Olli Tammilehto's writings

Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Päivitetty Suomen aikaan 09.09.2026 klo 21:49

Nyt Suomessa on 10.09.2026 klo 13:29

Tämä sivusto sisältää tekstejäni vuosilta 1977-2026 – yhteensä yli 300. Tekstien joukossa on myös kahdeksan kirjaa ja kaksi tutkimusraporttia.

Blogi→

in English→

Etsintä näiltä sivuilta:

Olli Tammilehdon kirjoja:

Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into 2017

<

Kylmä suihku – Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into 2014

Rahdin rikokset – Kansainvälisten tavarakuljetusten ekologiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Into 2009

Yhden taalan kysymys – Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003

Maailman tilan kootut selitykset. Like 1998

Ulkoisen uhan vapauttama demokratia lännessä ja idässä

Toisen maailmansodan jälkeen 46 vuoden ajan Neuvostoliitto merkitsi suurta haastetta läntiselle kapitalismille. Huolimatta siitä, että sekä reaalisosialismin todellisuus että läntisen propagandan siitä välittämä kuva olivat monessa suhteissa hirveitä, Neuvostoliiton pelkkä olemassaolo todisti, että yhteiskunta voidaan organisoida muullakin tavalla kuin kapitalistisesti. Voitto toisessa maailmansodassa ja saavutukset avaruusteknologian alalla kertoivat, että reaalisosialistinen järjestelmä oli toimiva ainakin joissain suhteissa. Myös kuva yhteiskunnasta, jossa tavallisten ihmisten perusturvasta huolehdittiin, inspiroi monia kaduntallaajia lännessä. Tämä kuva vastasi todellisuutta siinä määrin, että jopa jotkut länttä ihannoivat Neuvostoliitosta karkotetut toisinajattelijat joutuivat myöntämään, että Yhdysvalloissa tavallisen pienituloisen ihmisen elämä oli paljon vaikeampaa kuin, mitä se oli ollut idässä¹.

Reaalisosialismin haaste vaikutti osaltaan siihen, että länsimaissa harjoitettiin aika ajoin kapitalismin räikeimpiä vääryyksiä vähentävää verotus- ja sosiaalipolitiikkaa. Esimerkiksi USA:ssa tuloverotus oli toisen maailmansodan jälkeen jyrkästi progressiivinen. Rikkaimmat joutuivat vuosina 1944-1963 maksamaan palkoistaan veroa jopa 91 %.² Monissa maissa rakennettiin verovaroin ”hyvinvointivaltiota”, jossa köyhimpien ihmisten toimeentuloa helpotettiin ja kynnystä saada apua sairaustapauksissa madallettiin merkittävästi.

Mutta eikö demokraattisessa lännessä tällaisiin uudistuksiin olisi päädytty joka tapauksessa väistämättä? Koska kerran taloudellisen epätasa-arvon lieventämispolitiikka hyödyttää enemmistöä, eikö normaali demokraattinen prosessi johda tämän politiikan harjoittamiseen? Usein näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä taloudellinen epätasa-arvo merkitsee myös valtaresurssien epätasa-arvoa. Yhtiöiden omistajat ja muut raharikkaat voivat aina vaalirahoituksella, lobbaamalla ja mediamanipuloinnilla kumota äänestysdemokratian vaikutuksen. Demokratia voidaan tehdä vaarattomaksi niin, ettei se uhkaa pienen rikkaan vähemmistön etuoikeuksia, valtaa ja varallisuutta³. Siksi jotta ihmisten enemmistöä hyödyttäviä uudistuksia tapahtuisi, tarvitaan yleisen äänioikeuden lisäksi jokin vastavoima omistavan luokan vallalle. Tällainen vastavoima voi olla voimakas yhteiskunnallinen liike. Toisen maailmansodan jälkeen yhtenä vastavoimana toimi Neuvostoliiton muodostama haaste. Paradoksaalisesti epädemokraattinen itä lisäsi lännen demokraattisuutta.

Samanlainen kehityskulku on havaittavissa myös kapitalistiseksi muuttuneella Venäjällä. Kun maa siirtyi ”demokratiaan”, taloudellinen epätasa-arvoisuus räjähti valtavaksi, ja yhteiskunta muutettiin vastaamaan mahdollisimman vähän tavallisten ihmisten toiveita. Toisin kuin omia kapitalistejaan lännen media alkoi kutsua Venäjän kapitalisteja oligarkeiksi eli harvainvallan harjoittajiksi. Näin se myönsi, että ihmisten kurjuus oli kapitalistisen vallankäytön seurausta.

Kapitalistisuudestaan huolimatta Venäjää ei hyväksytty lännen leiriin. Venäjää ei otettu Naton jäseneksi, vaikka maa ilmoitti haluavansa liittyä sotilasliittoon⁴. Sen sijaan Naton jäseneksi pääsivät yksi toisensa jälkeen lähes kaikki muut Itä-Euroopan maat. Jopa kaikkein länsimyönteisimmätkin venäläispoliitikot pitivät Naton laajenemista suurena turvallisuusuhkana⁵.

Venäläisten pelkoja lisäsivät myös lännen tukemat ”värivallankumoukset”. Niissä yhteiskunnallinen liike, jonka yhtenä sytykkeenä olivat todelliset epäkohdat mutta jota länsi tuki ja rahoitti, sai rauhanomaisilla tai väkivaltaisilla mielenosoituksilla hallituksen vaihtumaan aikaisempaa länsimyönteisemmäksi. CIA:n ja muiden yhdysvaltalaisten ”demokratiaa” edistävien organisaatioiden rahoittamia ja tukemia enemmän tai vähemmän onnistuneita värivallankumouksia on ollut 1990-luvun alusta lähtien esimerkiksi Albaniassa, Bulgariassa, Montenegrossa, Romaniassa, Armeniassa, Slovakiassa, Kroatiassa, Serbiassa ja Ukrainassa⁶.

Hallituksen vaihdoksen lisäksi monet lännen poliitikot ja vaikuttajat ovat halunneet Venäjälle samaa kohtaloa kuin Neuvostoliitolle eli hajoamista pienemmiksi valtioiksi. Tätä näkemystä edusti 1990-luvun alussa muun muassa Yhdysvaltain silloinen puolustusministeri Dick Cheney.⁷

Kaikki nämä ilmiöt johtivat siihen, että kansalaisten tyytymättömyyttä alettiin pitää turvallisuusongelmana. Tämä taas vaikutti siihen, että 2000-luvulla oligarkkien valtaa rajoitettiin ja alettiin rakentaa jonkin asteista hyvinvointivaltiota. Vuosina 2000-2008 sosiaaliturvaan liittyvät valtion menot lähes kymmenkertaistuivat⁸.

Perusterveydenhuolto ja sairaalahoito on pidetty ilmaisena Neuvostoliiton tapaan, mutta jonot ja saatavuusongelmat johtavat siihen, että hyvin toimeentulevat ihmiset käyttävät myös paljon omaa rahaa terveydenhoitoon. Terveydenhoitomenot asukasta kohden olivat vuonna 2023 noin kymmenen kertaa suuremmat kuin vuonna 2000⁹. Noin 70 % näistä menoista tuli valtion budjetista¹⁰.

Hiljattain yhdellä Venäjän matkalla tapasin maaseudulla asuvan naisen, jolle oli tehty polvileikkaus Pietarissa. Se ei maksanut hänelle mitään. Nainen oli hyvin tyytyväinen saamaansa hoitoon.

Vuosina 2000-2012 investoinnit teihin ja muuhun infrastruktuurin nelinkertaistuivat¹¹. Tämä helpotti varsinkin syrjäseuduilla asuvien ihmisten elämää. Nämä investoinnin lisäsivät myös kaupunkilaisten tyytyväisyyttä.

Pari vuotta sitten vierailin keskisuuressa venäläiskaupungissa asuvan tuttavaperheeni luona. He esittelivät innokkaasti kaupungin keskustan kunnostettuja puistoja ja aukioita. Tavallisia kaupunkilaisia ilahduttavat muutokset oli aikaansaanut uusi kuvernööri. Toisin kuin monilla muilla Venäjän hallintoalueilla asukkaat olivat saaneet valita kuvernöörin vaaleilla. Edellinen kuvernööri edusti tuttavieni mukaan suurteollisuutta eikä halunnut investoida asukkaiden viihtyvyyteen. Niinpä, kun kysyin perheen oikeustiedettä opiskelevalta tyttäreltä, onko Venäjä demokratia, hän vastasi empimättä myöntävästi. Kuitenkin tämän oligarkkeja edustavan vallankäyttäjän syrjäyttämisen taustalla oli kuulemani mukaan se, että Putin avoimesti tuki uutta kuvernööriehdokasta.

Vaikka tässä ja monissa muissa vastaavissa tapauksissa motivaationa olisi ollut rakkaus Venäjän kansaa kohtaan, kuten monet maan asukkaat uskovat, se ei olisi riittänyt valtapelissä vahvoja oligarkkeja vastaan. Kun sen sijaan kansan tyytymättömyys voidaan lännen vehkeilyn takia esittää turvallisuusongelmana, kapitalistien vallan rajoittaminen onnistuu.

Lännen valtaapitävät haluavat puheissaan demokratiaa Venäjälle, mutta eivät tarkoita sillä järjestelmää, jossa kansalaisten enemmistön toiveet toteutuisivat. Sen sijaan sillä tarkoitetaan länsimyönteistä hallitusta, joka antaisi 1990-luvun tapaan tämän valtavan euroaasialaisen alueen Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan suuryhtiöiden ja pankkien temmellyskentäksi. Luomalla uhkakuvan, jossa ihmisten tyytymättömyyttä käytettäisiin vallankaappauksen apuna, Länsi tahtomattaan lisää kansalaisten toiveita toteuttavaa demokratiaa Venäjällä.

09.09.26