Olli Tammilehto's writings

Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Päivitetty Suomen aikaan 23.01.2026 klo 10:37

Nyt Suomessa on 30.01.2026 klo 12:29

Tämä sivusto sisältää tekstejäni vuosilta 1977-2025 – yhteensä yli 300. Tekstien joukossa on myös kahdeksan kirjaa ja kaksi tutkimusraporttia.

Blogi→

in English→

Etsintä näiltä sivuilta:

Olli Tammilehdon kirjoja:

Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into 2017

<

Kylmä suihku – Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into 2014

Rahdin rikokset – Kansainvälisten tavarakuljetusten ekologiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Into 2009

Yhden taalan kysymys – Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003

Maailman tilan kootut selitykset. Like 1998

Ympäristötuhoon osallistuvasta ympäristönsuojelusta liikettä kasvattaviin reformeihin

Ympäristöliikkeessä on ollut yleistä pidättäytyä kritisoimasta toisia ympäristöaktivisteja. On haluttu antaa ”kaikkien kukkien kukkia”. Kuitenkin hyvän tekemisen nimissä on usein aikaansaatu paljon pahaa – esimerkiksi aloitettu sotia. Siksi kritiikki on tarpeen myös ympäristöliikkeen piirissä.

Huolellista toiminnan punnintaa tarvitaan erityisesti silloin kun ajetaan suuren mittakaavan ratkaisuja ympäristöongelmiin: ehdotetut parannukset ja muutokset voivat viedä ojasta allikkoon. Näin voi tapahtua ainakin kolmesta syystä: 1) Ne tahot, jotka alkavat toteuttaa meidän toivomiamme muutoksia, tekevät sen tuhoa tuottavalla tavalla. 2) Ratkaisujen fysikaalinen luonne johtaa tuhoon. 3) Yhteiskuntamme luonne vääristää ratkaisut.

Kaivattuja reformeja – esimerkiksi päästöjen vähennyksiä – eivät toteuta ympäristöaktivistit vaan valtioiden byrokratiat ja yksityiset yhtiöt. Niillä pyrkimys suojella ympäristöä on korkeintaan sivumotiivi. Nämä tahot haluavat käyttää uudistusta omien keskeisten päämääriensä edistämiseen.

Virastot saavat lisää virkamiehiä ja niiden koneistot kasvavat. Yhtiöt voivat laajentua ja kehittää uusia toimialoja sekä löytää erilaisia tapoja tahkoa voittoja. Jotta tämä kaikki onnistuisi, kustannuksia on minimoitava ja niitä on ulkoistettava luonnolle ja ulkopuolisille ihmisille ja yhteisöille. Lainsäädännön puitteissa on mentävä siitä, missä aita on matalin. Jos aita on vieläkin liian korkea, yritetään painostaa valtiovaltaa lieventämään määräyksiä ja antamaan poikkeuslupia. Esimerkiksi monien ympäristöaktivistien toivomien tuulipuistojen ja suurten aurinkovoimaloiden rakentajat haluavat sivuuttaa ympäristölainsäädäntöä.

Toisaalta byrokratiat ja yhtiöt voivat käyttää ympäristöreformeja ensisijaisesti viherpesuun: toimintansa vihertymisen sijasta organisaatiot vihertävät imagoaan. Pienillä ympäristöpolitiikan muutoksilla valtio saa toiminnalleen oikeutusta, vaikka taloudellinen kasvu, sotilaallisesti määritelty turvallisuus ja monet muut päämäärät sivuuttavat tavan takaa ympäristön. Vastaavasti yhtiö voi lisätä kaikkien tuotteidensa myyntiä myös ekologisesti ajattelevalle kuluttajasegmentille, vaikka ympäristöjalanjälki on hiukan pienentynyt vain muutaman tuotteen kohdalla.¹

Ratkaisemattomat tekniset ratkaisut

Monien ehdotettujen ratkaisujen fysikaalinen luonne tuottaa uusia vakavia ympäristöongelmia. Vanha tuhouhka vain korvataan uudella tuhouhalla. Esimerkiksi monet aktivistit ja vihreät ovat valmiit hyväksymään ydinvoiman yhtenä ilmastonmuutoksen torjunta- tai lievennyskeinona. Kuitenkin onnettomuusuhan ja radioaktiivisten sekä muiden päästöjen ohella ydinvoiman polttoaineketju lisää ydinsodan todennäköisyyttä². Ydinsota taas johtaisi nopeaan ja katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen ydintalveen³.

Teknisten ratkaisujen näennäinen onnistuminen perustuu usein siihen, että ne siirtävät ympäristötuhon muualle. Vauraan alueen tai maan puhtauden hintana on monesti se, että syrjäseuduilla tai köyhissä maissa kärsitään elinympäristön pilaamisesta. Esimerkiksi sähköautojen myötä rikkaiden maiden suorat päästöt vähenevät ja kaupunkien ilma muuttuu puhtaammaksi, mutta autojen ja niihin tarvittavien akkujen globaali tuotantoketju tekee valtavaa tuhoa ympäri maailmaa. Tutkimusten mukaan sähköauton materiaalinen jalanjälki on enemmän kuin kaksinkertainen verrattuna tavalliseen polttomoottoriautoon⁴.

Ympäristövaikutukset voidaan siirtää myös tuleville sukupolville. Esimerkiksi vuonna 1928 DuPont-yhtiön kemisti Thomas Midgley keksi korvata jääkaappien ja jäähdytyslaitteiden ympäristölle vaarallisen ammoniakin ja rikkidioksidin jollain klooratulla ja fluoratulla hiilivedyllä eli freonilla. Kyseiset yhdisteet ovat turvallisia lähiympäristölle, koska ne hajoavat hitaasti ja reagoivat harvoin muiden aineiden kanssa. Juuri nämä ominaisuudet ovat johtaneet siihen, että freonit ovat voineet kertyä stratosfääriin. Siellä niistä ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta vapautunut kloori on tuhonnut otsonikerrosta.⁵

Paradoksaaliset seuraukset

Ympäristöreformien epäonnistumiset eivät kuitenkaan usein liity vain käytettävään tekniikkaan vaan siihen, miten yhteiskunnan rakenteet ja prosessit reagoivat niihin. Vallitsevien voimien vaikutuksesta uudistuksen seuraukset voivat olla yllättäviä.

Tunnettu esimerkki tästä on Jevonsin paradoksi. 1800-luvulla vaikuttanut englantilainen taloustieteilijä Stanley Jevons havaitsi, että energiaa säästävien – ja siten ympäristöä vähemmän saastuttavien – koneiden käyttöönotto ei vähentänyt kivihiilen kulutusta vaan lisäsi sitä. Tämä johtui siitä, että koneiden pyörittäminen oli nyt halvempaa ja siksi niitä käytettiin enemmän.⁶ Tämä paradoksi, jota kutsutaan myös rebound- eli takaisinkimmahdusilmiöksi⁷, pätee monilla aloilla ja monen raaka-aineen kohdalla. Mutta se pätee vain nykyisessä talousjärjestelmässä, jossa tavoitellaan mahdollisimman suuria voittoja ja taloudellista kasvua ja siksi tuotetaan ja myydään niin paljon kuin pystytään. Esimerkiksi perinteisessä talonpoikaistaloudessa, jossa ei tavoitella kasvua vaan tilan tai kyläyhteisön selviämistä kaikissa olosuhteissa, paradoksi ei päde⁸.

Silloin kun kyseessä on globaalin mittakaavan muutos on vaarana, että ympäristön pelastusohjelmasta tuleekin talousjärjestelmämme pelastusohjelma. Pysyäkseen pystyssä kapitalistinen järjestelmämme vaatii ajoittain olemassa olevan tuotantokoneiston tuhoamista ja uuden rakentamista sen tilalle. Tällaisen käsityksen kapitalismista esitti Karl Marx jo 1800-luvulla⁹. Kuitenkin vasta kun itävaltalais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Joseph Schumpeter alkoi 1940-luvulla kutsua ilmiötä ”luovaksi tuhoksi”¹⁰, tämä näkemys yleistyi valtavirtatieteessä.

Näyttää siltä, että esimerkiksi valtavat investoinnit tuuli- ja aurinkovoimaan sekä sähköautoihin nähdään monissa piireissä ensisijaisesti kapitalismin pelastavana luovana tuhona ja vasta toissijaisesti ilmastopolitiikkana¹¹. Tätä epäilystä puoltaa se, että nopea energiantuotantoteknologian vaihto ei välttämättä tuota nettoenergiaa kymmeniin vuosiin: Ensimmäisten tuuli- ja aurinkovoimaloiden kehittämä energiamäärä on samaa luokkaa kuin seuraavien voimaloiden rakentamiseen vaadittava energia, kun ottaa huomioon koko globaaliin tuotantoketjun. Näiden voimaloiden energia taas menee laskennallisesti sitä seuraavien voimaloiden rakentamiseen ja niin edelleen. Näin ollen fossiilisten polttoaineiden käyttö ja hiilidioksidipäästöt eivät pienenny pitkään aikaan maailmanlaajuisella tasolla.¹²

Liikkeet teknologioiden suossa

Teknologian vaihto energia-alalla liittyy välittömästi ympäristönsuojeluun. Mutta on olemassa myös toisenlainen, monimutkaisempi yhteys ympäristönsuojelupyrkimysten ja teknologisen muutoksen välillä. Ympäristöliikkeen vaikutuksesta luotu lainsäädäntö tekee toiminnan monilla vanhoilla aloilla kalliimmaksi ja hankalammaksi: pitää tehdä ympäristövaikutusanalyyseja, estää työntekijöiden pahimmat myrkytykset, leikata päästöjä, luopua kaikkein saastuttavimmista tuotantomenetelmistä ja raaka-aineista, koettaa parantaa jo tahraantunutta ympäristöimagoa ja niin edelleen. Voittojen haaliminen ja pääoman kasvattaminen on vaikeutunut. Tämä on yksi syy siihen, että pääoma on hakeutunut viimeisen puolen vuosisadan aikana voimakkaasti uusille ”neitseellisille” aloille kuten tieto- ja viestintäteknologiaan. Näiden alojen tuotteet näyttävät niin puhtailta ja vähämateriaalisilta, että moni ympäristöaktivistikin sijoittaa mielellään rahansa uusimpiin kännyköihin ja läppäreihin.

Todellisuudessa esimerkiksi kännykkäteknologian ekologinen selkäreppu on valtava¹³, ja pakokaasujen sijasta kännykät ja tukiasemat päästävät ”pakosäteilyä”. Tämä sähkömagneettinen säteily on vaarallista ihmisille ja luonnolle¹⁴. Tästä tosiasiasta ei kuitenkaan juuri puhuta, sillä kännykkäteollisuus pystyy vaikuttamaan tiedontuotantoon ja julkisuuteen. Alan yhtiöiden rahoittamissa tutkimuksissa syövän lisääntymistä ja muita terveysvaikutuksia ei yleensä löydetä toisin kuin riippumattomissa tutkimuksissa¹⁵.

Ympäristönsuojelijat ovat ikään kuin suuren padon alapuolella eläviä ihmisiä, jotka huomaavat yhden murtuman padossa ja rientävät korjaamaan sen. He eivät kuitenkaan kiinnitä huomiota siihen, että korjauksen seurauksena vesimassat löytävät uuden heikon kohdan padossa ja murtavat sen.

Tilanne on oikeastaan vielä pahempi: padon uudet vuodot soistuttavat maaston, jolloin voimien keskittäminen vuodon korjaukseen on entistä vaikeampaa. Uudet vuodot eli uudet teknologiat muuttavat yhteiskuntaa niin, että ympäristöreformien toteuttaminen vaikeutuu.

Tieto- ja viestintäteknologian leviäminen mahdollistaa ihmisten tehokkaan valvonnan ja kontrollin, mistä syystä aitoja ympäristöliikkeitä on vaikeampi rakentaa¹⁶. Tekninen muutos vaikeuttaa liikkeen rakentamista myös toisella tavalla. Ihmiset alkavat elää yhtä enemmän teknisen koneiston sisällä ja havaitsevat maailmaa sen välityksellä. He voivat viettää aikaansa myös tietotekniikan luomassa kuvitteellisessa virtuaalitodellisuudessa. Tämä kaikki johtaa yhä pidemmälle menevään vieraantumiseen elävästä luonnosta ja omasta kehollisuudesta. Monille koneet ovat läheisempiä kuin biologiset olennot.

Varsinkin valtaeliitin piirissä on alettu kannattaa transhumanistista ideologiaa tai uskontoa, jonka mukaan on luotava superihmisiä liittämällä aivot suoraan tietokoneisiin. Lopulta voidaan luopua kehollisuudesta kokonaan ja siirtää aivojen sisältö tietokoneiden sisään ja saavuttaa näin ikuinen elämä. Nämä kuvitteelliset koneihmiset eivät elonkehää tarvitse, joten luonnon kuolemisesta ei kannata liikaa huolestua.¹⁷

On myös paljon vanhempi, jo pari sataa vuotta vaikuttanut ilmiö, joka liittää teknisen muutoksen ympäristötuhoon. Uusien teknologioiden myötä yhteiskunta ja sen tekninen infrastruktuuri monimutkaistuu, ja yhä uudet tuotteet, laitteet ja biologiset interventiot sekä niitä ylläpitävä hallintokoneisto alkavat näyttää välttämättömiltä. Yhä suurempi osa tuotannosta menee tämän teknisen ja byrokraattisen tuotanto- ja hallintakoneiston ylläpitoon, ja yhä pienempi osa tulee siitä ulos välttämättömien inhimillisten tarpeiden tyydytykseen. Koska myös suurin osa ruoasta, suojasta ja kulttuurisista merkityksistä saadaan tämän koneiston kautta, niiden tuottamiseen menee ennätysmäärä työtä ja resursseja, kun lasketaan mukaan kaikki, mitä koneiston ylläpitämiseen tarvitaan. Siksi vaikka tuotanto näyttää olevan ennätyksellisen tehokasta, se on kokonaisvaltaisesta ja inhimillisestä näkökulmasta ennätyksellisen tehotonta ja samalla ennätyksellisen turmiollista luonnolle. Tätä ilmiötä kutsutaan tehostamisparadoksiksi.¹⁸

Miten sitten voi suojella ympäristöä myötävaikuttamatta tuhokehitykseen? Jos kaikki edellä esitetty on totta, eikö silloin toiminta luonnon ja ympäristön puolesta ole aivan liian vaikeaa tai lähes mahdotonta?

Radikaaleja reformeja

Menestyksellinen toiminta on kyllä mahdollista, kunhan strategia valitaan vastaamaan todellista tilannetta. Sen lisäksi, että paikataan padon kulloisiakin vuotokohtia, on mietittävä, miten pato saadaan kokonaisuudessaan korjattua tai miten sitä murtavat vesimassat saadaan ohjattua muualle. Vaikka nyt padolle ja vesimassalle ei voida tehdä juuri mitään, tilanne voi olla aivan toinen kuivuuden aikana, jolloin padon yläpuolisen vesistön virtaamat kutistuvat. Mutta jotta tätä tilaisuutta voidaan käyttää hyväksi, siihen on valmistauduttava ja siitä on puhuttava varsinkin silloin, kun ihmisiä mobilisoidaan paikkaamaan ajankohtaista vuotoa.

Yksittäinen ympäristökamppailu on aina liitettävä laajaan näkemykseen siitä, miten teollinen kasvuyhteiskunta tai kapitalismi tuottaa koko ajan uusia ympäristöongelmia ja miten sen tarjoamat "ratkaisut" voivat viedä ojasta allikkoon. Kamppailun keskellä ja sen ohella on kokeiltava yhteiskunnallisia ja teknisiä käytäntöjä, jotka voisivat laajassa mitassa totetua teollisen kasvuyhteiskunnan jälkeisessä maailmassa. Näin ympäristötoiminta kasvattaa tietoisuutta ja voimia muuttaa yhteiskuntaa sen lisäksi, että se tuo helpotusta yhteen ongelmaa. Kun yhteiskunnan omassa muutosprosessissa syntyy katkos tai kriisi, ympäristöliike voi saada aikaan muutoksia, jotka heikentävät jatkuvasti uusia ympäristöongelmia tuottavia rakenteita¹⁹.

Samat rakenteet uusintavat myös muita yhteiskunnallisia ongelmia. Työväenliikkeen piirissä tähän ilmiöön törmättiin jo varhain. Liikettä lähellä ollut itävaltalais-ranskalainen yhteiskuntafilosofi André Gorz kehitti 1960-luvulla edellä esitetyn kaltaista muutosteoriaa, jossa hän teki eron reformististen ja ei-reformistiseksi reformien välillä²⁰. Seuranneessa laajassa keskustelussa jälkimmäisiä on kutsuttu myös radikaaleiksi reformeiksi.

Ympäristöliikkeen ei siis tarvitse kamppailla yksin ongelmia uusintavia rakenteita vastaan. Kun suhtaudutaan avoimin mielin vanhoihin ja jatkuvasti syntyviin uusiin liikkeisiin, yllättäviä liittolaisia voi löytyä. Liikevoiman vähittäisen kasaantumisen ja kriisin aiheuttaman kynnyksen madaltumisen yhteisvaikutuksesta kivettyneiltä näyttävä rakenteet voivat kuin voivatkin hajota ja antaa tilaa aidosti ekologiselle yhteiskunnalle.

10.12.25