Olli Tammilehto's writings

Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Tweet

Päivitetty Suomen aikaan 05.04.2024 klo 20:08

Nyt Suomessa on 18.04.2024 klo 03:31

Tämä sivusto sisältää tekstejäni vuosilta 1977-2024 – yhteensä yli 300. Tekstien joukossa on myös viisi kirjaa ja kaksi tutkimusraporttia.

Etsintä näiltä sivuilta:

Etsintävihjeitä Vaativa etsintä

Jos haluat tiedon näillä sivuilla ilmestyvistä uusista artikkeleista, anna nimesi ja sähköpostiosoitteesi.

Nimi *

Sähköpostiosoite *

Automaattisen spämmäyksen estämiseksi vastaa tähän kysymykseen:
* Paljonko on 10 plus 15? Käytä vain numeroita.  

Olli Tammilehdon uusin kirja:

Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into 2017

Muita kirjoja:

Kylmä suihku – Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into 2014

Rahdin rikokset – Kansainvälisten tavarakuljetusten ekologiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Into 2009

Yhden taalan kysymys – Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003

Maailman tilan kootut selitykset. Like 1998

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Tere Vadénin toimittamassa kirjassa Linkolan ajamana (Into, Helsinki 2008). Julkaiseminen muualla on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Linkolan haaste: suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos

Elämämme jatkuvuutta maapallolla ylläpitävät prosessit ja järjestelmät voivat huonosti. Niiden ratkaiseva heikkeneminen on mahdollista suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. Tästä monien ihmisten pitkään jakamasta mutta marginaaliin työnnetystä käsityksestä on tullut ilmastonmuutoksen myötä valtavirtaa. Teollisuusmaiden on vähennettävä kasvihuonekaasujen päästöjä paljon ja nopeasti, jottei katastrofaalisia muutoksia maapallon elinkelpoisuudessa tapahtuisi: usein siteerattujen laskelmien mukaan 80-90 % vuoteen 2050 mennessä¹. Kun hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen laskeminen ilmakehään on olennainen osa nykyisten yhteiskuntiemme aineenvaihduntaa, tavoitetta ei saavuteta pikkureformeilla.

Kuitenkin ilmastonmuutos on vain yksi lukuisista tavoista, joilla Matti Moderni ja hänen Normaalimaansa vahingoittavat elämän prosesseja. Myrkylliset tai muuten vahingolliset päästöt maahan, veteen ja ilmaan, luonnonaineiden liikakäyttö, eliöyhteisöjen köyhdyttäminen ja lajien hävittäminen sukupuuttoon ovat arkipäivää. Jos muutamat kemialliset päästöt ovat vähentyneet, tilalle on tullut uusia aineita, joiden vaikutuksia vasta arvaillaan. Normaalin materian lisäksi päästöt ovat nykyisin yhä enemmän nopeasti muuttuvia energiakenttiä: radiotaajuista, valon luonteista ja radioaktiivista säteilyä.

Valtamediaa seuraavien tai vain valtavirran ajatteluun uskaltautuvien näkemien ympäristöongelmien lisäksi on paljon ekologisen kriisin oireita, joita vain alaa harrastavat ja erikoislehtiä seuraavat voivat tajuta. Ne ovat tiedotuksen marginaalissa joko siksi, että niitä koskeva tieto on vähäistä tai ristiriitaista, tai siksi että niistä tietäminen ei sovi suurille yhtiöille, valtioiden viranomaisille, sotalaitoksille tai muille valtaapitäville. Osa näistä ympäristöongelmista on todennäköisesti vuosikymmenen kuluttua valtavirtaa.² Toisaalta ympäristökysymyksen historia viittaa vahvasti siihen, että nykyisin tuotetaan paljon myös sellaisia ympäristöongelmia, joiden olemassaoloa ei kukaan vielä tiedä tai hahmota. Voi hyvin olla, että uusien ongelmien virta on paljon suurempi kuin vanhojen ongelmien ratkaisuyritysten - yritysten, jotka eivät useinkaan johda mihinkään³.

Kaikkea tätä avoimin silmin tarkastellessa päätyy helposti suuren yhteiskunnallisen muutoksen vaatimuksen: ei ole kysymys yksittäisistä erillisistä ongelmista vaan yhteiskunnan perustoimintatavasta, joka tuottaa ja ylläpitää ekologista kriisiä. Kuitenkin jopa vihreistä ja ympäristöaktivisteista vain pieni vähemmistö haluaa ajatella tätä. Suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta puhuminen nähdään vaarallisena ja epäsopivana. Käyttäydytään, ikään kuin mikään ei olisi pyhempää ja loukkaamattomampaa kuin markkinataloudeksi kutsuttu kapitalismi ja demokratiaksi kutsutut hierarkkiset valtiolliset organisaatiot.

Pentti Linkolan tärkein ansio on siinä, että hän on vaatinut suurta ekologis-yhteiskunnallista muutosta. Tekniset parannukset eivät riitä vaan on alettava elää toisella tavalla. Kuitenkin Linkolan käsitys siitä, millaista muutosta tarvitaan, on nähdäkseni täysin väärä.

Linkola uskoo, että ympäristökriisin syy on demokratia ja ihmisten vapaus. Ihmiset ovat päässeet kenenkään estämättä toteuttamaan luontoaan, jonka seurauksena he ovat lisääntyneet, kuluttaneet ja tuottaneet liiallisesti. Demokratiasta ja vapaudesta täytyy päästä eroon poikkeusihmisten rautaisella eliittivallalla, joka pakottaa ihmiset lisääntymään ja kuluttamaan vähemmän.

Se, mitä muodollisesti ja nimellisesti pidetään jonakin, ei kuitenkaan välttämättä ole sitä. Linkola tuntuu ottavan todesta sen, mikä lienee pääasiassa eliitin itsetyytyväisyyttä ja hallitsemisrauhaa sekä kansalaisten passiivisuutta edistävää propagandaa. Yhteiskuntajärjestelmämme on käytännössä hyvin vähän demokraattinen. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että demokratia on kansan valtaa ja demokraattisuutta arvioidaan sen perusteella, miten ihmiset reaalisesti voivat yhteiskunnan institutionaalisten järjestelyjen puitteissa vaikuttaa heitä koskeviin ja yhteisiin asioihin sekä yhteiskunnallisten instituutioiden muodostumiseen. Jotain tällaista demokratiakäsitystähän Linkolan demokratiaan perustuva tuhoselitys vaatii.

Demokratiamme vähäisyys ilmenee räikeimmillään siinä valtavan laajassa yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan kentässä, joka on luokiteltu taloudeksi. Ei pidetä sopivana edes ehdottaa, että työntekijät saatikka sitten ulkopuoliset kohderyhmät olisivat tekemässä yhtiöiden sisäisiä päätöksiä, vaikka nämä ratkaisut voivat vaikuttaa olennaisesti kymmenien miljoonien ihmisten elämään. Jos yhtiöt olisivat valtioita, niitä kutsuttaisiin yleisesti diktatuureiksi tai tyrannioiksi⁴.

Muttei demokratia kukoista myöskään paikallisten, valtiollisten eikä globaalien talouteen kuulumattomien instituutioiden piirissä. Niiden nykyiset muodot ja niitä koskeva moderni diskurssi ovat syntyneet reaktiona USA:n itsenäisyysliikkeestä ja Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaneeseen demokratiaa vaatineiden yhteiskunnallisen toiminnan hyökyaaltojen sarjaan. Näitä eliitti on pyrkinyt parhaansa mukaan patoamaan uusilla institutionaalisilla ja diskursiivisilla järjestelyillä. Kun vielä 1700-luvun lopulla demokratia tarkoitti muinaisessa Ateenassa harjoitetun kaltaista hallintomuotoa, jonka vallankumouksen sektioliike⁵ toteutti Pariisissa, se alkoi vallankumouksen jälkeen tarkoittaa tasavaltalaista hallitusmuotoa eli enemmän tai vähemmän tasaista oikeutta osallistua hallitsijoiden valitsemiseen. Vanhan demokratia-käsitteen eteen oli nyt liitettävä epiteetti 'suora'.

Kun eliitin omissa vanhoissa parlamenteissa ja vanhan työväenliikkeen vaatimuksissa oli luonnollista antaa edustajille vain sidottu valtakirja eli vaatia heitä noudattamaan valitsijoidensa näkemyksiä, tuli imperatiivisen mandaatin kiellosta yleisen äänioikeuden myötä olennainen osa "demokratioiden" perustuslakeja. Kun vielä 1900-luvun alkupuolella vaaliohjelmat ja niiden suusanallinen selittäminen ruohonjuuritasolla merkitsivät jotakin, ensimmäisen maailmansodan sotapropagandasta saadut hyvät kokemukset saivat valtaapitävät ymmärtämään, että mainonnalla ja muulla mediamanipuloinnilla voitiin "demokratia tehdä vaarattomaksi". Näin asian ilmaisi 1920-luvun New Yorkin rikkaiden seurapiirien keskeinen hahmo ja modernin piilotajuntaa hyväksikäyttävän PR-toiminnan isä Edward Bernays⁶.

Uusi manipulointitekniikka ei kuitenkaan vähentänyt eliittien vallan menetyksen uhkaa vain vaalipäivinä. Se oli vielä tärkeämpää vähennettäessä ihmisten vaarallisia taipumuksia yhteistoimintaan. Mainonnalla liitettiin ihmisten yhteistoimintaan kuuluvat positiiviset sosiaaliset merkitykset ja sen seitsemän muuta kaunista ja hyvää asiaa alitajuisella tasolla uusien tavaroiden ostamiseen. Kun samalla luotiin uusien halpatavaroiden laajat markkinat, lyötiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Toisaalta integroitiin laajat väestöpiirit paremmin vallitsevaan järjestelmään muuttamalla heidän ihanteitaan ja elämäntapaansa sosiaalisesti eristyneiksi niin, että keskeinen sosiaalinen verkko usein mahtui yhden henkilöauton sisälle. Toisaalta avattiin uusia valtaväyliä kapitalistisen tuotannon laajenemiseen. Edelläkävijänä modernin kulutusyhteiskunnan luomisessa toimi Henry Ford. Hänen vuosina 1913-14 tekemiin päätök­siin siirtyä autojen sarja­tuotantoon, pudottaa niiden hinto­ja ja nostaa työläisten palkkoja vaikut­ti ratkaisevasti pyrkimys hallita paremmin työntekijöitä⁷. Hänen mukaansa "ammattiyhdistykset ovat pahin asia, mikä koskaan on kohdannut maapalloa"⁸.

Kuluttamisen monet vaihtoehdot ovat omiaan luomaan vapauden illuusion. Kyse on kuitenkin vankilan nerokkaasta arkkitehtuurista: se on ikään kuin rakennettu jättiläismäiseksi putkistoksi, jossa tuntuu olevan aina uusia ja jännittäviä tutkimattomia haaroja. Todellisuudessa vain sopivan kokoiset ja sopivasti voidellut olennot ylipäänsä pääsevät etenemään putkistossa. Näille olennoille ei vähääkään kuulu se, miten putkistoa suunnitellaan ja rakennetaan.⁹

Yhteiskunnallista vapautta, vapautta muovata yhdessä muiden kanssa yhteiskuntaa sellaiseksi kuin halutaan, meillä ei siis ole¹⁰. Linkolan haikailema autoritaarinen ylhäältäpäin tapahtuva ohjailu on itse asiassa tyypillistä nykytilalle. Demokratia ja vapaus ovat sen sijaan moderneissa yhteiskunnissa pitkälti kokeilemattomia ihanteita¹¹. Ekologisen kriisin syyn sijasta ne voivatkin olla sen ratkaisu.

Ympäristölle merkittävän tuhoisia päätöksiä tehdään nykyisin joko vallan täyteydestä tai vallan puutteesta: Toisaalta valtaapitävät voivat - varsinkin kun kyseessä olevat organisaatiot ja niitä tukevat diskurssit on rakennettu kapeakatseista toimintaa varten - valtansa avulla työntää sivuun suurimman osan päätösten vaikutuksista ja niistä kärsivät ihmiset. Toisaalta ihminen, joka tuntee oikeutetusti yhteisiin asioihin vaikuttamisen olevan lähes mahdotonta ja vaikuttamisyritysten muodostuvan jopa vaarallisiksi, voi päättää välittää vain omasta ja muutaman läheisen hyvinvoinnista piittaamatta seurauksista yhteiselle hyvälle. Aito demokratia olisi varsinaista "tasavaltaa", joten näitä kumpaakaan syytä tuhopäätöksiin ei olisi.

Joka tapauksessa - ellei Linkolan postuloimaa ihmisen geeneihin rakennettua tuhosuuntausta ole - on vaikea kuvitella, miksi ihmisten enemmistö yhteiskunnallisen vapauden vallitessa haluaisi olla rakentamassa yhteiskuntaa, joka sairastuttaa, vammauttaa, tappaa heitä itseään, heidän lapsiaan ja tulevia sukupolvia. Nykyään tavanomaisia konflikteja taloudellisen kannattavuuden ja ekologisen kestävyyden tai valtiollisten syiden ja maapallon hyvinvoinnin välillä ei olisi: kyseisiä järkeä hämärtäviä ja jyrkkiä raja-aitoja tuottavat taloudelliset ja valtiolliset diskurssit painuisivat satujen mörkötarinoiden joukkoon, samalla kun niille voimaa antavat yhteiskuntapyramidit murenisivat. Tietenkin monenlaisia konflikteja edelleen olisi, ja jotkut edelleen painottaisivat liiaksi suppeaa maantieteellistä tai lyhyttä ajallista perspektiiviä. Mutta heidän argumenttinsa tuskin saavuttaisivat enemmistön kannatusta tilanteessa, jossa ratkaisevaa ei olisi valtaresursseihin perustuva manipulointikyky vaan argumenttien paino.

Linkolan ja hänen hengenheimolaistensa ajatus fasismista ympäristökriisin ratkaisuna perustuu kuitenkin paitsi nyky-yhteiskunnan kiiltokuvan ja todellisuuden sekoittamiseen myös fasismin ideologian samaistamiseen sen käytäntöön. Koska varsinkin natsit ihailivat tietyllä tavalla konstruoitua esikristillistä menneisyyttä, ajatellaan, että fasismi myös todellisuudessa oli ja olisi harppaus johonkin totaalisesti toiseen. Modernin tuolla puolen se voisi ratkaista myös nykyajan ympäristökriisin.

Todellisuudessa fasismi ei ole ollut mikään irtiotto aikaisemmasta, vaan suora jatko nykyaikaisen yhteiskunnan kehitykseen, jossa jotkut sen piirteet ovat vahvistuneet, toiset taas tukahtuneet. Se on nähtävä suuren muutoksen sijasta enemmin kapitalistisen yhteiskunnan "kriisivaihteena", jolla selviydytään vaikeista tilanteista. Max Horkheimer kirjoitti vuonna 1939: "Sen, joka ei halua puhua kapitalismista, pitäisi vaieta myös fasismista.¹²"

Käytännön fasismi syntyy kun demokratiaa retoriikan tasollakin kyseenalaistava, voimakkaasti valtaa hamuava oikeistolainen liike ja talouseliitti liittoutuvat keskenään. Selvimmin tämä näkyy Italian fasistien valtaannousussa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen talouskriisi lisäsi voimakkaasti työttömyyttä, ja vasemmistoliikkeiden kannatus lähti nousuun. Tässä tilanteessa suurmaanomistajat ja suurten yhtiöiden edustajat - myöhemmin myös armeija - alkoivat antaa fasistisille terroristiryhmille aseita ja ajoneuvoja. Poliisi ja oikeuslaitos eivät puuttuneet ryhmien toimintaan. Valtalehdistö kehotti suhtautumaan fasisteihin hyväntahtoisuudella.¹³

Fasistien käytännön politiikka oli usein antimodernin sijasta enemminkin äärimodernia - kuten heidän verivihollisiensa Venäjän boshevikkien¹⁴. Natsi-Saksassa toteutettiin monia teknologis-rakenteellisia uudistuksia, joista myöhemmin on tullut kaikkien modernien yhteiskuntien vakiokalustoa. Sinne rakennettiin ensimmäinen valtakunnallinen sähköverkko¹⁵. Natsit rakennutti­vat aikanaan ainutlaatuisen, 3 500 kilometriä käsittävän moottori­tieverkon. Tiehanketta perusteltiin sillä, että "Saksan kansa oli sulautettava poliittisesti ja taloudellisesti entistä voimak­kaammaksi kokonaisuu­deksi" ja että "nurkkakuntaisen ajattelun viimeiset jäänteet oli syrjäytettävä".¹⁶

Natsien varsinainen teknologinen lempilapsi oli kansanauto, Volkswagen. Sen piti olla yhteiskunnallisia liikkeitä sikiävien työläiskaupunginosien aiheuttaman ongelman lopullinen ratkaisu.¹⁷ Adolf Hitler tapasi vuonna 1935 ranskalaisen autoteollisuus­miehen Renault'n. Hän selitti tälle, miksi natsit olivat niin voimakkaasti ajamassa kansanautoa. "Halvennetun liiken­nevälineen" piti ennen kaikkea auttaa "ha­jauttamaan teolli­suustyöväestö siirtämällä heidät asumaan tehdaspaikal­ta maalle.¹⁸"

Moderneille yhteiskunnille on tunnusomaista mekaanisten koneiden lisäksi innostus yhteiskuntakoneisiin. Koko yhteiskunta halutaan organisoida jättiläismäiseksi megakoneeksi¹⁹. Myös tässä Natsit kunnostautuivat. Yksi megakoneen parhaiten rasvatuista osista oli juutalaisten tappojärjestelmä. Joukkomur­han suoritti modernilla tavalla järkeistetty hierarkkinen organi­saatio. Sen piirissä pidettiin erityistä huolta siitä, ettei juutalaisten varsinais­ten tappajien joukossa ollut yli-innokkaita, tun­teellisesti latautuneita ja juutalaisvastai­sen ideologian fanaat­tisesti omaksuneita yksilöitä. Tappajien piti vain toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti ylhäältä tulevat määräyk­set. Holokaustia tutkineiden Hannah Arendtin ja Zygmund Baumanin mukaan juuri tämän megarikoksen suoritustapa osoittaa natsismin olleen enemminkin modernin kärjistymä kuin sille vastakkainen ilmiö.²⁰

Joillakin natsijohtajilla oli toki vahvoja ekologisia painotuksia puheissaan, mutta heidän käytännön saavutuksensa olivat joko irvokkaita tai marginaalisia. Ukrainan valloitusta perusteltiin Saksan metsien säästämisellä ja juutalaismurhaa ympäristönsuojelulla. Vaikutusvaltaisimman "vihreän" natsin, valtakunnanministeri Fritz Todtin suurin saavutus oli huolehtia siitä, etteivät moottoritiet häirinneet liikaa ympäröivää maisemaa ja että ne samalla olivat ilmausta "Saksan olemuksesta".²¹

Teesiä fasismista modernin kapitalistisen yhteiskunnan yhtenä olomuotona tukevat myös viime vuosien tapahtumat. Fasistisia piirteitä omaavat, autoritaariset hallitukset ovat nousseet valtaan useissa "kehittyneissä" teollisuusmaissa ilman, että se on herättänyt suuria protesteja tai paheksuntaa liberaaleina ja demokraattisina itseään pitävissä piireissä. Selvintä tämä on USA:n tapauksessa. Bushin hallinto ratsastaa voimakkaalla nationalismilla, halveksii ihmisoikeuksia, pyrkii luomaan kaiken kattavan urkintajärjestelmän, rakentaa tietyistä ihmisryhmistä kaikkeen pahaan syyllistä ulkoista ja sisäistä vihollista, joka täytyy armotta ja oikeusperiaatteista piittaamatta tuhota, ihannoi sotilaallista voimaa ja armeijaa, hallitsee valtaosaa joukkotiedotuksesta, käyttää kansalliseen turvallisuuteen liittyviä pelkoja keskeisenä vallassa pysymisen keinona vaalitulosten väärentämisen ohella sekä hylkää avoimesti opin vallan kolmijaosta ja pyrkii keskittämään kaiken vallan presidentille ja hänen taustavoimilleen²². Tästä huolimatta valtavirran kommentaattorit kritisoivat Bushin hallinnon vaarallisia "anti-amerikkalaisia" kriitikkoja enemmän kuin itse hallintoa. Viis pyhiksi sanottujen arvojen maahan polkemisesta, sillä Bush ja kumppanit kunnioittavat ihailtavasti kaikkein pyhintä: kapitalismia ja sen täydellisimpiä inkarnaatioita huippurikkaita ja suuria yhtiöitä.

Tämä kapitalismin rakastajien arvojärjestys selittää myös sen, miksi ääriradikaali Linkola saa niin paljon palstatilaa konservatiivisissa lehdissä. Kun yhteiskunnallinen pinnanmuodostus käy hankalaksi, on Suomenkin eliitti valmis ajamaan "maastovaihteella" ja ottamaan käyttöön avoimen autoritaarisen hallitsemistavan. Sen oikeuttamiseen tarvitaan Linkolan tapaisia ideologeja.

Linkolan päätyminen ekologisen kriisin autoritääriseen ratkaisuun pohjautuu demokratiaotaksuman lisäksi myös toiseen tärkeään olettamukseen. Se on äärimmäisen yleinen julkilausumaton lähtökohta, jota ei yleensä ajatella eikä perustella. Yksi syy Linkolan myötäilyyn on juuri tämän olettamuksen yhteisyys. Kyse on ajatuksesta, että ihminen tai ihmisen subjektiviteetti on yksi johdonmukainen kokonaisuus. Jos se joskus näyttääkin joltain muulta, kyse on vain vastenmielisestä heikkoudesta, johon ei voi mitään perustaa. Kun ihmisten valtaenemmistö käyttäytyy nyt tuhoavasti, jokainen heistä on tuhoava ja vain tuhoava. Siksi muutos voi tapahtua vain ylhäältä päin tulevan pakon seurauksena - esimerkiksi "mutantti-ihmisten" johtaman fasismin muodossa.

Kuitenkin jos uskaltaa panna sivuun tämän länsimaisessa kulttuurissa lähes universaalin olettamuksen, löytää valtavasti arkipäivän havaintoja ja kokemuksia sekä empiiristä ja teoreettista tietoa, jotka viittaavat siihen, ettei ihminen olekaan vain yhtä. Ihminen on erilainen työssä kuin kotona, käyttäytyy ja puhuu eri tavoin miesporukassa kuin naisten joukossa, on yhtä julkisuudessa ja toista yksityisyydessä. Mielipidetiedusteluissa samat ihmiset antavat hyvin erilaisia vastauksia riippuen siitä, mihin kontekstiin ja mihin diskurssiin kysymys asettuu tai asetetaan. Linkola itsekin osoittaa käyttäytymisessään ja kirjoituksissaan tätä peri-inhimillistä epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta huolimatta siitä, että on julistanut itsensä armottoman johdonmukaiseksi ajattelijaksi.

Filosofian ja psykologian akanvirroissa tätä normaali-ihmisen lievää "skitsofreniaa" on jo kauan käsitelty²³. Postsrukturalistisen teorian ajoittaisen ja paikoittaisen suosion takia käsitys ihmisen moninaisuudesta on välillä päässyt lähelle valtavirtaa. Tietyissä teoriapiireissä on tavallista ajatella erilaisten diskurssien vievän yhden ja saman ihmisen hyvin erilaisiin subjektipositioihin²⁴.

Tästä perspektiivistä suuri muutos ja nimenomaan sellainen suuri muutos, joka ei tule ylhäältäpäin vaan nousee ruohonjuuritasolta näyttääkin paljon mahdollisemmalta. Ei tarvita yli- tai mutantti-ihmisiä, vaan yhteiskunnan perustan uudelleen järjestäminen voi pohjautua normaali-ihmiseen, joka sopeutuu ja kapinoi, tuhoaa ympäristöä ja suojelee sitä, tuhlaa ja kierrättää, lisäisi tuloja ja supistaisi kulutusta. Nykyisten instituutioiden vakaus voikin paljastua vakiintuneeksi tavaksi välttää kapinoinnin johtamasta romahdukseen juoksemalla alati eteenpäin²⁵.

Malleja järjestää toisella tavalla talous ja politiikka ei tarvitsekaan etsiä vain utopiaromaaneista ja radikaalista teoriasta. Kun kuvitelma ihmisen ja yhteiskunnan ykseydestä särkyy, malleja voikin löytyä tämän päivän todellisuuden niistä puolista, joita virallinen katse ei tavoita. Voidaan ammentaa valtavista mutta marginaaliin työnnetyistä elämiskentistä. Niitä ovat köyhien maiden naisten ja rikkaiden maiden lapsiperheiden tavat selviytyä epävirallisella yhteistoiminnalla ja vaihdolla ruoan tuotannosta, tarvikkeiden hankinnasta ja lastenhoitopalvelujen järjestämisestä²⁶. Niitä ovat myös joutilaisuuden, luonnontarkkailun ja "tehottoman" puhdetyön tuottama valtava, BKT-katseen tavoittamaton henkinen hyvinvointi, johon Linkola monissa kirjoituksissaan viittaa.

Käsitystä ihmisissä piilevän toiseuden tarjoamasta muutospotentiaalista tukee myös suurten yhteiskunnallisten muutosten ja mullistusten ruohonjuuritason historia. Valtavirran kirjoittajat esittävät ne Leninin, Robespierren, Washingtonin tai Cromwellin kaltaisten miesten rautaisella kädellä johtamiksi liikkeiksi tai vain vallankaappauksiksi. Todellisuudessa niiden käyttövoima on ollut lukemattomien näennäisesti sopeutuneiden naisten ja miesten taka-alalla olleiden puolien nousu etualalle yhteiskunnallisen kriisin seurauksena. Hallitsemiseen virallisesti kykenemättömät kansanihmiset ja byrokratioiden rattaat ovat yhtäkkiä alkaneet muodostaa itsehallinnollisia elimiä kyliin, kaupunginosiin ja työpaikoille. Itsevaltiaat hallitsijat ovat kaatuneet kun niiden jalustoina toimineet ihmiset ovat löysänneet otteensa²⁷. Yhteiskunta on muuttanut nopeasti muotoaan, kun ylhäältä alas tulleet ohjausköydet on katkaistu ja vaakatason linkkien määrä on kasvanut nopeasti. Tässä prosessissa mainituilla tunnetuilla herroilla on ollut korkeintaan sivurooli. Sen sijaan he ovat olleet pääosassa silloin kuin yhteiskunnan hierarkkinen rakenne on palautettu.²⁸

Erityisen selvästi tämä ilmenee Leninin ja Trotskin toiminnassa. Juuri ennen lokakuun vallankumousta ja joitakin vuosia sen jälkeen Venäjällä oli voimakas työläisten itsehallintoliike. Vallankumouksellisten ihmisten innostus hoitaa itse tuotantoa demokraattisten alatason organisaatioiden puitteissa oli myös tuolloisen sodan horjuttaman talouden perusta. Vaikka bolshevikit nousivat valtaan tämän liikkeen tuella, he alkoivat Leninin ja Trotskin johdolla määrätietoisesti tuhota sitä taloudelle koituvista menetyksistä piittaamatta. Työläisten ja talonpoikien itsehallinto ei ollut sopusoinnussa puolueen yksinvallan kanssa.²⁹

Ihmisten piilossa olevien puolien nousu kriisin vaikutuksesta yhteiskuntaa radikaalisti, demokraattisesti ja nopeasti muuttavaksi voimaksi ei ole kuitenkaan vain menneiden vuosisatojen ilmiö, joka sopii jättää vallankumousromantikkojen tutkittavaksi. Argentiinassa, tuossa Länsi-Eurooppaa monessa suhteessa muistuttavassa maassa, ilmiön saattoi havaita tällä vuosituhannella. Vuoden 2001 talousromahdus muutti lukemattomat hienostorouvat ja porvarillisten arvojen kannattajat muutamassa viikossa radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativiksi ja tekeviksi aktivisteiksi. Virallisen yhteiskunnan lamaantuessa päätöksentekoa ja taloutta alettiin organisoida korttelikomiteoiden, vallattujen tehtaiden ja rahattomien tavaranvaihtopörssien avulla.³⁰

Tämä mullistus ei kuitenkaan valtamediaa kiinnostanut. Liikkeen, jonka tunnuksena oli "¡Que se vayan todos!" (Heidän kaikkien [koko poliittisen eliitin] on lähdettävä!), keskuudesta ei noussut - kaikeksi onneksi - uutta Leniniä.

Kirjallisuusluettelo

Arendt, Hannah: Eichmann in Jerusalem: a report on the banality of evil. Penguin Books, Harmondsworth 1979[1963].

Bauman, Zygmunt: Modernity and the Holocaust. Cornell University Press, Ithaca 1989.

Bennholdt-Thomsen, Veronika & Maria Mies: The subsistence perspective, Beyond the globalized economy. Zed Books, London 1999.

Bennholdt-Thomsen, Veronika, Nicholas Faraclas & Claudia von Werlhof: There is an alternative: subsistence and world-wide resistance to corporate globalization. London, Zed Books 2001.

Biehl, Janet & Peter Staudenmaier: Ecofascism, Lessons from the German Experience. AK Press, Edinburg 1995. http://www.spunk.org/texts/places/germany/sp001630/ecofasc.html

Bookchin, Murray: The third revolution: popular movements in the revolutionary era, Volume I. Cassell, London 1996.

Bookchin, Murray: The third revolution: popular movements in the revolutionary era, Volume II. Cassell, London 1998.

Bookchin, Murray: The third revolution: popular movements in the revolutionary era, Volume III. Cassell, London 2004.

Brinton, Maurice: The Bolsheviks & Workers' Control 1917 to 1921, The State and Counter-Revolution. Solidarity ja Black & Red, London & Detroit 1975[1970]. http://www.spunk.org/texts/places/russia/sp001861/bolintro.html

Brooks, Mick: How Fords Made Their Millions. http://www.marxist.com/how-fords-made-their-millions021204.htm, 2007[1978]

Carey, Alex: Taking the risk out of democracy, Corporate propaganda versus freedom and liberty. University of Illinois Press, Urbana 1997.

Chomsky, Noam: Hinnalla millä hyvänsä, Uusliberalismi ja globaali kuri. Like, Helsinki 2000.

Clastres, Pierre: Samhället mot staten, Studier i politisk antropologi. Nordan, Tukholma 1984.

Colectivo Situaciones: ¡Que se vayan todos!, Krise und Widerstand in Argentinien. Assoziation A, Berlin 2003.

da Costa, Anna: The Stern Review: The Science of Climate Change. The Ecologist no. 1/2006, s.10-16. http://www.theecologist.org/archive_detail.asp?content_id=714

Day, Richard J. F.: Gramsci is Dead, Anarchist Currents in the Newest Social Movements. Pluto Press, London 2005.

Fairclough, Norman: Language and power. Longman, London 1989.

Forres, Colin: The cutting edge: climate science to april 2005. http://portal.campaigncc.org/files/THE_CUTTING_EDGE_CLIMATE_SCIENCE_TO_APRIL_05.pdf, 2005

Gelderman, Carol: Henry Ford, The Wayward Capitalist. The Dial Press, New York 1981.

Giroux, Henry: Against the New Authoritarianism, Politics After Abu Ghraib. Arbeiter Ring Publishing, Winnipeg 2005.

Goldman, Emma: Living my life, Vol. I-II. Dover, New York 1970. http://dwardmac.pitzer.edu/ANARCHIST_ARCHIVES/goldman/living/livingtoc.html

Graeber, David: Fragments of an Anarchist Anthropology. Prickly Paradigm Press, Chigaco 2004.

Hennicke, Peter, Jeffrey P. Johnson, Stephen Kohler & Dieter Seifried: Die Energiewende ist möglich, Für eine neue Energiepolitik der Kommunen. S. Fischer, Frankfurt am Main 1985.

Holloway, John: Change the World Without Taking Power, The Meaning of Revolution Today. Pluto Press, London 2002.

Horkheimer, Max: Gesammelte Schriften, Band 4: Schriften 1936-41. Fischer, Frankfurt am Main 1988.

Jokinen, Arja & Kirsi Juhila & Eero Suoninen: Diskurssianalyysin aakkoset. Vastapaino, Tampere 1993.

Jänicke, Martin: State Failure, The Impotence of Politics in Industrial Society. Polity, Cambridge 1990.

Kohler, Stephen: Historische Aspekte des Stromgrossverbundsystems. Öko-Mitteilungen no. 4/1984, s.34-37.

Krüger-Charlé, Michael: Weichenstellung für eine AutoMobile Gesellschaft - Das Beispiel des Volkswagens bis 1945. Teoksessa Bundestag, Die Grünen im (toim.), Welche Freiheit brauchen wir? Zur Psychologie der AutoMobilen Gesellschaft. Elefanten, Berlin 1989.

Kvaløy, Sigmund: Økokrise, Natur og menneske, Økofilosofisk fragment. Tapir, Trondheim 1976.

Kühnl, Reinhard: Liberalismista fasismiin, Porvarillisen ylivallan muodot. Gummerus, Jyväskylä 1973.

La Boétie, Étienne de: The Politics of Obedience, The Discourse of Voluntary Servitude. Black Rose, St. Urbain 1975.

Lammi, Harri, Ari Lampinen ym.: Ilmasto.org, Kaikki ilmastonmuutoksesta. http://www.ilmasto.org/, 2007

Lang, Rich: George Bush and the Rise of Christian Fascism. http://www.informationclearinghouse.info/article5648.htm, 2007

Mumford, Lewis: The myth of the machine I, Technics and human development. Harcourt, Brace & World, New York 1967.

Mumford, Lewis: The myth of the machine II, The pentagon of power. Harcourt Brace Jovanovich, San Diego 1970.

Rorty, Amélie Oksenberg: Self-deception, akrasia and irrationality. Teoksessa Elster, Jon (toim.), The Multiple Self. Cambridge University Press, Cambridge 1988[1986].

Roth, Karl Heinz: Der Weg zum guten Stern des "Dritten Reichs": Schlaglichter auf die Geschichte der Daimler-Benz AG und ihrer Vorläufer (1890-1945). Teoksessa Hamburger Stiftung für Sozialgeschichte des 20. Jahrhunderts (toim.), Das Daimler-Benz-Buch, ein Rüstungskonzern im "Tausendjährigen Reich". Franz Greno, Nördlingen 1987.

Sachs, Wolfgang: Die Liebe zum Automobil, Ein Rückblick in die Geschichte unserer Wünsche. Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1984.

Scott, James C.: Seeing like a state: How certain schemes to improve the human condition have failed. Yale University Press, New Haven 1998.

Sigrist, Christian: Regulierte Anarchie, Untersuchung zum Fehlen und zur Entstehung politischer Herrschaft in segmentären Gesellschaften Afrikas. Europäische Verlagsanstalt, Hamburg 1994.

Stolz, Heinz-Jürgen: Subsistenz im Weltsystem. Teoksessa Schwerfisch (toim.), Zeitgeist mit Gräten, Politische Perspektiven zwischen Ökologie und Autonomie. YetiPress, Bremen 1997.

Tammilehto, Olli (toim.): Kun edustajat eivät riitä, Kansalaistoiminnan opas. WSOY, Porvoo 1989. http://www.tammilehto.info/ktopas/

Templeton, Tj.: An Examination of Bush Fascism. http://www.oldamericancentury.org/14_pts_2.htm, 2006

Tønnesson, Kåre: La démocratie directe sous la Révolution française - la cas des districts et sections de Paris. Teoksessa Lucas, Colin (toim.), The French Revolution and the Creation of Modern Political Culture, Vol. 2, The Political Culture of the French Revolution. Pergamon, Oxford 1988.

We Are Everywhere: Que Se Vayan Todos: Argentina's Popular Rebellion. http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/free/imf/argentina/txt/2002/0918que_se_vayan.htm, 2007

Voline: The Unknown Revolution. Black Rose Books, Montréal 1990[1947].

Loppuviitteet

 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

14.9.2007