkan kävelyäni Sohoon päin. Matkoja kaikkiin Aasian maihin voisi nyt tehdä ravintolapöydän ääressä, mutta minulla ei ole siihen halua. Käyn ostamassa evästä kaupasta, joka näyttää olevan aina auki. Kun astun ulos, nainen kysyy, etsinkö naista. Hän kertoo, että puoli tuntia on 10 puntaa, ja luettelee erilaisia sukupuolisen kanssa­käymisen muotoja. Tyydyn kuitenkin ruokaostoksiin.

JOHTOLANKOJA YMPÄRISTÖETIIKKAAN

Pääsen vaivatta London University Collegen kirjastoon. Jotkut arvok­kaimmista asioista ovat tässä valtakunnassa sentään ilmaisia. Tutkin maan eri yliopistojen opetusohjelmia. Ekologisten ongelmien filosofia näyttää päässeen vain Skotlannissa sijaitsevan Stirlingin yliopiston opetukseen.

Sukellan maanpinnalle Pohjois-Lontoon alueella, jonka täyttävät pienyrityskasarmit. Toimistotalon yhden huoneiston ovelta löydän nimikilven "Environmental Investigation Agency". Harmaapartainen L.A. 'Nick' Carter on työssään - tosin ei ole kysymys tavanomaisten rikosten vaan villieläinten kauppaan ja kuljetuksiin liitty­vien jul­muuk­sien selvittämisestä. Hetken kuluttua hän pääsee irtautumaan mikronsa näp­päimistä.

Carter on tehnyt luonnonsuojelutyötä jo 30 vuotta. Hän on ollut villieläinten suojeluun liittyvissä tehtävissä kaikissa maanosissa. Nick on pitkään istunut asiantuntijana Kansainvälisessä valaanpyyntikomis­siossa. Hän on nähnyt, että tieteellisellä lähestymistavalla on vakavia rajoituksi. Valaanpyyntikomission tavanomaiset tiedemiehet, jotka herkästi ymmärsivät kau­pallisia intressejä, olivat tuskin koskaan edes nähneet valaita. Sen sijaan suojelua korostavat tutkijat olivat olleet vedessä valaiden kanssa.

Jo vuonna 1967 hän keksi IDEAn: Inter-Denominational/Disci­plinary Environment Assembly. Tarkoitus on koota eri uskontokuntien, maailmankatsomusten ja tieteenalojen edustajia pohtimaan ympäristö­kysymyksiä USA:n kongressin julkisten kuulemistilaisuuksien tavoin. IDEAna olisi valita ekologisesti ja eettisesti hyväksyttävät vaihtoehdot ihmisten toiminnalle.

Tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten IDEA eikä ympäristä­etiikka ylipäänsä kiinnostaneet juuri ketään. Nyt kiinnostusta on Carterin mukaan runsaasti ja hän luettelee joukon projekteja, jotka ovat samansuuntaisia hänen IDEAnsa kanssa. Carter on mm. mukana Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton, IUCN:n, ympäristöetiikkatyöryh­mässä.

Nick ei ole antanut ympäristön tilaa koskevien synk­kien tietojen masentaa itseään. Ihmisten ympäristötietoisuus on kehit­tynyt huimasti kuluneina kolmena vuosikymmennenä. Jos me nyt vaipuisimme pessi­mis­miin, toivoa ei silloin todellakaan olisi.

MAA SAA YSTÄVIÄ

Televisiossa ja lehdissä Jonathon Porritt, F­riends of the Earth, kom­mentoi hallituksen ympäristöpolitiikkaa. FoE vetoaa ihmisiin Guardia­nin etusivulla. Shekit lähtetään Jonathon Porrittin nimellä. Jonathon Porritt esittelee syksyn ekologia-kirjat...

Muutaman vuoden takainen osoitetietoni ei pidä paikkaansa. Maan ystävät löytyvät nyt yhdeltä pohjoisen toimistojen ja savupii­put­toman teollisuuden täyttämältä alueelta. Astun sisään Underwood Streetin mut­kassa olevaan taloon. Aulassa on vastaanottotiski ja puhelinvaihde. Minulle selviää, että koko iso toimistotalo kuuluu Friends of the Earth Ltd:lle. Muistan vierailuni Maan ystävien luona 15 vuotta sitten. Heillä oli pari sekaista huonetta Poland Streetin talossa, joka oli silloisen vaihtoehtotoiminnan keskus.

Vastaanottoa hoitaa pitkätukkainen mies. Mainitsen hänelle kaksi tuntemaani FoE-ihmisiä. Toinen on siirtynyt uuteen työpaikkaan, toinen taas on liian kiireinen tavatakseen minua. Kysyn Jonathon Porrittia. Hän on tiedo­tustilaisuu­dessa keskustassa. Saan sen sijaan tavata paikallisryhmäjoh­tajaa (manager) Chris Churchiä. Vastaanottaja antaa rintaani merkin, joka oikeuttaa minut liikkumaan toimistokom­pleksissa.

Chris Church kertoo organisaatonsa nopeasta kasvusta. Viimeis­ten parin vuoden aikana se on kaksinkertaistunut. Nyt budjetti on yli miljoona puntaa ja palkattuja työntekijöitä on noin 40. Sen lisäksi keskustoimistossa työskentelee päivittäin lukuisia vapaaehtoisia. Laaja paikallisryhmäverkosto toimii lähes kokonaan vapaaehtoisin voimin. Ryhmiä on nyt yli 200. Ne toimivat itsenäisesti ja valitsevat itse toimintansa painopisteet. Jokainen ryhmä osallistuu ainakin johonkin valtakunnalliseen kampanjaan. Juuri paikallisryhmien ruohonjuurityö erottaa FoE:n toisesta suuresta Englannissa vaikuttavasta ympäristöor­ga­nisaa­tiosta: Greenpeace toimii lähes yksinomaan keskustoimisto­jen palkkatyövoimalla.

FoE eroaa monista vanhoista luonnonsuojelujärjestöistä siinä, että sillä on koko ajan käynnssä muuttuva joukko kampanjoita. Näin vältetään "kannanottoja ja toimintaa siitä sun tästä jos yleiseltä järjestön ylläpidolta sattuu ehtimään" -ansa. Nyt pyörivät ilman­saas­te-, maaseu­tu- ja maatalous-, energia-, troop­piset sademet­sät-, kierrä­tys- sekä kaupungit ihmisille -kampanja. Suurin osa palkka­työ­voi­masta organisoi ja koor­dinoi kampanjoita tai tuottaa niille aineis­toa.

UUSI INTERNATIONAALI

Seuraavasssa kerroksessa tapaan Nicole Muellerin. Tämä portuga­lissa pitkään asunut, Amerikan englantia puhuva maailmankansalainen on Friends of the Earth Internationalin ainoa palkattu työntekijä. FoEI:­hin kuuluu Englannin FoE:n lisäksi 35 ympäristöjärjestöä eri puolilla maapalloa. Niistä 13 toimii 3. maailmassa ja kaksi 2:ssa eli Itä-Euroo­passa. Erityisen ylpeä Nicole on uusimmasta tulokkaasta Viron Vih­reästä liikkeestä.

Joka vuosi "internationaali" saa pari uutta jäsentä. Suomalaisen Maan Ystävät ry:n syntyminen olisi iloinen perhetapahtuma.

FoEI on pääasiassa vain yhteydenpi­to- ja koke­mustenvaihtover­kos­to. Jäsenjärjestöt ovat organisaatioiltaan ja toimin­nan painopisteil­tään hyvin erilaisia. Tietenkin yhteisiä kan­sain­vä­lisiä kampanjoitakin on, mutta niihin osallistumisesta kukin järjestö päättää erikseen.

Nicole esittelee minut Jonathon Porrittin sihteerille. Tämä lupaa yrittää järjestää ylihuomiseksi audienssin muttei pidä sen onnistumista todennäköisenä.

Ennen poistumistani FoE-kompleksista koputan vielä SERAn ovea. Socialist Environment and Resources Associationin pienessä toimistossa on mukavan rauhallista Maan ystävien vilskeen jälkeen. Paikalla olevan työntekijän ikä ja puhetapa ovat myös erilaiset.

SERA haluaa olla työväenliikkeen vihreä siipi ja vihreän liikkeen sosialisti­nen siipi. Vuodesta 1973 lähtien se on vaikuttanut työväen­puolueen sisällä. Siihen kuuluu useita Labour-puolueen kansanedustajia ja noin 1000 muuta jäsentä, joiden joukossa myös joitakin Vihreän puolueen jäseniä. SERA on ympäristöasioissa yleensä samaa mieltä kuin FoE, mutta tämänhetkinen epäpoliittinen ajattelutapa ympäristö­liik­keessä tukee FoE:tä eikä SERAa. Toisaalta taas ammattiyhdistys­liikkee­seen ympäristötietoisuus on vasta vähitellen hiipimässä.

VIHREÄT VAALIVAIKEUDET

Illalla matkustan Victoria linen koilliselle pääteasemalle. Mitä pidem­mälle itään juna kulkee, sitä mustemmaksi muuttuu väki.

Viktori­aanisessa tyyppiomakotitalossa tapaan Jean Lambertin, joka on yksi Vihreän puolueen kolmesta puhehenkilöistä. Hänen mie­hensä tarjoaa auliisti teetä ja vie lapsen yläkertaan nukutettavaksi. Juttu pääsee alkamaan.

Puolueella on nyt noin 8000 jäsentä³. Paljon liittyy, mutta paljon myös eroaa. Kunnallisvaltuustossa on 60 puolueen edustajaa, piirival­tuustoissa (district council) 8 sekä "kreivikuntien" valtuustoissa 2 (molemmat liberaali-loikkareita). Parlamentissa ei ole edustajia. Ase­man saavuttaminen kansanedustuslaitoksessa näyttää tulevaisuudessakin hyvin epävarmalta, sillä Britannian enemmistövaalitapaa ei aiota muut­taa. Pienten ryhmien osallistumista ollaan päinvastoin tekemässä entistä vaikeammaksi: takuusummaa, joka ehdokkaiden on pakko maksaa, halutaan korottaa.

Kun vuonna 1973 perustettu puolue on ehtinyt osallistua jo lukuisiin vaaleihin ja tulos on näin vaatimaton, eikö puolueen toiminta tunnu epätoivoi­selta? Jean myön­tää, että toivottomuus valtaa joskus heidän mielensä. Siitä huolimatta puolue keskittyy edelleen vaalikam­panjoihin. Seuraava koitos ovat kesäkuiset EY-parlamentin vaalit, joihin puolue aikoo ottaa osaa tosissaan - vaikka vastustaakin Britan­ni­an jäsenyyttä Euroopan yhteisössä.

Puolueella on kuitenkin myös jonkin verran vaaleihin liittymä­töntä toimintaa. Mm. Hinkley Pointin suunniteltua ydinvoimalaa on vastustettu kuulemistilaisuudessa vedoten sen aikaansaamiin psykologi­siin vaikutuksiin. Friends of the Earthin kanssa kam­panjoidaan otsoni­ker­roksen puolesta. Yleensäkin puolueen aktiivit ovat erilaisissa kampan­jois­sa muka­na myös vaalien välillä, mutta useimmiten he eivät silloin "pidä pääs­sään Vihreän puolueen hattua".

Puolueen on ollut vaikea päästä julkisuuteen: myötämielisetkään suurten tiedotusvälineiden toimittajat eivät ole voineet haastatella näin pienen puolueen edustajia. Tilanne parani jonkin verran, kun 80-luvun alussa puoluetta johtanut Jonathon Porritt pestattiin FoE:n johtajaksi. Koska Porritt ei ole enää puolueen edustaja, toimittajien on helppo kysellä häneltä vihreän liikkeen näkemyksiä.

Ratkaiseva muutos Tory-lehtien ja television suhtautumisessa tapahtui alkusyksystä: Thatcher piti puheen, jossa hän totesi ympä­ristöongelmien olevan vakavia - vastoin hänen aiempia puheitaan. Vihreät ovat nyt saaneet runsaasti palstatilaa, ja yleisö soittaa ahke­rasti puoluetoimistoon.

VETERAANIAKTIIVIN ILTAPÄIVÄÄ

Perjantaina selviää, etten pääse tapaamaan Jonathon Porrittia. Sen sijaan nautin iltapäiväteetä Peter Codoganin luona. Peter on varsinai­nen aktivistiveteraani. Hän aloitti "uransa" kommunistisissa ja trotski­laisissa opiskelijajärjestöissä 50-luvulla. Hän oli Cambridgen kommu­nis­tisen puolueosaston sihteeri vuonna 1956, jolloin Unkarin kansan­nousu kukistettiin verisesti. Peter erosi puolueesta välittömästi.

60-luvun alussa Cadogan oli perustamassa Englannin Sadanko­miteaa yhdessä Bertrand Russellin kanssa. Hän toimi sihteerinä tässä legen­daari­sessa rauhanjärjestössä, jonka esimerkki innoitti myös suomalai­sia. Silloisissa ydinaseiden vastaisissa kansalaistottelematto­muus akti­oissa ja monissa myöhemmis­sä kampanjoissa ovat poliisien sellit käy­neet Peterille tutuiksi: hänet on pidätetty kaikkiaan 14 kertaa.

Marxilaisuuden eri versiot Cadogan jätti taakseen jo varhaisessa vaihees­sa. Nyt hänen ajattelunsa on lähinnä anarkisteja ja gandhilai­sia. Englannin anarkistit ovat Peterin mukaan kuitenkin liiaksi kiinni menneisyydessä. Nostalgisesti luetaan vanhoja klassikkoja ja kirjoite­taan niistä. Kaiken huipuksi pieni anarkistien joukko on jakautunut useisiin fraktioihin.

Cadogan opettaa poliittista historiaa yhdessä Lontoon yliopistois­ta ja on hyvin perehtynyt poliittiseen filosofiaan. Hän on kuitenkin aktiviteeteiltaan ehtinyt kirjoittaa hyvin vähän. Tosin eri kampanjoi­den tiimoilta on syntynyt valtava määrä mielipidekirjoituksia.

Kirjahyllyjen täytteiden sijasta on kertynyt organisaatioita: hän on keksinyt 25 järjestöä ja ryhmää, mm. Anglo-afrikkalaisen yhdistyk­sen ja Blake-seuran⁴. Viimeisin hänen aloitteistaan koskee Pohjois-Irlantia: on tarkoitus saada Britan­nian rauhanliike toimimaan välittäjä­nä vapai­den keskus­teluyhteyksien luomisessa protestanttien ja katolis­ten välille. Projek­tissa on mukana Gandhi-säätiö.

Myös ekologisissa kysymyksissä Peter on ollut aloitteellinen. Hän ehdotti vähän aikaa sitten yhteiskuntaekologisten (social ecology) ryhmi­en verkoston luomista. Aloite ei kuitenkaan saanut vasta­kaikua. Aika ei ole vielä kypsä.

Cadogan pitää yhteiskuntaekologian perustajaa, amerikkalaista Mur­ray Bookchinia merkittävänä ajattelijana. Bookchin kuitenkin vaikenee sodan ja rauhan ongelmista. Peterin mielestä hän on myös liikaa takertunut Marxin arvosteluun. Marx olisi parempi sivuuttaa kuin rakentaa yhteiskuntakritiikkiä hänen arvostelulleen.

VALTIOVIISAUS VAI VIISAS VALTIO?

Peter oli 80-luvun alussa mukana Vihreässä - silloisessa Ekologi­sessa - puolueessa. Vuonna 1981 järjestettiin ensimmäinen suuri vihreiden valtakunnallinen tapaaminen. Peter ehdotti siinä, että vihre­ät eivät osallistuisi parlamenttivaaleihin, vaan keskittyisivät suoraan toimintaan ja paikallisiin vaaleihin. Jonathon Porritt kannatti tavan­omaisen parlamentaarisen puolueen kehittämistä. Äänestyksessä vain 25 % vihreistä tuki Peterin ehdotusta.

Porritt on vihreiden keskuudessa monella tapaa ylivoimainen. Siksi monet ovat olleet ilmeisen tyytyväisiä siihen, että hän siirtyi joksikin aikaa Friends of the Earthin johtajaksi. Jonathon Porrittin ylivoima perustuu Cadoganin mukaan Englannin politiikkaa edelleen hallitsevaan kolminapaan: Westminster⁵-Oxford-Cambridge. Porritt on käynyt koulua Etonissa⁶ ja opiskellut Oxfordissa.

Arvostettujen oppilaitosten kasvateille kaikki ovet ovat avoinna. He voivat esittää radikaalejakin näkemyksiä ja kuulua kommunisteihin tai vihreisiin. Mutta toisaalta he ovat kaikesta huolimatta hallitsevan yläluokan jäseniä: he osaavat olla kohteliaita eivätkä riko pelisään­töjä. Jonathon Porrittille ei tule mieleenkään omakohtainen kansalais­tottelemattomuus.

Vanha Britti-valtio osaa käsitellä kapinaliikkeitä: niiden johto pidetään yläluokan käsissä. Peterin tapaisella "rähinöitsijällä" ei ole sijaa näkyvillä johtajanpaikoilla.

MAAN PALVELUKSESSA

Viisitoista tuntia myöhemmin istun Cliftonin tuomiokirkossa Bristolis­sa. Yli 800 sanankuulijaa täyt­tää modernin kirkkosalin. Tunnelma on harras. Menoja johtava mies saa ihmiset mukaansa. Hän esittää sana­tonta intialaista vokaalisooloa. Muistuttaa joikua.

Mies on Satish Kumar. Intialainen - voisi sanoa oppinut ja munkki, elleivät nämä sanat olisi raskaana länsimaitten historian painolastista. Hän on eräällä vaellusmatkallaan sattunut jäämään Eng­lantiin. Kumar on ollut pitkään päätoimittajana Resurgence-lehdessä, joka antoi aikanaan virikkeitä Auran ja Suomen tekijöille. Lisäksi hän vetää E.F. Schumacherin⁷ hengen perintöä vaalivaa Schumacher-seu­raa.

Englannin vihreän vaihtoehtokentän vuotuinen suurtapahtuma on juuri alkamassa. Bristolissa järjestettävät Schumacher-luennot ovat vetäneet vuosi vuodelta yhä enemmän vaihtoehtonäyttämön ihmisiä. Nyt on käytössä kaupungin suurin sali. Viime vuonna yksi luennoitsi­jois­ta oli Jonathon Porritt. Aikaisempiin puhujiin kuuluu mm. Sigmund Kva­ly.

Kolme neljästä luennoitsijasta puhuu aiheesta "Sisäinen ekolo­giaa - ulkoi­nen ekologia: Minän yhdistäminen yhteiskuntaan ja luon­toon". Ensim­mäisenä saarnatuoliin astuu amerikkalainen psykologi ja jungilai­nen analyytikko James Hillman. Hän kuvailee pitkien luetteloiden avulla kulttuu­rimme tuhoavuutta. Meidän on tajuttava, missä olemme: keskel­lä valtaavaa hävitystä. Natsit ovat kulttuurimme todellinen kuva.

Hävityksen taustalla on se, että kulttuurimme myytti ja uskonto ovat kuolleet. Jumalien poissaolessa haluamme tehdä kaikki asiat valtaviksi. Meidät valtaa hybris, ylimielisyys. Kulttuurimme sairautta Hillman kutsuu titanismiksi⁸.

Kun jumalat kuolevat, ihmisen oma itse sukeltaa esiin. Kuvitte­lemme, että kaikki "jumalat" ovat sisällämme. Mutta mitä enemmän keskitymme itseemme, sitä enemmän olemme osallisina maailman tuhoamisessa.

Emme tarvitse pelastusta tai lunastusta - ne vain johtavat itseemme käpertymiseen. Sielumme on herättävä uudelleen tähän maailmaan. "Alempien tarpei­demme" on muututtava uudelleen haluiksi, levottomuutemme peloksi ja syyllisyytemme häpeäksi.

Vanhojen myyttien henkiin herättely ei onnistu. Titanismin voi kompensoida vain suuri kyvykkyytemme kuvien tekemisesä: meidän on luotava uusia myyttejä.

Hillman ei saa kovin paljon suosionosoituksia. Väliajalla kuulen hänen luennostaan happamia kommentteja. Hillman on kajonnut arkaan kohtaan: myös vaihtoehtoi­lijoiden pakopaikkana toimiva "itse" on usein titanis­mia ruokkivien rajatto­mien fantasioiden linnake, joka on maail­masta erillään.

Ennen kuin Hillmanin maailmanselityksen sulattaminen on ehtinyt alkaa, joudumme amerikkalaisen runoilijan johtamalle kielellis-maail­mankatsomukselliselle maastolenkille. Robert Blyn vauhdissa pysymistä vaikeuttaa hänen korostuksensa ja salin akustiikka. Hänkään ei hyväk­sy sitä, että tietoisuus, mieli ja sielu ovat luontoa paossa. Hän kysyy meiltä, kuinka moni uskoo, että eläimissä on tietoisuutta: yli puolet nostaa kätensä. Entä puissa ja vuorissa? Ylhäällä on enää noin kym­menesosa käsistä. Bly siteeraa Novalista⁹ ja sanoo, että sielu sijait­see siinä, missä sisäinen ja ulkoinen maail­ma kohtaavat.

Bly ei tärkeile. Hänellä on mukanaan omia runokokoelmiaan, joita hän selaa ja tekee itselleenkin uusia löytöjä. Korviin jäävät soimaan säkeet: "Temple bells sound/but sound/keeps coming out of the flower".

Väliajan jälkeen Satish Kumar esittelee ylitsepursuavan kohteli­aalla tavallaan seuraavan puhujan. Tämä on Kathleen Raine, brittiläi­nen runoilija ja William Blaken tutkija. Kumar sanoo Rainen olevan "the spirit of England".

Harmaa tukkainen, hento nainen tulee puhujapaikalle. Ensimmäi­seksi hän huomauttaa: "Äitini oli Skotlannista." Raine ei puhu vapaasti vaan lukee luentonsa. Mutta millä tavalla hän lukee ja mitä hän lukee! Proosateksti on kuin kauneinta runoa ja se pulppuaa kuin raikas ylämaan puro.

Raine jatkaa jakautuneen maailmamme yhteenkutomista. Sisäinen maailma on siinä, mitä kosketam­me. Luonto on peili, jonka kautta sielu näkee itsensä. Ongelmiemme taustalla on se, että sisäinen maail­ma on lakan­nut asuttamasta ulkoista maailmaa.

ELÄMÄN LUOTTAMUSMIES

Tämänkertainen päätähti on britti-tiedemies James Lovelock, Gaia-hypoteesin¹⁰ keksijä. Lovelock ei tällä kertaa kerro niinkään tutki­mustyönsä tuloksista vaan työtavoistaan. Hän ei halua erottaa tutki­mustyöstään muusta elämästä ja siksi hän tekee sitä kotilaborato­riossaan Devonissa. Hän ei luota niinkään suuriin tutkimusryhmiin ja kalliisiin koneistoihin, kuin yksityisiin tutkijoihin, joilla on aikaa ihmetellä.

Pahin uhka elämälle on tällä hetkellä trooppisten sademetsien hävittäminen. Seuraukset voivat olla pahemmat kuin ydinsota. Ilmasto voi muuttua joko aivan liian kuumaksi tai aivan liian kylmäksi. Lovelock puhuu meille "kaiken elämän luottamusmiehenä" (shop steward).

Lovelock saa valtaisat aplodit. Ei ehkä niinkään tämän luennon takia vaan siksi, että Gaia-hypoteesi on inspiroinut niin monia, sekä kadun (polun?) vihreitä että ajatustyöntekijöitä: biologeja, systeemite­oreetikkoja, filosofeja, runoilijoita... Ja uusien myyttien rakentajia?

Yleisön joukossa halutaan tietää, mitä sitten voi tehdä. Friends of the Earthin aktivisti nousee kerto­maan kampanjasta trooppisten sademetsien pelastamiseksi.

Juuri kun olemme lähdössä, alttarin eteen tulee nuori nainen. Hän aloittaa laulun maaemol­le.

24.11.25