Osoite:

Politiikan avaruus ei mahdu puoluetoimintoihin. Toiminta puolueissa on vain yksi monista yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodoista – eikä edes erityisen hyvä tapa. Nyt ehkä tuloksellisinta on oman elämäntapansa politisoiminen ja toiminta uusissa kansanliikkeissä. Tätä voidaan perustella sekä lyhyen että pitkän tähtäyksen poliittisten tavoitteiden kannalta.

Monet politiikkaan sekaantuneet tuskastelevat, kun asiat eivät etene toivottuun suuntaan. Puoluepoliittisen ryhmittymän tavoitteiden toteutuminen ei ole näköpiirissä, kannatus ei nouse ja puolue byrokratisoituu. Tuskastumisen taustalla on politiikan ja puoluepolitiikan samaistaminen. Kun kurkistaa puoluelippurivistöjen toisella puolella avautuviin politiikan maisemiin, toiveikkuus voi uudelleen herätä.

Elämäntapakokeilut ja uudet kansanliikkeet ovat saaneet viime aikoina merkittäviä tuloksia aikaan. Lukemattomat ihmiset esimerkiksi Saksassa ja Tanskassa ovat ratkaisevasti helpottaneet asunto-ongelmiaan yhteisasumisella. Samalla on ratkaisevasti vähennetty pikkuporvarillisen tietoisuuden kasvualustaa. Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan kapitalismin linnakkeissa tuhannet kahvilat, käsityöpajat, maatilat, taksit, krouvit ja muut yritykset toimivat oikeudenmukaisten periaatteiden mukaan: kaikilla työntekijöillä on sama palkka, valta ja "omistusoikeus" ja mahdollinen voitto lahjoitetaan pois johonkin muuhun tärkeäksi koettuun hankkeeseen.

Ydinvoimanvastainen liike on estänyt Tanskassa, Norjassa ja Itävallassa ydinvoiman käytön alkamisen, pysäyttänyt ydinvoiman rakentamisen Hollannissa, hidastanut ydinvoimaohjelmaa ja pysäyttänyt tai estänyt monien yksityisten kohteiden rakentamisen Australiassa, USA:ssa, Kanadassa, Japanissa, Iso-Britanniassa, Belgiassa, Espanjassa, Italiassa, Sveitsissä, Länsi-Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.

"Entä sitten", saattaa joku nyt huomauttaa, "nuohan ovat vain yksityisiä reformeja. Todellisia yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia haluavalle uudet liikkeet ja kokeilut eivät siis tarjoa vaihtoehtoa puolueessa toimimiselle." Kuitenkin käytännössä myös useimpien vallankumouksellisiksi itseään nimittävien puolueiden politiikka on reformismia - vieläpä laadultaan vieraannuttavaa eikä ihmisten omaehtoisuutta kehittävää. Toisaalta jotkut reformit, joita puoluepolitiikalla on mahdoton saavuttaa ainakaan kyllin nopeasti, ovat välttämätön edellytys minkä tahansa paremman yhteiskunnan rakentamiselle: on yhdentekevää kutsutaanko ydinkatastrofin hävittämää maata sosialistiseksi vai kapitalistiseksi.

Lisäksi on huomattava, että pienten uudistusten ei välttämättä tarvitse olla vallitsevaa järjestelmää pönkittäviä, rakenteita muuttamaan kykenevän paineen laukaisevia varoventtiilejä. Reformit voivat päinvastoin parhaimmassa tapauksessa lisätä ihmisten poliittista tietoisuutta niin, että asteittain päädytään yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen.

Se, millaisia ja miten kestäviä tuloksia reformeista on, riippuu ratkaisevasti siitä, miten ne tapahtuvat. Jos ihmiset muuttavat elämäntapaansa lähtemällä korpeen viljelemään maata biodynaamisesti säilyttäen hierarkian keskinäisissä suhteissaan ja hiiskumatta kokeilustaan kenellekään, muutoksella tuskin on kauaskantoisia vaikutuksia. Jos sen sijaan aletaan keskellä kaupunkia viljellä joutomaata kollektiivisesti tiedottaen asiasta avoimesti ja välttämättä konflikteja maata tuhlaavien "omistajien" ja viranomaisten kanssa, asia ei jää tähän.

Kun ihmisten ja luonnon terveyden vaarantavaa laitosta yritetään torjua pelkästään asiantuntijalausunnoilla ja "päätöksentekijöiden" luona kumartamassa käyvillä arvovaltaisilla lähetystöillä, ei konkreettisia tuloksia juuri ole odotettavissa saatikka sitten laajempia muutosperspektiivejä. Sen sijaan jos kansanliike perustuu suuren ihmisjoukon itseorganisoitumiseen ja toimintamuotoihin, joihin jokainen voi osallistua ja jotka rikkovat perinteiset poliittiset rituaalit, on muutoksen aaltoja kahlitseva passiivisuuden jääpeite murtunut.

Monien mielestä uudet kansanliikkeet eivät voi koskaan saada aikaan syvällisiä muutoksia, koska ne ovat niin epäyhtenäisiä ja niissä ajatellaan peruskysymyksistäkin eri tavoin. On kuitenkin kyseenalaista, tarvitseeko yhteiskunnallinen muutosliike suurta yhtenäisyyttä. Tietynasteisesta pluralismista voi olla monenlaista hyötyä, mm. liikkeen eristäminen ja leimaaminen vaikeutuu. Toisaalta saarnaamista paljon parempi tapa synnyttää yhtenäisyyttä on toimia yhdessä erilaisissa konfliktitilanteissa.

Nykyisen järjestelmän keskeinen koossa pitävä tekijä on passiivisen kuluttamisen ideologia. Sen vahvistamisessa on valtaapitävillä ollut tehokkaana apuna mm. televisio. Siksi liikkeet, jotka saavat jotkut ihmiset edes jossain suhteessa aktivoitumaan, ovat keskeisessä asemassa myös järjestelmän muuttamisen kannalta. Samasta syystä vain muutamia aktivoiva puoluepolitiikka tai televisioajan valtaaminen ei kykene aikaansaaman oleellisia muutoksia.

Kansanliikkeitä ja elämäntapakokeiluja syntyy kaiken aikaa itsestään. Ne eivät kaipaa puoluekaadereita synnyttäjikseen. Mutta mikä sitten on hyvin "tietoisen", järjestelmän luonteen tarkkaan tuntevan ja sen ideologian vallasta "vapautuneen" ihmisen rooli ulkopuoluepoliittisessa toiminnassa?

Ensinnäkin ideologiasta vapautuneisuus voi tällaisen ihmisen kohdalla olla vain näennäistä ja siksi ainoa mahdollisuus todelliseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös hänen kohdallaan on "yhden asian" puolesta toimiminen ja antautuminen siinä syntyvien konfliktien kasvatettavaksi. Toisaalta kansanliikkeissä ja elämäntapakokeiluissa tarvitaan niiden toiminnan jatkumisen tukemiseksi kipeästi laajemman yhteiskunnallisen perspektiivin omaavia henkilöitä. Heitä ei kuitenkaan tarvita politrukeiksi. Oppimestarien lamaannuttavasta vaikutuksesta liikkeisiin on 70-luvun Suomesta monia masentavia kokemuksia.

Kehittynyt yhteiskunnallinen tietoisuus merkitsee kuitenkin usein keskimääräistä voimakkaampaa motivaatiota, jota eivät toiminnan vastoinkäymiset heti lannista. Vallitsevan järjestelmän otteessa oleva sen sijaan helposti näkee toimintansa kohteena olevan epäkohdan vain satunnaiseksi kauneusvirheeksi. Jos kauneusvirhe ei häviäkään helposti, masennutaan tai aletaan syyttämään liikkeen muita jäseniä kelvottomiksi ja kyvyttömiksi. Yhteiskunnallista näkemystä tarvitaan myös, jotta vältettäisiin järjestelmään integrointi ja toiminnan hampaattomaksi tekeminen. Poliittisesti naiivi ryhmä voi helposti mennä ansaan ja antaa muuttaa itsensä valtion sosiaalihuollon tai komitealaitoksen osaksi, joka ihmisten auttamisen sijasta riistää, passivoi ja pimittää tietoja.

Poliittisesti tietoisen ihmisen ei ole siis odotettava vallankumouksellista tilannetta tai puolueensa ylösnousemusta. Nyt on toimittava siellä, missä tuloksia todella voidaan saavuttaa. Miten on Sinun laitasi?

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jota sopii nauttia kohtuullisessa määrin mutta jonka en soisi houkuttelevan ihmisiä pysyttelemään poissa yhteiskunnallisen kamppailun kentiltä:

André Gorz: Ekologi och politik. Bokomotiv, Lund 1979 (alkup. Ecologie et Politique. Editions Galilée, Pariisi 1975).

Buro, Hirsch, Kitschelt, Narr, Negt, Offe, Roth ym.: Parlamentarisches Ritual und politische Alternativen. Campus, Frankfurt 1980.

Joseph Huber: Wer soll das alles ändern, Die Altemativen der Alternativbewegung. Rotbuch, Berliini 1980.

04.02.11