| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kumppani-lehden numerossa 2/1995. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Entä jos autoja poltetaan
Esplanadilla
Tapani Ruokanen & Aarne Nurmio: Entä jos... Suomi ja mahdolliset maailmat. SITRA & WSOY, Helsinki 1995, 340 s.
Välttämättömyysretoriikan
hallitsemassa maailmassa on aina ilahduttavaa kohdata kirja, jossa tulevaisuus
nähdään avoimeksi. Erityisen kiehtovaksi asia muuttuu, kun
seuraavien kymmenen vuoden kuluessakin uskotaan maailman muuttumisella olevan
suuresti toisistaan eroavia vaihtoehtoja. Kun selatessaan huomaa sen takana olevan
juuri niitä tahoja, jotka yleensä ovat edustaneet taloudellista
välttämättömyyspuhetta, teos alkaa vaikuttaa vielä
kiinnostavammalta. Entä jos... Suomi ja mahdolliset maailmat -kirja
perustuu Suomi-skenaari ot-hankkeeseen, jonka ohjausryhmässä on ollut
edustus mm. Ahlsröm Oy:stä, EVAsta, SAK:sta, Liikkeenjohdon
Instituutista, Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitosta sekä
valtioneuvoston kansliasta. Hankkeen toteuttanutta työryhmää,
jossa istui mm. Risto E. J. Penttilä, on johtanut "Senior Partner" Aarne Nurmio.
Tulokset on kirjoittanut luettavaan asuun pankkipappina kunnostautunut,
Kotimaa-lehden päätoimittaja Tapani Ruokanen. Valitettavasti kirjan
aloitettuaan kokee pettymyksen: tuntuu, että lukee Helsingin Sanomien
pidennettyä pääkirjoitusta. Teksti sisältää kaikki
mahdolliset vallitsevia valtasuhteita oikeuttavan puheen fraasit ja kliseet.
Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toki kuitenkin hahmotellaan. Työryhmä
on vastaavien ulkomaisten hankkeiden pohjalta kehittänyt viisi eri skenaariota:
"Suuri suunnitelma", "Armotonta menoa", "Kulttuurien paineessa", "Lopun
jälkeen" ja "Valtapiirien kilpailu". Niissä kussakin on jokin
tämän hetken maailman vastakkainasetteluista nostettu
määrääväksi: ensimmäisessä
yhtenäinen "länsi" vastaan muu maailma, toisessa ylikansallisten
yhtiöiden kilpailu ja valtapyyteet, kolmannessa "kristityn" "lännen" ja
"islamilaisen" "idän" konflikti sekä viimeisessä suurvaltojen
ristiriidat. Neljäs kehitysarvio poikkeaa näistä kaikista
kuitenkin selvästi. Siinä taloudelliset kasvu- ja kilpailupyrkimykset
eivät ole kääntyneet minkään kilpailevan
valtaryhmittymän voitoksi vaan kaikkien häviöksi:
eletään maailmanlaajuisen taloudellisen ja ekologisen katastrofin
jälkeistä aikaa. Kirjan keskeinen teema on yrittää
määrittää suuntaviivoja sille, mitä suomalaisten olisi
kussakin muutosvaihtoehdossa tehtävä. Kun tutkijoiden, pohtijoiden ja
kirjoittajien edessä on näinkin erilaisia ja näinkin synkkiä
lähitulevaisuuden maailmantiloja, luulisi, että nykyisille
yhteiskunnallisille tavoitteille etsittäisiin ja esitettäisiin vaihtoehtoja.
Hämmästyksekseen saa kuitenkin lukea, että maailman myrs
kyissä Suomi-laivan kurssi on aina pidettävä samana:
yhtiötalouden paisuttaminen eli taloudellinen kasvu olkoon aina
johtotähtemme! "Uudelleen orientoitumista" tosin tarvitaan kaikissa
vaihtoehdoissa, mutta vain siksi, että "Suomesta" voisi tulla "menestyvä
saareke" tai "turvallinen koti", vaikka "maailman meri myrskyää".
Kaikissa tapauksissa myös perusresepti tämän Suomi-il
miön toteuttamiseksi on sama: politiikka pois politiikasta eli kulloinenkin
taloudellinen välttämättömyys sanelkoon sen konsensuksen,
johon kaikkien suomalaisten on syytä alistua. Kansalaistoimintaa toki tarvitaan
entistä enemmän, mutta vain sellaista kilttiä, joka ei sekaannu
politiikkaan vaan huolehtii taloudelle turhista ihmisistä valtiota halvemmalla.
Jos kansa kaikesta huolimatta napinoi eikä ymmärrä parastaan,
vaarana on aina "kehitysloukku". Silloin "Esplanadilla sytytetään autoja
palamaan" tai "yölliset kulkijat iskevät Helsingin keskustassa tavaratalon
näyteikkunan läpi". Estonian kapteenin
jääräpäisyyden kaltainen uhmakkuus on sitäkin
ihmeellisempää, kun tässä valtiolaivan
peränpito-oppaassa kerrotaan selkeästi talouskurssin yleismaailmallisen
seuraamisen katastrofaalisen tulokset: Lopun jälkeen -skenaarion mukaan
"kansainvälinen kilpailu ja kasvuhakuinen taloudellinen integraation johtavat"...
"ongelmien kärjistymiseen ennakoitua nopeammin" ja lopulta romahdukseen.
Kirjan tekijöille ei tunnu juolahtaneen mieleen, mitä se ja sen muissa
maissa ilmestyneet tai ilmestyvät rinnakkaisversiot voisivat saada aikaan:
menestysreseptin seuraaminen toisi tilapäistä - jos
sitäkään - menestystä muutamille vain hyvällä
arpaonnella mutta sen sijaan suurella todennäköisyydellä tuhoa
lähes kaikille. Tai sitten he todella ajattelevat, että Suomen eliitin on
oikeus olla maapallon "vapaamatkustaja", joka - samalla kun itse kahmii rikkauksia
sen kuin kerkeää - odottaa muiden tekevän eettisen
johtopäätöksen tuhonenteistä. Entä
jos(sittelu)n ristiriitaisuus ja tekopyhyys huipentuvat viimeisessä luvussa.
"Ihminen tulevaisuuden voimavarana" otsikolla kerrotaan yllättäen,
että viisi skenaariota tuleekin ymmärtää erilaisiksi
maailmankuviksi ja että "uudistuvissa tilanteissa ei pitäsi toimia
vanhentuneen maailmankuvan mukaisesti". Seuraa monta sivua moraalista paatosta.
Kerrotaan mm. että "kukaan ei voi asettua moraalin yläpuolelle -
eivät liikemiehet, eivät poliitikot, eivät journalistit". Todetaan,
että "mitä tahdot tehtävän itsellesi, sitä tee sinä
toiselle" -periaate on edelleen toimiva. Miten tällaista voi
esittää kirjassa, joka kehottaa suomalaista yhtiö-, valtio- ja
järjestöeliittiä - retorisesti "Suomea" - jatkamaan kaikissa
tapauksissa vanhaa itsekästä ja tuhoisaa politiikkaansa? Tavallisen
kirjoittajat rahkeet tuskin olisivat riittäneet näin paksuun ideologiseen
sekoitukseen. Ehkäpä siksi sananvääntäjäksi on
valittu pappi Tapani Ruokanen: kun kaiken rahaksi muuttava tuhotaloutemme on
supistanut pyhyyden asiantuntijoiden tehtäväkentän olemattomiin,
aikaansa seuraavat papit ovatkin ryhtyneet tekopyhyyden ammattilaisiksi. 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin
tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun
alkuun