| Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on ilmestynyt Ajatus-aikakauskirjan numerossa 49, 1993. Se perustuu Suomen filosofisen yhdistyksen Luonto-kollokviossa pidettyyn alustukseen. |
Miksi filosofin olisi tutkittava ympäristökriisin syitä?
Ekofilosofiasta, ympäristöfilosofiasta, ekologisten ongelmien tai ympäristökriisin filosofiasta on kirjoitettu 70-luvun alusta lähtien [Varhaisimpia mm. Kvaløy 1974 ja 1976 (1. painos 70-luvun alussa) ja Næss 1973 ja 1976 (1. painos 70-luvun alussa)]. Ajoittain on kirjoja ja artikkeleita ilmestynyt alan harrastajien hyllyihin ajoittain jopa tulvimalla [Suhteellisen tuore alan bibliografia on Davis 1989]. Yhä suurempi osa kirjallisuudesta on akateemisten filosofien kirjoittamia. Tänä vuonna on alkanut ilmestyä ensimmäinen pääasiassa ekofilosofiaan keskittyvä eurooppalainen akateeminen aikakausjulkaisu Environmental Values [The White Horse Press, Cambridge. Aikakauslehti sisältää myös oikeus- ja taloustieteellisiä, sosiologisia, politologisia ym. artikkeleita, mutta poikkitieteellisyyttä ei ekofilosofiassa juuri voi välttää, kuten seuraavassa perustellaan.]. Sen, kuten vuonna 1979 perustetun yhdysvaltalaisen Environmental Ethics -julkaisun, nimi viittaa siihen, mikä akateemisessa ekofilosofiassa on yleisin lähestymistapa: ympäristöetiikkaan. Myös Suomessa tästä näyttää olevan muodostumassa tavalli sin yliopistoissa harjoitettavan ympäristöfilosofian muoto [Vrt. tämän julkaisun muita kirjoituksia.].Edellä mainitulla ja monilla muilla foorumeilla on toistakymmentä vuotta käyty sinänsä mielenkiintoista keskustelua ihmisen ohella luonnossa esiintyvien entiteettien arvosta, tämän arvon luonteesta, itseisarvoista ja siitä, miten näitä arvoja voidaan perustella.
Ekologisten arvojen perustelu ja niiden luonteen pohtiminen ovat johtaneet monet filosofit (heille) uusiin ontologisiin ja tieto-opillisiin näkemyksiin: kokonaisuuksien tai suhteiden korostamiseen partikulaaristen entiteettien sijasta, objektiiviseen idealismiin, havaitsijan ja havaitun yhteenkietoutumiseen perustuviin teorioihin yms. [Ks. esim. Callicott 1986, Zimmerman 1988, Næss 1976 ja 1989, Hösle 1991, Callicott 1985. Yleisimpien tieto-opillisten ja ontologisten käsitysten kritiikkiin ja vaihtoehtojen hakemiseen niille ovat useat ekofilosofit päätyneet myös suoraan, koska niiden on katsottu oikeuttavan luonnontuhoa, ks. esim. Hegge 1978, Skolimowski 1984b.]
Akateeminen ympäristöeettinen keskustelu ei ole kuitenkaan laajalti tunnettu edes akateemisten filosofien tai ympäristöaktivistien keskuudessa puhumattakaan siitä, että se vaikuttaisi suurten ihmisjoukkojen eettisen tietoisuuden kehittymiseen. Sen rinnalla, osittain siihen sekoittuen, on kuitenkin toinen etiikkakeskeinen ekofilosofinen diskurssi: "deep ecology" eli syvä ekologia. Vaikka tälläkin on vahva akateeminen ulottuvuus ja yliopistofilosofiset lähtökohdat [Lähtökohdista: Næss 1976 ja 1989; akateemisesta keskustelusta: Næss 1984, Skolimowski 1984a, Sylvan 1985, Fox 1989, The Trumpeter, Journal of Ecosophy (LightStar Press, Victoria, Kanada)], sillä on myös paljon popularisoijia [Tärkeimmät Devall & Session 1985] ja yhteyksiä joihinkin ympäristöliikkeisiin [Ennen kaikkea alkuperäisen luonnon suojeluun keskittyviin angloamerikkalais peräisiin liikkeisiin, Dobson 1990, Earth First! -lehti]. Diskurssissa on olennaista jako antroposentrisen ja biosentrisen etiikan välillä: pahin syytös toista ekofilosofia kohtaan on se, että hän on antroposentri nen. Usein muttei aina biosentrismismi merkitsee kaikkien eliöiden periaatteellista tasa-arvoa - mitä tämä nyt sitten merkinneekään.
Kuitenkaan syvästä ekologiastakaan ei ole muodostunut yleistä viitekehystä ympäristöliikkeille saatikka niille sadoille miljoonille ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella huolissaan ympäristökriisistä. Ei ole myöskään näköpiirissä, että ky seessä olevasta filosofiasta tällainen kehittyisi. Näyttää siltä, että syvän ekologian kasvualusta ei ole niinkään ympäristökriisin tavanomaisessa mielessä vaan kulttuuri, jossa vieraantuminen ihmisen ja muiden luontokappaleiden välttämättömästä yhteydestä etenee kyllin pitkälle: se on todennäköisesti suosituinta Kaliforniassa, jossa monet ihmiset eivät koskaan poimi pihapuissa kasvavia hedelmiä vaikka ostavat samoja hedelmiä supermar ketista.
Vastakaiun puute, josta monien vilpittömien filosofien ekologiset osallistumisyritykset ovat kärsineet, on surullista. Kun tilanteesta varmaan halutaan päästä eroon, asianomaiset sietänevät seuraavaa, mahdollisesti destruktiiviseksi koettavaa kritiikkiä.
Ehkä yksi syy välinpitämättömyyteen on ympäristöeettisten pohdintojen kokeminen epärelevanteiksi. Eettisen lähestymistavan piilevänä, harkitsemattomana, perustelemattomana tai it sestäänselväksi koettuna taustaolettamuksena näyttää olevan väite: ympäristökriisin keskeisenä syynä on ihmisten väärä etiikka tai moraali. Olettamuksen takana on tietenkin lukemattomien ihmisten toiminnan ilmeinen ekologinen tuhoisuus.
Mutta voidaanko toiminnasta todella päätellä toimijan eettiset arvot ja normit, ne päämäärät, joita hän pitää eettisesti arvokkaimpina? Aivan ilmeisesti päättely edellyttää ainakin sitä, että toiminta on vapaaehtoista. Sademetsää hakkaavat vangit tuskin ovat ensisijaisesti moraalisen ylösrakennuksen puutteessa. Toisaalta on monia syitä, miksi ihmiset myös vapaaehtoisesti toimivat eettisten käsitystensä vastaisesti: he voivat esimerkiksi laiskuudestaan, "moraalisesta heikkoudestaan" tai toisten yllyttäminä tai harhaanjohtamina tai vain pahuuttaan toimia harkitsemattomasti tai väärin ja itse myöntää tämän. [Tässä on oletettu, että ihmiset todella kykenevät tarvittaessa panemaan päämääränsä eettiseen tärkeysjärjestykseen. Tämä tuskin pätee yleisesti kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa, jolloin etiikan kanssa ristiriidassa olevaan käyttäytymiseen löytyy vielä yksi syy: "eettinen sekavuus".] Vaikka edamia parhaimpana pitävää suomalaista, joka jatkuvasti syö emmentalia, on vaikea ymmärtää, hyvää etiikkaa kannattava huonoja tekoja tekevä ihminen on täysin käsitettävä ja tavallinen.
Jolleivat teot siis kerro ihmisten ekologisesta etiikasta, mistä sitten siitä saadaan tietoa? Ehkäpä niin omituisella tavalla kuin kysymällä heiltä itseltään.
Ainakin kaikissa läntisissä teollisuusmaissa ovat ympäristönsuojelulle myönteiset asenteet yleistyneet 60-luvulta lähtien. Esimerkiksi vuonna 1988 EY-maissa piti 55 % ihmisistä ympäristönsuojelua taloudellista kasvua tärkeämpänä; vain 7 %:lla ai kuisväestöä edustaneesta otoksesta oli vastakkainen preferenssi [Tulokas 1990,11]. Syksyllä 1990 oli 73 % suomalaisista valmiita tinkimään omasta elintasostaan saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi [Suomi etsii... 1991].
Koska filosofit ovat ammattinsa takia kovasti kiinnostuneita ihmisten - ainakin joidenkin - ajattelusta, heidän on vaikea pitää tietoisuutta olemattomana tai mihinkään vaikuttamattomana "epifenomeenina". Näin ollen näitä tuloksia ei voi ekofilosofisessa keskustelussa sivuuttaa olankohautuksella. Varsinkin kun "ympäristöystävällisiä" vastausjakaumia on saatu johdonmukaisesti erilaisissa maissa sekä vaihtelemissa poliittisissa ja taloudellisissa tilanteissa viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.
Tosin on saatu myös sellaisia ympäristöasenteita koskevia tuloksia, joiden mukaan enemmistölle oma taloudellinen hyvinvointi on tärkeämpää kuin ympäristönsuojelu. Mutta tällöin kysymyksenasettelulla on luotu eri konteksti: ei ole annettu valmiita vastausvaihtoehtoja vaan on kysytty yleisesti, mitä asioita vastaaja pitää tärkeänä. [Ks. esim. Melkas 1991] Koska ihmisten arki- ja erityisesti työelämä liikkuu paljon useammin taloudellisen hyödyn ja välineellisen rationaalisuuden alueella kuin etiikan tai arvorationaalisuuden parissa ja koska mielipidetiedustelut ovat useimmiten markkinatutkimuksia, on luonnollista, ettei kysyminen ilman kenttää määritteleviä vaihtoehtoja johda eettiseen harkintaa [Tietenkään edellä viitatuissa kyselytutkimuksissa, joissa annettiin valmiit vastausvaihtoehdot ja joissa ihmiset osoittautuivat "ympäristöystävällisiksi", vastaajat eivät hajoittaneet suurta eettistä harkintaa: olennaista on tässä se, että heidän ajattelunsa ylipäänsä liikkuivat etiikan pii rissä.]. Tällaista kyselytutkimusta ei ikään kuin pidetä eettiseen diskurssiin kuuluvana, ja siksi asioita ei tarkastella eettisestä näkökulmasta. Tulokset kertovat näin ollen ihmisten preferens seistä - ei heidän eettisistä käsityksistään [Kun sosiologit ovat eri asioita käsittelevissä mielipidetiedusteluissa törmänneet vastaaviin ristiriitaisilta näyttäviin tuloksiin, he ovat alkaneet puhua ihmisten kaksista preferensseistä (esim. Margolis 1984, Uusitalo 1989). Ilmeisesti on kuitenkin parempi erottaa etiikka ja preferenssit toisistaan.].
Voidaan siis hyvin perustein väittää, että ainakin niiden ihmisten etiikka, joille ympäristöeetikot suoraan tai välillisesti suuntaavat sanomansa, on jo muuttunut myönteisesti. Ihmisistä ei tietenkään ole tullut Franciscus Assisilaisen kaltaisia ekologisia pyhimyksiä, mutta olennaista on se, että heidän keskimäärin suhteellisen hyvän ympäristöetiikan ja nykyisen yhteiskunnallisen käytännön välillä on valtava ero. Näin ollen ei tunnu uskottavalta pitää etiikan huonoutta ympäristöongelmien olennaisena syynä. Tosin to dennäköisesti on niin, että kannatetun etiikan ja käytännön tekojen välillä on aina kuilu, mutta tuo kuilu on nyt ilmeisesti ympäristökysymyksissä erityisen leveä ja syvä.
Historiallisesti ekologisesti tuhoisat arvostukset ovat voineet vaikuttaa ympäristökriisin kehittymiseen. Mutta koska arvostusten muuttuminen ei ole olennaisesti muuttanut käyttäytymistä ekologisesti järkevämmäksi, on ainakin nykyistä tilaa ylläpitämässä muitakin tekijöitä kuin huonot arvot.
Päädytään siis siihen surulliseen tulokseen, että monien ympäristöeetikoiden vilpittömät pyrkimykset parantaa "ekomoraaliamme" ovat irrelevantteja. Tosin eettisten ihanteiden ja käytännön välisen jännitteen kasvattaminen entisestään, voi tietenkin jossain vaiheessa aikaansaada äkillisen laukeamisen, joka tuo nämä lähemmäksi toisiaan. Mutta toivon asettaminen pelkästään tällaisen "katastrofin" varaan on kyseenalaista, koska laukeaminen voi tapahtua kumpaankin suuntaan.
Jotta siis jatkossa ekofilosofien työ olisi relevanttia, on selvi tettävä ympäristökriisin syitä. Tällöin päädytään ilmeistikin laajoihin historiaa, yhteiskuntaa ja ihmistä koskeviin pohdintoihin. Joudutaan sosiologian, politologian, antropologian psykologian, biologian, maantieteen ja taloustieteen alueille.
Mutta tällainen tutkimushan ei ole filosofien asia! Kenen sitten? Psykologi ei voi avoimin mielin tutkia ympäristökriisin syitä ammattinsa puitteissa, koska hän joko valmiiksi olettaa kriisin johtuvan psykologisista syitä tai sitten joutuu alueensa ulkopuolelle. Taloustietei lijä ei voi tutkia, koska hän joko valmiiksi olettaa kriisin johtuvan taloudellisista syistä tai sitten joutuu alueensa ulkopuolelle. Jne. [Tässä oletetaan, että x-logi on tavallisen voimakkaasti samaistunut x-logiaan. Tämä ei onneksi aina pidä paikkaansa (esimerkiksi silloin kuin x-login asemaan pääseminen ei ole vaatinut mainittavia uhrauksia) ja jotkut x-logit voivat alkaa ongelman ymmärtämisen niin vaatiessa tutkia y-logiaa ja olla y-logien kanssa yhteistyössä. Näiden poikkeuksien olemassaolo ei kuitenkaan poista yleistä ongelmaa.]
Ehkä syiden etsiminen kuuluukin "poikkitieteilijöille"? Nämä ovat varmasti potentiaalisesti parhaita ehdokkaita tähän puuhaan, mutta valitettavasti heidän joukkonsa on harvalukuinen. Joka tapauksessa poikkitieteilijääkin rajoittaa pysytteleminen nykyisten tieteiden sisällä ja tieteellisen paradigman hyväksyminen ennakolta. Syythän saattavat olla tieteiden ulkopuolella tai mahdollisesti jopa tieteissä itsessään. Näin päädytäänkin filosofiin, sillä kukapa muukaan voisi rationaalisessa ja hyvin argumentoidussa tutkimuksessa liikkua sekä tieteiden sisällä että niiden rajoilla ja ulkopuolella.
Tällaisen yleisnäkemykseen pyrkivän tutkimuksen kuulumista filosofiaan puoltaa myös historia. Tieteiden kehityksen seuraaminen taaksepäin johtaa aikaan, jolloin ne olivat filosofian osa-alueita tai suuntauksia. Niiden eriytyminen on usein liittynyt valtapolitiikkaan sekä teknisiin ja hallinnollisiin intresseihin eikä välttämättä ole edesauttanut asioiden ymmärtämistä tai ihmisten enem mistön elämänlaadun parantamista [Ks. esim. Berman 1989].
Mutta tehtävähän on mahdoton! Eihän kukaan pysty hallitsemaan kaikkia tieteitä saatikka vielä sitä mikä menee niiden ulkopuolelle! Ehkä se on tosiaan mahdoton, mutta kummallista kyllä samanlaisista mahdottomista tehtävistä selviydymme päivittäin. Jos esimerkiksi alkaisimme aamulla selvittää, mitä kaiken olemassaolevan tiedon pohjalta meidän on parasta nauttia aamiaiseksi, huomaisimme ennen pitkää, että syöminen on meille liian vaativa tehtävä - ja usean päivän syömättömyyden heikentäminä päättäisimme syödä.
Universaalista filosofista tutkimusta auttaa sitäpaitsi se, että filosofit yleisesti työskentelevät universitas-laitoksissa. Tosin näiden hierarkkinen valtarakenne ja asemiin pääsyyn vaadittavat initiaatiosuoritukset eivät suosi yleiskatsauksellisuutta.
Mutta entä kun syitä ympäristökriisiin alkaa löytyä? Eikö silloin ole paras luovuttaa kenttä eri tieteiden edustajille? Seuraavalla esimerkillä pyrin perustelemaan väitettä, että tällöinkin filosofeja tarvitaan.
Oletetaan, että on päädytty seuraavaan tutkimustulokseen: Se, että ihmiset eivät toimi sinänsä kohtuullisen hyvän ympäristöetiikkansa mukaisesti vaan tuhoavat teoillaan ympäristöä, johtuu yhteiskunnan jakautumisesta kahteen sektoriin: alati supistuvaan eettisesti relevanttiin yhteisöllis-yksityiseen ja alati laajenevaan taloudellis-julkiseen alueeseen, jolla etiikan sijasta hallitsee välineellinen rationaalisuus. Näitä sektoreita vastaavat kaksi eri diskurssia. Molemmissa voidaan käyttää etiikan termejä, mutta taloudellis-julkisessa diskurssissa eettinen sanasto on saanut uuden, välineelliselle rationaalisuudelle alisteisen merkityksen.
Eettisesti hyvien tai neutraalien tekojen tekeminen yhteisöllis-yksityisellä sektorilla - esimerkiksi ystävyyden osoitus kukkia antamalla - johtaa yhteiskunnan rakenteiden takia tuhoisiin tekoihin valtiollis-taloudellisella sektorilla - esimerkiksi ihmisiä ja muita luontokappaleita myr kyttävään ja tappavaan kukkien viljelyyn.
Taloudellis-julkisen sektorin diskurssin yleisin muoto, uusklassinen taloustiede ja sen popularisoituneet muunnelmat, tukee tuhotoimintaa monella tavoin. Se tekee kaikesta, myös elämästä ja kuolemasta, rahassa mitattavaa. Taloustiede olettaa ihmisen olevan homo economicus, joka yrittää maksimoida omaa, rahallisesti mitattavaa hyötyään. Talouden uskotaan olevan erillinen sektori yhteiskunnassa, ikään kuin yhteiskunnan energianlähde, jonka tasalaatuista rahavirtaa voi käyttää minkä tahansa hyvän tuottamiseen. Siksi talouden hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Mitkä tahansa uhraukset ovat oikeutettuja talouden käynnissä pitämiseksi.
Supistuvan yhteisöllisyyden ja katoavan mielekkään työn aikaansaamaa turhautumista, tyytymättömyyttä ja kurjuutta käytetään hyväksi tavaratuotannon laajentamisessa, joka on välttämätöntä pääoman ja vallan kasvattamiseksi ja keskittämiseksi. Uusiin tavaroihin siirretään jatkuvasti mainonnan ja joukkotiedotuksen avulla merkityksiä, jotka tekevät niistä sosiaalisesti tai henkisesti tyydyttävien tilanteiden symboleja tai merkkejä. Näiden merkkien hankkiminen ei tietenkään noita tilanteita ja niissä mahdollista tyydytystä ihmiselle tuo, mutta sehän ei ole tarkoituskaan: muuten ihmiset eivät lankeaisi seuraavien symbolitavaroiden houkutuksiin ja taloudellemme välttämätön "kysyntä" supistuisi.
Mutta eikö tällainen selitys avaisi jatkotutkimusmahdollisuuksia nimenomaan eri yhteiskuntatieteiden edustajille? Todellisuudessa filosofeillekin riittäisi tehtäviä. Esimerkiksi vallitsevan taloustieteen kritiikissä riittäisi yllin kyllin työtä analyyttisesti suuntautuneille viisaustieteen harjoittajille. Toisenlaisen, "ei-taloudellisen", yhteiskunnan mallien, utopioiden, kehittämisessä ei yhteiskuntafilosofien aika tulisi pitkäksi varsinkin, kun sosiologit ovat näin epätieteellistä pohdintaa ainakin toistaiseksi karttaneet. Vaikka uuden ympäristöetiikan kehittäminen ei olisi keskeistä, etiikan tutkimus voisi sen sijaan olla tärkeää toisessa yhteydessä: Ryhmät, jotka rakentaisivat uuden yhteiskunnan saarekkeita vanhan sisään, ja ne, jotka suoraan kamppailevat vallitsevia vallankäyttäjiä ja diskursseja vastaan, kehittäisivät varmasti monia sisäisiä ja ulkoisia suhteita muovaavia normeja ja arvoja. Vastarinnan, toisinajattelun ja esimerkkinä olemisen etiikka on laaja, paljolti tutkimaton alue.
Joka tapauksessa yhteiskunnan valtavirtaa vastaan uiminen olisi vaativa tehtävä, jossa helposti kadottaisi perspektiivinsä ja me nettäisi toivonsa. Tässä jos missä filosofisesta yleisnäkemyksestä sekä sen avulla mahdollisesti saavutettavasta viisaudesta ja mielenrauhasta olisi apua.
Kirjallisuutta, johon viitattu:
Berman, Morris (1989): The Reenchantment of the World; Bantam, New YorkCallicott, J. Baird (1985): Intrinsic Value, Quantum Theory, and Environmental Ethics; Environmental Ethics, 7:271, Fall
Callicott, J. Baird (1986): The Metaphysical Implications of Ecology; Environmental Ethics, 8:301-316, Winter
Davis, Donald Edward (1989): Ecophilosophy, A Field Guide to the Literature; R. & Miles, San Pedro
Devall, Bill & George Sessions (1985): Deep Ecology, Living as if Nature Mattered; Gibbs M. Smith, Salt Lake City
Dobson, Andrew (1991): Green Political Thought; HarperCollins, London
Fox, Warwick (1989): The Deep Ecology-Ecofeminism Debate and Its Parallels; Environmental Ethics, 11:5-26, Spring
Hegge, Hjalmar (1978): Mennesket og Naturen, Naturforståelsen gjennom tidene - med særlig henblikk på vår tids miljøkrise; Universitetsforlaget, Oslo
Hösle, Vittorio (1991): Philosophie der ökologishen Krise, Moskauer Vorträge; Beck, München
Kvaløy, Sigmund (1974): Ecophilosophy and Ecopolitics: Thinking and Acting in Response to the Threats of Ecocatastrophe; The North American Review, 259:16-28, No. 2, Summer
Kvaløy, Sigmund (1976): Økokrise, natur of menneske, En innfring i økofilosofi og økopolitikk; Tapir, Norja
Margolis, Howard (1984): Selfishness, Altruism, and Rationality, A Theory of Social Choise; The Universtity of Chicago Press, Chicago
Melkas, Jussi (1991): Vaikuttajat tähyävät Eurooppaan - kansa murehtii asuntoja ja työllisyyttä; Tietoaika, n:o 6, kesäkuu
Næss, Arne (1976): Økologi, samfunn of livsstil; Universitetsforlaget, Oslo
Næss, Arne (1984): A Defence of Deep Ecology Movement; Environmental Ethics, 6, Fall
Næss, Arne (1989): Ecology, Community and Lifestyle, Outline of an Ecosophy; Cambridge Univ. P., Cambridge
Skolimowski, Henryk (1984a): The Dogma of Anti-Anthropocentrism and Ecophilosophy; Environmental Ethics, 6:283-288, Fall
Skolimowski, Henryk (1984b): The Theatre of the Mind, evolution in the Sensitive Cosmos; The Theosophical Publ. H., Wheaton, Ill.
Suomi etsii itseään, Raportti suomalaisesta mielipideilmastos ta 1990 (1991); EVA, Helsinki
Sylvan, Richard (1985): A Critique of Deep Ecology I-II; Radical Philosophy, Summer & Autumn
Tulokas, Raija (1990): Suomalaiset ja ympäristö; Suomen Virallinen Tilasto/Ympäristö, n:o 2
Uusitalo, Liisa (1989): Kulutuksen ja ympäristön haasteet; julkaisussa Oletko valmis? Seitsemän puheenvuoroa suomalaisten kriittisyy destä, EVA, Helsinki, ss. 22-42
Zimmerman, Michael E. (1988): Quantum Theory, Intrinsic Value, and
Pantheism; Environmental Ethics, 10:3-30, Spring
Kirjallisuutta, johon ei ole viitattu:
Atkinson, Adrian (1991): Principles of Political Ecology; Belhaven Press, LondonBookchin, Murray (1982): The Ecology of Freedom, The Emergence and Dissolution of Hierarchy; Cheshire Press, Palo Alto
Hakkarainen, Outi & Olli Tammilehto & Thomas Wallgren (toim.) (1991): Imperiumin ulkopuolelta, Kehityskriittisiä puheenvuoroja; Gaudeamus, Helsinki
Kvaløy, Sigmund (1990): Green Philosophy; in The Green Fuse, The Schumacher Lectures 1983-85, ed. by John Button, Quartet Books, London, pp. 1-25
Kvaløy, Sigmund (1992): Complexity and Time: Breaking the Pyramid's Reign; in Wisdom and the Open Air: The Norwegian Roots of Deep Ecology, ed. by Peter Reed and David Rothenberg, Universtity of Minnestota Press, Minnesota
Leiss, William (1978): The Limits to Satisfaction: on needs and commodities; Marion Boyars, London
Tammilehto, Olli (1989): Ekofilosofian elävä maailma; Suomi, n:o 4-5, ss. 26-31
Tammilehto, Olli (1990): Kestävä kehitys vai yhteiskunnan muodonmuutos?; Tiede & Edistys, n:o 4, ss. 304-311
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle