Huomioita ja kommentteja

Tavallinen työaikani on nykyisin klo 7.00-24.00. Olisi väärin sanoa, että se olisi noiden kellonaikojen erotus eli 17 tuntia, sillä se on todellisuudessa enemmän: Silloin kun en ole työhuonellani tekemässä yksinkertaista ja hermojalepuuttavaa kirjoituspöytätyötä ja kumppanini on lepovuorossa, teen kotona yleensä monta työtä yhtaikaa. Samalla kun laitan ruokaa, tiskaan tai siivoan, osallistun 3-vuotiaamme leikkeihin, vastaan hänen lukemattomiin kysymyksiinsä, etsin hänen tavaroitaan ja lohdutan häntä vähän päästä sattuvien hahavereiden jälkeen sekä lisäksi huolehdin puolivuotiaamme sopivasta asennosta, pissatuksesta, alati lentävistä leluista ja siitä, että hän on jatkuvasti tietoinen läsnäolostani. Kun nämä normaalisssa työelämässä erikseen eikä yhtaikaa ja lomittain tehtävien töiden ajat lasketaan erikseen, saan työajakseni helposti täydet 24 tuntia – joskus jopa ylikin.

Tästä sankarillisesta, kaikki työaikanormit ylittävästä uurastuksesta huolimatta, virallinen käsitys on etten edes ole työssä. Jotkut käyttävät minusta nimitystä “koti-isä”, joka yleensä assosioituu mielikuvaan ihmisestä, joka ei kykene vastaamaan todellisen työelämän haasteisiin vaan viettää aikaansa lasten kanssa puuhastellen. Tilannetta oikein kuvaava termin löytäminen on vaikeata. Kuten tieteilijät latinaan, turvaudun minäkin nyt yhteen kuolleeseen kieleen: neuvostodiskurssiin. Neuvostoliitossa tai ainakin sen propagandafilmiteollisuudessa oli vakiintunut termi kaikki työaikanormit ylittävälle sankatyöläiselle: ‘udarnik’ eli iskurityöläinen.

Ilmoitan nyt siis olevani nelihenkisen hoiva-, ruoka- ja palveluprikaatin iskurityöläinen.

Ehdotin eilen kolmivuotiaalle pojalleni mustikkaretkeä. Hän innostui kovasti, mutta liitti siihen oman fantasiansa: menemme etsimään merirosvojen aarretta. Pyöräilimme ja kävelimme kolme varttia ja saavuimme vanhalle tutulle mustikkapaikallemme. Kyläläiset sanoivat, ettei missään ole mustikoita, mutta sielläpä oli. Paljon vähemmän kuin aiempina vuosina, mutta kuitenkin kerättäväksi asti. Onni jaksoi hyvin kulkea perässäni poukkoilevaa maastoa ämpärin kanssa ja keräsipä siihen muutaman mustikankin. Kuulimme viereiseltä järveltä tutun huudon. Se oli kuikka, tuo salaperäinen kirkkailla järvillä asuva muinaislintu. Söimme eväitä järvenrannalla ja menimme uimaan. Onni löysi järven pohjasta vettyneen laudankappaleen – aarrearkun kannen.

Minäkin löysin taas tuon aarteen, josta muinaiset merirosvot nauttivat varmasti enemmän kuin ryöstämästään ja piilottamastaan kullasta: luonnon suoman yhteisvaurauden. Muistin taas, kuinka suunnattoman rikas tilastoköyhä perheemme oli, kun saatoimme ja pystyimme nauttimaan tästä vauraudesta. Tajusin myös kuinka köyhiä Venäjän ja Pohjoismaiden ulkopuolella asuvat raharikkaat eurooppalaiset olivat: useimmissa maissa yksityisomaisuuden tiukka tulkinta rajoittaa voimakkaasti luonnossa kulkemista ja keräilyä. Mieltäni kivisti ajatella meillekin levinnyttä taloudellisen kasvun, kilpailukyvyn ja “menestyksen” palvontaa. Tuon uskon harjoittaminenhan on varmin tie yhteisvaurauden hävittämiseen ja reaaliseen köyhtymiseen.

Olin tänään ulkoiluttamassa ja nukuttamassa kaksikuukautista vauvaamme. Juuri kun hän oli vihdoin nukahtanut, mopo ajoi ohi ja vauva heräsi. Kolmivuotias poikamme on monta kertaa sanonut, ettei hän uskalla nukkua ulkona, koska pelkää mopoja. Usein illalla, kun nautin kylämme rauhasta, mopot rääkäisevät paikalle ja rauha on mennyt.

Jostain syystä valmistajat eivät pysty vaimentamaan poikien käyttämän pienen mopon moottorin ääntä, vaikka tytöille ostettavissa skoottereissa se onnistuu. Sitä paitsi sinänsä tehoton äänenvaimennin on usein poistettu lisätehon saamiseksi. Mopoja käyttävät yleisesti alaikäiset eikä tankojuoppous ole mitenkään epätavallista. Poliisi ei tähän ainakaan maaseudulla puutu. Heillähän parempaakin tekemistä – esimerkiksi “huumenuorten” ja aktivistien jahtaaminen

Miksi vanhemmat sitten ostavat pojilleen mopoja ja rahoittavat korjaukset ja polttoaineen? Vaikkei vähääkään välittäisi toisten ihmisten rauhan riistämisestä tai terveyden ja hengen vaarantamisesta, luulisi kuitenkin hiukan huolestuttavan se, mitä pojalle tapahtuu, kun esimerkiksi joku lapsi jää mopon alle. Sitä paitsi ei pojan omakaan henki ole turvassa robocop-kypärästä huolimatta.

Vaikkei onnettomuuksia sattuisi, mopoilu kasvattaa nuorta öljyriippuvuuteen ja välinpitämättömyyteen toisista ihmisistä. Tätäkö vanhemmat haluavat ilmastonmuutoksen ja öljysotien maailmassa?

Kyse on ilmeisesti siitä, että mopo on hyvä tapa ulkoistaa perheen sisäinen nuoriso-ongelma. Aikuistuva ihminen, jota yhteiskuntamme instituutiot ovat päättäneet “kasvattaa” vielä seuraavat kymmenen vuotta, luonnollisesti kapinoi ja käyttäytyy huonosti. Kun vanhemmat lahjovat nuorta mopolla ja sen varusteilla, saadaan rauha - kodin sisälle.

Virallisesti olen työtön, mutta minulla ei ole koskaan ollut näin paljon työtä. Silti voin aivan laillisesti nauttia työttömyyskorvausta. Kyse on siitä, että työni on määritelty ei-työksi eli vapaa-ajaksi. Kuitenkin teen erittäin tärkeää työtä, jonka tärkeydestä vallitsee laaja yksimielisyys. Hoidan nimittäin kotona kahta pientä lastani ja teen samalla suuren määrän kotitaloustöitä.

Minun kaltaisiani ihmisiä on Suomessa satoja tuhansia ja maailmassa miljardeja. Jos meidän työmme otettasiin edes jollakin tavalla huomioon talouslaskelmissa, bruttokansantuote kasvaisi moninkertaiseksi. Mutta mikä merkittävintä, bruttokansantuotteen kasvua väestönkasvun ollessa pientä olisi vaikea osoittaa: lastehoito- ja kotitaloustyö nimittäin vähenevät ja muuttuvat laadultaan huonommaksi, kun ihmiset siirtyvät tekemään enemmän virallista työtä.