Sensuuria valeuutissyytösten varjolla

Rauhan puolesta -lehti julkaisi marraskuun alussa juttuni Infosota ja journalismin kuolema, jossa kritisoin Syyrian sotaa koskevaa journalismia. Sain kirjoituksesta erittäin myönteistä palautetta. Olisi kuitenkin ollut täysin mahdollista, ettei sitä olisi koskaan julkaistu. Juttu törmäsi uusiin ja hämmästyttäviin valtiollista sensuuria muistuttaviin rakenteisiin, jotka ovat varmaan keskeyttäneet jo monen vastaavan kirjoituksen matkan kirjoituspöydältä julkisuuteen.

Tarjosin juttua ensin toiseen rauhanlehteen. Ytimen päätoimittaja Arja Alho kirjoitti minulle 3.6.17: ”Kiitos juttutarjouksesta. Ydin kakkonen on painossa ja siinä on muuten keskustelujuttu propagandasta. Sopii siis enemmän kuin hyvin jatkaa aiheesta kolmosessa, joka tulee ulos syyskuun alussa.” Myöhemmin hän vielä lupasi palkkion kirjoituksestani. Jäin siis tyytyväisenä odottamaan syksyn alkua. Kolmen kuukauden kuluttua 4.9. sain kuitenkin seuraavan viestin Alholta: ”Nyt kävi niin, että juttusi juuttui meidän faktantarkistukseen. Sitä ei julkaistu Ydin-kolmosessa eikä näinollen kirjoituspalkkiotakaan makseta. Liian moni lähde meni valesivustoille.”

Olin aivan ihmeissäni. Kysyin päätoimittajalta, mitkä käyttämäni lähteet olivat peräisin valeuutissivustoilta. Tätä hän ei koskaan kertonut. Sen sijaan hän kirjoitti, että jotkut Syyrian sotaa seuranneet tahot ovat eri mieltä käyttämieni lähteiden kanssa. Tämä on tietenkin itsestään selvää, kun on kyse sodasta, jonka yksityiskohtien tarkistaminen paikan päällä on usein hengenvaarallista. Alhon mukaan valeuutisleiman lyöminen juttuuni johtui muun muassa siitä, että olin käyttänyt asetekniikkaan erikoistunutta, lukuisia palkintoja saanutta USA:n arvostetuimman teknillisen yliopiston MIT:n emeritusprofessoria Theodore Postolia lähteenä. Kuitenkin ”Syyrian sotaan erikoistunut kansalaisjournalisti Eliot Higgins kyseenalaistaa Theodore Postolin väitteitä tapausta koskevasta Valkoisen talon tiedusteluraportista”. Higgins arvostelee tosiaankin Postolin väitteitä, mutta niin Postolkin Higginsin käsityksiä. Mutta miksi ihmeessä Higginsiin voi luottaa niin, että hän voi ratkaista, onko joku asiaa faktaa riippumatta siitä, mitä joku tekniikantohtori sanoo?

Kuka on tämä suuri auktoriteetti? Higginsillä ei ole mitään yliopistotutkintoa. Hän on työskennellyt naistenalusvaateyhtiössä ja turvapaikanhakijoiden majoitusta hoitavassa projektissa, josta hänet lomautettiin. Hän itse myöntää, ettei ole asiantuntija. Higgins on ”kansalaisjournalisti”, missä sinänsä ei ole mitään väheksyttävää, ja arvostan itse korkealle monia kansalaisjournalisteja. Hän erottautuu kuitenkin selvästi kollegoistaan siinä, että New York Times, Helsingin Sanomat ja muut suuret tiedotusvälineet siteeraavat häntä ja hänen perustamaansa Bellingcatiä ahkerasti, kun taas lukemattomista muista kansalaisjournalisteista nämä mediat eivät ole tietääkseenkään. Hänet nimitettiin vuonna 2016 Natoa ja USA:n valtaapitäviä lähellä olevan Atlantic Council -ajatuspajan vanhemmaksi ulkojäseneksi (Senior Non-Resident Fellow).

Mikä saa länsimaiset valtamediat ja valtaapitävät arvostamaan Higginsiä näin korkealle? Syy ei voi olla hänen teknisissä tai tutkimuksellisissa ansioissaan, koska näistä kiistellään kovasti ja joka tapauksessa hänen veroisiaan kansalaisjournalisteja on runsaasti. Ilmeisesti syynä on se, että kun muut kansalaisjournalistit kyseenalaistavat virallisia kertomuksia ja tuovat esiin valtamedian sivuuttamia faktoja, Higginsin tulokset jostain kumman syystä aina tukevat valtamedian käsityksiä.

Siis minun artikkelini ongelmana eivät olleet valeuutissivustot vaan se, että käytin lähteitä, jotka eivät olleet linjassa valtamedian kanssa.

Soitin Alholle, tiedustellakseni, miten tämä sensuuri oikein toimii. Hän kertoi, että toimituskunnassa on nuoria innokkaita ihmisiä. Yksi heistä oli lukenut juttuni ja huomannut, että siinä oli kiistanalaisia väitteitä. Tämä sai päätoimittajan pyörtämään juttuni julkaisupäätöksen. Alho kertoi, että opetus- ja kulttuuriministeriö, joka jakaa mielipidelehtitukea, vaatii nyt, että myös mielipidelehtien on tarkistettava faktoja. Jos tämä tarkoittaa mukauttamista valtamedian näkemyksiin ja tulkintoihin, kuten nyt vahvasti näyttää, mielipidelehtiä ei kohta ole tai jos on ne eivät saa mielipidelehtitukea.

Hyväksytyn juttuni jälkikäteinen hylkääminen Ydin-lehdessä on sikäli erityisen kummallista, että tarkkaan ottaen en väitä siinä, että valtamedian Syyrian sotaa koskevat väitteet ovat vääriä. Kerron vain, että toisenlainen perusteltu näkemys on olemassa ja journalistin ohjeiden mukaan sekin olisi pitänyt tuoda esiin. Arvostelen valtamediaa siis yksipuolisuudesta, en väärien väitteiden esittämisestä. Onko sensuuri toisiaankin niin tiukkaa, että toisenlaisten perustellun kannan ottamisen lisäksi myös sen kertominen on kiellettyä, että ylipäänsä on ihmisiä, jotka ovat ottaneet toisenlaisen perustellun kannan?

Sotajournalismia kritisoivan jutun sensurointi on myös siksi hämmästyttävää, että Ydin on rauhanlehti, jonka tukijärjestöinä ovat Sadankomitea ja Rauhanliitto. Peräänkuuluttamani erilaisia perusteltuja näkemyksiä tasapuolisesti esiin tuova journalismi olisi omiaan rikkomaan kaikkien sodan osapuolten sotapropagandaa ja siten heikentämään sodan oikeutusta.

Toisaalta pieni Ydin-lehti on sikäli hyvässä seurassa, että se tekee perässä samaa mitä isot edellä. Jättiyhtiö Googlen rahoittamana perustettiin kesäkuussa 2015 First Draft Coalition -organisaatio, jonka tarkoitus erotella oikeat uutiset vääristä. Higginsin Bellingcat otettiin sen perustajajäseneksi. Ilmeisesti Googlen etsintäalgoritmia on viime keväästä lähtien muutettu organisaation ohjeiden mukaan. Toisenlaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksistä välittävien sivustojen kävijämäärät ovat pudonneet ratkaisevasti. Esimerkiksi USA:n rauhanliikettä lähellä olevan CommonDreams-uutissivuston Googlen kautta tuleva kävijämäärä on laskenut 50 %.

Olli Tammilehto