DCA-sopimusta ja USA:n tukikohtia vastaan kampanjoitiin vuoden ajan, lähes kaikki rauhanjärjestöt olivat mukana, ruohonjuuritason tiedotustyötä tehtiin poikkeuksellisen paljon ja kansanedustajia valistettiin asiassa vähän päästä. Tähän nähden tulos oli kovin laiha: ainoastaan yksi kansanedustaja (Anna Kontula, vas.) vastusti, kun eduskunta 1.7.24 hyväksyi sopimuksen

Miten näin pääsi käymään?

Jo syksyllä 2022 oli ilmeistä, että USA:n ja Suomen ulkopoliittinen johto yrittää saada aikaan maiden välisen ”puolustus”yhteistyösopimuksen eli DCA:n. Kysymyksen tärkeys korostui maaliskuun lopulla 2023, kun presidentti Niinistön kova halu saada USA:n tukikohtia ilmeni Ruotsin television haastattelussa¹. Toisaalta DCA-vastaisen kampanjalla näytti olevan menestymisen mahdollisuuksia ruohonjuuritasolla: Helsingin Sanomien keväällä 2023 teettämän mielipidetiedustelun mukaan enemmistö mielipiteensä ilmaisseista suomalaisista vastusti ulkomaisia sotilastukikohtia, vaikka enemmistö kannattikin Natoa².

Kampanjan strategia

Minulla on paljon kokemuksia yhteiskunnallisista liikkeistä ja niiden kampanjoista, etenkin 1970-luvun lopun ja 1980-luvun ydinvoimanvastaisesta liikkeestä³. Näiden perusteella hahmotin menestyksellisen kampanjoinnin vaativan kolmea asiaa: monien järjestöjen välistä yhteistyötä, kampanjaa vetävää, järjestöistä paljolti riippumatonta aktivistiryhmää ja omaa tiedotusvälinettä jolla tavoittaa suuri yleisö valtamediasta riippumatta. Tänä tiedotusvälineenä toimivat ydinvoimanvastaisessa kampanjassa nelisivuiset tabloidi-kokokoiset ilmaisjakelulehdet, joiden painos oli välillä 200 000 tai jopa enemmän. Kampanjalehdet olivat myös organisointivälineitä: niissä olleiden palautekaavakkeiden ja toimintakehotusten avulla liike sai paljon uusia aktivisteja ympäri Suomea.

Keskustelin näistä kokemuksistani rauhanaktiivien ja rauhanjärjestöjen kanssa. Toukokuussa 2023 päätettiin käynnistää kampanja DCA:ta vastaan, mutta kesällä toimintaa oli vielä vähän. Muutaman pienen rauhanryhmien yhteistyönä järjestettiin kuitenkin 13.7. ensimmäinen DCA:n vastainen mielenosoitus presidentti Bidenin vieraillessa Suomessa. Pienessä mielenosoituksessa ilmeni suuri ongelma, joka vaikutti myöhemminkin kampanjaa heikentävästi: osa vasemmistoaktivisteista halusi leimata suuren osa mielenosoituksen lähtöpaikalle tulleista ihmisistä äärioikeistolaisiksi ja sulkea heidät pois kulkueesta⁴.

Syksyllä kampanja alkoi pyöriä hyvällä vauhdilla. Vasta syntynyt pieni rauhanryhmä, Rauhanväki, ja Helsingin rauhantoimintaryhmä yhdistivät voimansa, ja näin syntyi toimiva koordinointitiimi. Lähes kaikki rauhanjärjestöt ja -ryhmät lähtivät mukaan kampanjaan. Kansalaisadressin teksti laadittiin, ja sen ensiallekirjoittajiksi saatiin vaikuttava joukko eri aloilla tunnetuksi tulleita suomalaisia⁵. Nettisivusto www.eitukikohtia.fi avattiin, ja siellä julkaistiin jatkuvasti uusia tekstejä ja myöhemmin myös videoita. Ja mikä tärkeintä kampanjalehti ”Suvereniteetti uhattuna”⁶ tuotettiin aktivistien ja Rauhanpuolustajien kokeneiden lehti-ihmisten toimitusyhteystyönä ja Rauhanliiton ja Rauhanpuolustajien rahoittamana. Lehti levisi kahdella tavalla: Se oli Voima-lehden-liitteenä ja tavoitti näin periaatteessa 60 000 lukijaa. Sitä painettiin myös erikseen 20 000 kappaletta, jotka aktivistit jakoivat ympäri Suomea: kahviloihin, kirjastoihin, oppilaitoksiin ja postilaatikkoihin sekä kaduilla ja erilaisissa tapahtumissa suoraan ihmisten käteen.

Media vaikenee

Syksyyn liittyi kuitenkin suuri pettymys, joka ratkaisevalla tavalla vaikutti kampanjaan: Järjestimme 13.11. tiedotustilaisuuden kampanjastamme medialle Helsingin ydinkeskustassa. Yksikään valtamedian toimittaja ei tullut paikalle. Lähetimme samanaikaisesti tiedotteen kaikille mahdollisille medioille ja aiemmin rauhanliikkeeseen myönteisesti suhtautuneille toimittajille⁷. Juuri mikään media ei kertonut kampanjastamme. Ainoastaan Kokoomuksen Verkkouutiset, joka ei tavoita potentiaalisia aktivisteja, ja loviisalainen pieni Nya Östis kirjoittivat siitä. Valtamedia ei noteerannut myöhemminkään kampanjaamme. Niinpä kun DCA-sopimuksen teksti⁸ julkaistiin 14.12., Helsingin Sanomat saattoi kirjoittaa, ettei mikään merkittävä taho ole vastustanut sopimusta.

Media uutisoi DCA:sta vain muutaman kerran. Isojen tiedotusvälinen halu pitää meidät näkymättömissä ja antaa vain vähän valoa DCA:lle ylipäänsä oli ilmeisesti keskeinen syy, miksi oma kampanjatiedotuksemme toimi huonosti. Media ei ole suhtautunut myönteisesti aiempiinkaan kampanjoihin, joissa olen ollut mukana, mutta kampanja on kuitenkin uutisoitu ja sen aihepiiristä on kirjoitettu laajasti. Kun DCA-kysymys ei ollut valmiiksi tuttu mediasta, harva reagoi aktiivisesti meidän omaan netin ja kampanjalehden kautta tapahtuneeseen tiedotukseen.

Ukrainan sodasta ja ”Putinista” media sen sijaan kirjoitti ja puhui lakkaamatta. Jos nämä ”uutiset” olisivat olleet totta, Ukrainan sodan olisi pitänyt loppua aikaa sitten Venäjän ohjus- ja ammuspulaan ja Putinin olisi pitänyt kuolla tai vähintään joutua saattohoitoon. Ihmisten tiedon ja ymmärryksen kasvun sijasta etenkin maan johtavien mediatalojen, Sanoma Oy:n ja Alma-median, lippulaivat Ilta-Sanomat ja Iltalehti loivat sotahysteriaa tavallisten kansalaisten mutta myös poliitikkojen keskuuteen. Tässä hysteriassa oltiin valmiita heittämään kaikki järkiperäiset argumentit DCA:ta vastaan romukoppaan ja tuijottamaan vain DCA:n etikettiä ”puolustus”. Venäjän vaikutusta sodan tai muiden keinojen avulla Suomen itsenäisyyteen pelättiin niin paljon, että oltiin valmiit luopumaan itsenäisyydestä ja antautumaan USA:n vasallivaltioksi. Pelättiin kuolemaa niin paljon, että oltiin valmiita tekemään itsemurha, kuten Paasikivi asian aikoinaan ilmaisi.

Vahva somenäkyvyys olisi ehkä kompensoinut valtamedian penseyden ja propagandan. Somettamista kyllä harrastettiin ja siitä puhuttiin useimmissa kokouksissa, mutta se ei lähtenyt kunnolla käyntiin. Vasta kampanjan loppumetreillä uusien aktivistien ansiosta DCA-kriittiset viestit alkoivat kunnolla levitä sosiaalisissa medioissa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kaikkein helpoimpaan aktiviteettiin eli nimen kirjoittamiseen nettiadressiin lähti sentään 3820 ihmistä, mutta tämä on suhteellisen pieni määrä tiedotuksemme volyymiin ja joihinkin muihin adresseihin nähden. Järjestämiimme hyvin tiedotettuihin mielenosoituksiin tuli vain muutama sata ihmistä. Lehden jakoa tai lisätietoja koskevia yhteydenottoja tuli vain vähän. Ilmeisesti ani harva reagoi kehotukseemme kerätä nimiä adressiin tai ottaa suoraan yhteyttä kansanedustajiin. Kaikki tämä merkitsi sitä, että liikkeen rakentamisen kannalta välttämätön lumipalloilmiö toimi vain heikosti.

Ihmisiä olisi ehkä lähtenyt mukaan enemmän, jos olisi tiedetty, että hyvin suuri tai jopa suurin osa suomalaisista vastustaa vieraan vallan sotilastukikohtia. Tätä selvittäviä mielipidetiedusteluja ei kuitenkaan tehty kevään 2023 jälkeen tai ei ainakaan julkaistu.

Ruotsissa tehtiin tällainen gallup. Sen mukaan 84 % ruotsalaisista vastustaa ulkomaisia sotilastukikohtia⁹. Siellä tilanne oli myös siinä suhteessa parempi, että yksi suurista päivälehdistä, Aftonbladet, oli avoinna kriittiselle keskustelulle DCA:sta. Osaksi varmaan tämän seurauksena sekä Vänsterpartiet että Miljöpartiet äänestivät DCA:ta vastaan. Valitettavasti niiden äänet eivät kuitenkaan riittäneet kaatamaan sopimusta.

DCA:n ajajatkin tajusivat, että suurin osa suomalaisista ei ole innostunut vieraan vallan sotilastukikohdista. Siksi he koettivat väittää, että varsinaisia tukikohtia ei tule, vaikka suuri osa DCA-sopimuksen artikloista käsittelee juuri niitä. Eduskunnassa toisteltiin ulkoasianvaliokunnan mietinnön lausetta ”Saadun selvityksen mukaan sopimus ei merkitsisi Suomessa Yhdysvaltojen pysyvää läsnäoloa”. Kuitenkin mietinnön seuraava lause kuuluu: ”Sopimus mahdollistaa myös USA:n joukkojen rotaatioperustaisen toiminnan tai pysyvämmän läsnäolon.”¹⁰

Kautta aikojen erilaiset valtaa omaavat tahot ovat painostaneet hallitsijoita tekemään itselleen suotuisia ratkaisuja. Kun huomattava osa hallitsijoista alettiin valita vaaleilla, joissa eliittiin kuulumattomatkin saivat äänestää, yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisesta propagandan avulla tuli olennaista niille, jotka halusivat säilyttää vanhat valtarakenteet¹¹. Propagandan keskeiseksi kanavaksi muodostuivat joukkotiedotusvälineet. Ne ovat kuitenkin olleet jossain määrin avoimia myös kansalaisliikkeille, ja niissä liikkeiden edustajat ovat voineet väitellä valtaapitävien kanssa keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Siksi media on usein välillisesti auttanut hyviä argumentteja omaavien yhteiskunnallisten liikkeiden nousua.

Demokratiasta autoritaarisuuteen

Nyt näyttää siltä, että median luonne ja valtaapitävien mediastrategia ovat muuttuneet yhteiskunnallisille liikkeille epäedullisemmaksi. Media omistus on keskittynyt ja se on muuttunut ideologisesti yhtenäisemmäksi. Aikaisemmin näkemysten kirjon laajuudesta huolta pitäneet puoluelehdet ovat muuttaneet luonnettaan, menettäneet lukijoita tai lopettaneet toimintansa. Esimerkiksi Vasemmistoliiton Kansan Uutiset on turvallisuus- ja ulkopoliittisissa kysymyksissä selvästi lähestynyt Helsingin Sanomia. Vihreiden Verdessä minä ja monet muut saatoimme vielä keväällä 23 esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, kunnes koko lehti lopetettiin.

Valtaa pitävien mediastrategian vähittäisestä muuttumisesta sain vihiä, jo toista kymmentä vuotta sitten, kun luin jutun nanoteknologian edistämisestä. Nanoteknokraatit olivat ottaneet oppia geeniteknologiakeskustelusta saaduista huonoista kokemuksista ja päättäneet edistää nanoteknologiaa vaivihkaa ja kieltäytyä kaikesta keskustelusta.

Nämä opit ovat ilmeisesti nyt kantautuneet Suomeen. Mediapoolissa tai jossain muualla on päätetty, että monet valtaapitäville tärkeät asiat edistyvät paremmin, kun niistä ei käydä keskustelua¹². Kun olennaisen tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ei ole julkista keskustelua, ei ole myöskään demokratiaa: ulkomaisten tai kotimaisten valtaapitävien näkemykset näyttävät itsestään selviltä ja demokraattisiksi kutsutut instituutiot muuttuvat byrokratian osana toimiviksi kumileimasimiksi. Yhteiskunta muuttuu entistä autoritaarisemmaksi.

Keskustelemattomuuteen törmäsin, kun suurella vaivalla onnistuin saamaan kaksi DCA:ta käsittelevää mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomiin. Painettuun lehteen ei tullut yhtään vastinetta. Nettilehdessä juttujani toki kommentointiin kriittisesti, mutta kirjoittajat olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet mitään DCA-sopimuksesta ja joiden argumentit oli helppo kumota viittaamalla DCA-sopimuksen tai hallituksen DCA-esityksen tekstiin. Aikaisemmin valtaapitävien projekteille kriittiset kirjoitukset johtivat aina valtaa lähellä olevien asiantuntijoiden vastineisiin.

Demokratialle olennaisen julkisen yhteiskunnallisen keskustelun sijasta autoritaarisuuden oloissa kansanedustajien näkemyksiin vaikuttavat muun muassa yksipuolisen ja propaganistisen median kirjoittelu ja sen heijastumat kansalaispalautteessa. Kampanjan kuluessa saimme vihiä, millä muilla keinoilla eduskunnan konsensusta luotiin. Presidentti Niinistö oli ilmeisesti puhunut jokaisen puoluejohtajan kanssa erikseen DCA:n välttämättömyydestä. Eurovaalien yhteydessä ainakin yhdessä puolueessa väärän mielipiteen omaavia aktiiveja kehotettiin vaikenemaan DCA:sta vaalitilaisuuksissa. Kun oli yhteydessä kansanedustajiin, he kertoivat keskustelun DCA:sta olevan vaikeaa, koska osa asiaa koskevasta tiedosta on salaista. Kansanedustajat olivat saaneet sen eduskunnan ”bunkerissa”.

Mutta eikö ilmastokysymys ja Elokapinan saama julkisuus osoita, että edelleen jossain tärkeissä asioissa yhteiskunnallisen liikkeen ja median synergia voi toimia? Ilmastoasia on kuitenkin hyvin erilainen kuin DCA. Siitä on puhuttu jo vuosikymmeniä, ja ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja sen hillitseminen ovat valtavirtaa. Ilmastohuolen jakaa Elokapinan kanssa suuri osa ihmisistä ja myös toimittajista. Siksi media ei ole voinut vaieta Elokapinan toiminnasta tai mustamaalata sitä. Ilmastoliike toimii nykyisin ikään kuin valmiiksi raivatulla pellolla, kun taas DCA-kampanjan oli aloitettava pellon raivauksesta.

Median muutos entistä propagandistisemmaksi ja yhteiskunnan entistä autoritaarisemmaksi asettaa siis valtaapitävien projekteja kyseenalaistaville yhteiskunnallisille liikkeille suuria haasteita. Toimintastrategiaa on muutettava. Ehkä on luotava liikkeitä, jotka itse ovat media? En kuitenkaan tässä ryhdy pohtimaan tarvittavan muutoksen luonnetta. Siitä olen kuitenkin varma, että toivoa ei kannata heittää: yhteiskunnalliset liikkeet ovat usein voineet toimia myös mitä epädemokraattisimmissa oloissa.

Olli Tammilehto

1https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/mika-voi-olla-nastan-storre-an-ett-natomedlemskap-usan-sotilastukikohta-porkkalassa/

2Tarkkaan ottaen kysyttiin nimenomaan Naton tukikohdista, mutta todennäköisesti pelkästään USA:n sotilastukikohtia olisi vastustettu vielä enemmän. Luvut olivat: ei 39 %, kyllä 27 %, ei osaa sanoa 34 %: https://www.hs.fi/suomi/art-2000009601593.html

3http://tammilehto.info/ydi-his.php, http://tammilehto.info/ktopas/

4Tästä tarkemmin: http://www.tammilehto.info/blogi/2023/07/17/mielenosoituspolitiikkaa-bidenin-vieraillessa-miksi-rauhanmielenosoitusta-yritettiin-hajottaa/

5https://www.adressit.com/ei_vieraan_vallan_sotilastukikohtia_suomeen

6http://www.eitukikohtia.fi/wp-content/uploads/2023/11/suvereniteetti-uhattuna.pdf

7https://www.eitukikohtia.fi/tiedotteet-meddelanden/

8https://um.fi/documents/35732/0/DCA%20Finland%20Prime%20Finnish_signed.pdf

9https://frednu.se/?p=3551

10https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/UaVM_5+2024.aspx

11Ks. esim. http://tammilehto.info/propagandan-pauloissa-lis119.php

12Valtamedioita edustavan Medialiiton ja Huoltovarmuuskeskuksen muodostaman Mediapoolin nettisivulla kerrottiin vielä helmikuussa 2024, että organisaation yhtenä tehtävänä on ”torjua hybridiuhkia ja disinformaatiota”, https://web.archive.org/web/20240227024125/https://www.mediapooli.fi/tehtavamme/. Nyt tämä tehtävän kuvaus on poistettu: https://mediapooli.fi/tehtavamme

Saavun yöbussilla kotikaupunkiini ja jatkan matkaa taksilla. Kerron kuljettajalle, että olen juuri palannut Venäjältä. Hän alkaa kysellä: ”Oliko siellä kauppojen edessä pitkiä jonoja kuten neuvostoaikana? Pysäyttivätkö poliisit sinut kadulla, koska olit epäilyttävä ulkomaalainen?” No, ihan noin se ei mennyt.

***

Onnistun täpärästi varaamaan paikan Pietariin menevään virolaiseen bussiin. Se näyttää täydeltä jo Helsingin linja-autoasemalla, mutta lentokentältä tulee lisää matkustajia. Ainoa ei-venäläinen minun lisäkseni on guatemalalainen opiskelija. Olen lähtenyt liikkeelle huolimatta liian kuumasta säästä, koska nyt siihen on mahdollisuus, joka ei kestä kauan: kesäkuun puolivälin jälkeen Venäjälle on voinut matkustaa vapaasti, mutta Suomen venäläisille kaavailemat rajoitukset, johtanevat siihen, että itärajan ylittäminen vaikeutuu uudelleen myös suomalaisille.

Bussikuski kuuluttaa, että Venäjän puolella rajaa ulkomaalaisten on esitettävä todistus negatiivisesta koronatestituloksesta. Vähän jännittää: en ole käynyt testissä, koska monelta taholta olen saanut tietää, ettei todistuksia todellisuudessa kysellä. Tieto osoittautuu oikeaksi, ja rajalla ei kukaan ole kiinnostunut koronastatuksestani. Passit sen sijaan tarkastetaan kuuteen kertaa.

Vierustoverini on eläkkeellä oleva arkkitehti. Hän on juuri tulossa Madridista, missä on tavannut tyttärensä ja lapsenlapsensa. Sanktiot eivät ole häneen mitenkään vaikuttaneet. Hän vaihtaa ystävällisesti pienen summan euroja rupliksi. Tämä on tarpeen, koska ruplia en tällä hetkellä saa Suomesta enkä myöskään venäläisistä pankkiautomaateista. Länsimaissa myönnetyt luottokortit eivät enää toimi rajan takana.

Pietari

Bussi ylittää Pietarin Vasilin saaren pitkin uutta ylhäälle rakennettua moottoritietä. Joka puolella rakennetaan, jopa entiselle merenpohjalle. Arkkitehti selostaa innokkaasti kaikkia hienoja uusia rakennushankkeita.

Jään pois Baltian asemalla. Ison rautatieterminaalin ainoa äkkipäätä löytyvä ravintola on venäläinen McDonald’s-jäljitelmä. Alan päästä jyvälle täkäläisen nuorison elämäntavasta, johon kuuluu niinkin outoja asioita kuin hampurilaiset, älypuhelimet, jatkuva somettaminen ja sähkötupakka. Huomaan yllättäen, että minua ulkomaalaisena tarkkaillaan vähemmän kuin keskivertovenäläistä: suurin osa maksaa korteilla, mistä syntyy erinomainen tietokanta turvallisuuselimille; minä sen sijaan joudun maksamaan pelkästään käteisellä.

Matkustan metrolla ydinkeskustaan, jonka tuntumasta olen varannut hostellivuoteen. Kaupallisten mainosten lomassa siellä täällä näkyy juliste, jossa on tyylitelty iso Z-kirjain ja hashtagin muodossa teksti: ”omia emme hylkää.”

Kaupungin pääkatu Nevski Prospekt on täynnä elämää. Muutamia kerjäläisiä näkyy, mutta useammat yrittävät saada rahaa tarjoamalla jotain vastikkeeksi. Nuorisoryhmät haluavat viedä ihmisiä kattokävelyille. Katoilta on kuulemma hienot näköalat, eikä kävely siellä ole lainkaan vaarallista. Katusoittajat ja -laulajat viihdyttävät ohikulkijoita. Yhden kitaristin ympärille on kerääntynyt noin 50 ihmisen joukko. Hän esittää kaihoisia ja suosittuja lauluja. Monen laulun jälkeen kitaristi kysyy toivomuksia. Yksi mies huutaa: ”Isänmaa – se olet sinä”. Kyse on laulusta, joka on tullut tutuksi turkkilaisesta osmannien valtakunnan loppuaikoja käsittelevästä televisiosarjasta. Kitaristi vastaa: ”Oliko tuo sarkasmi?”

Menen ostamaan ruokaa aamiaista varten. Marketin hyllyt ovat täynnä mitä erilaisimpia tuotteita, ja asiakkaita riittää. On esimerkiksi monenlaisia myslejä, joista yhdessä on Suomen lippu takeena korkeasta laadusta. Kauramaitokin on löytänyt tiensä tänne nimellä ”Ei-maito”.

Hostellihuoneen jakaa kanssani kaksi intialaista nuorta. He kertovat lukevansa lääketiedettä Volgogradista. Monet intialaiset tulevat opiskelemaan Venäjälle, koska yliopistokoulutus on täällä selvästi halvempaa kuin heidän kotimaassaan.

Keittiössä käydään vilkasta keskustelua. Kun viisissä kymmenissä oleva nainen kuulee, että olen Suomesta, hän alkaa pilailla kustannuksellani: ”Kuinka uskalsit tulla tänne? Mehän kuristamme sinut, kun te olette nyt liittyneet Natoon.” Pöydän ääressä istuvat venäläiset uskovat, että Natoon liittymisestä on päätetty kansanäänestyksellä. He ovat ihmeissään, kun kerron, ettei kansanäänestystä järjestetty.

Ilmenee, että kuristamisesta puhunut nainen asuu Sevastopolissa Krimillä. Nyt elämä Krimillä on monta kertaa parempaa kuin Ukrainan vallan aikana. Hän kannattaa kovasti ”sotilaallisen erityisoperaatota”. Yksi syy siihen on kuulemma se, että Ukraina oli Tshernobylissä alkanut valmistaa likaisia atomipommeja käytettäväksi Venäjää vastaan. Länsi aikoo Ukrainan avulla aiheuttaa kriisin, joka johtaisi Venäjän jakamiseen ainakin kolmeen osaan. Hänen upseerimiehensä oli nähnyt tällaisia karttoja.

Juttelen kaupungilla nuoren yliopistotyöntekijän kanssa. Hän vastustaa kovasti sotaa. Media on täynnä sotapropagandaa. Hänestä tilanne muistuttaa Orwellin kirjaa ”Vuonna 1984”. Vanhemmat ihmiset, jotka saavat tietonsa televisiosta, yleensä hyväksyvät ”erityisoperaation”. Sen sijaan nuoret, jotka seuraavat internetiä, vastustavat sotaa. Kaikesta huolimatta lännen asettamat sanktiot eivät ole hänenkään elämäänsä vaikuttaneet.

Käyn tunnetun runoilijan Nikolaj Nekrasovin mukaan nimetyllä kadulla sijaitsevassa riippumattomassa ”Vse svobodny” (Kaikki ovat vapaat) –kirjakaupassa. Kaunokirjallisuuden ja kulttuuritukimusta käsittelevän aineiston lomassa on paljon radikaalia vasemmalle tai anarkismiin kallistuvaa yhteiskunnallista kirjallisuutta venäjäksi kirjoitettuna tai käännettynä. Kysyn myyjältä, onko heillä kirjoja sodasta. Hän esittelee joukon toista maailmansotaa käsitteleviä teoksia. Kerron, että olen kiinnostunut nimenomaan Ukrainan sodasta. Hän sanoo, ettei siitä saa kirjoittaa. Näyttää kuitenkin muutamia aikakauslehtiä, joissa erityisoperaatiota koskettavia kriittisiä juttuja.

Vologda

Lähden yöjunalla kohti Vologdaa, joka sijaitsee Pietarista 500 kilometriä itään. Vaunu on hyvin siisti. Lipun hintaan sisältyy lämmin illallinen ja pakkaus, jossa on hammasharja, hammastahna, kosteuspyyhe, kenkälusikka, kenkien kiillotuspyyhe ja tohvelit. Pienestä lisämaksusta voi käydä suihkussa.

Hyttitovereinani on kaksi naista, joista toinen on matkalla kotiinsa, toinen käymässä vanhempiensa haudalla. He eivät halua sanoa mitään Ukrainan sodasta: ”Emme me pysty arvioimaan, onko erityisoperaatio välttämätön – ainoastaan hallitus pystyy. On vain hyväksyttävä sen päätökset.”

Tapaan tuttavaperheeni asemalla ja he vievät minut kierrokselle kaupungin keskustaan. Tunnelma Vologdassa on aivan erilainen kuin Pietarissa. Matalat vanhat rakennukset, puistot ja aukiot tekevät keskustasta väljän. Joka puolella nousee kirkkojen sipulitorneja. Osa yli 400 vuotta vanhoista temppeleistä on häkellyttävän kauniita. Vaikka asukkaita on selvästi enemmän kuin Turussa tai Tampereella, tämä aluekeskus tuntuu pienemmältä.

Olen puhunut Suomessa matkastani Vologdaan, eikä kukaan ole osannut sijoittaa sitä kartalle. Pietarissa koulutuksensa saanut Mannerheim sen sijaan tunsi Vologdan ja sen hallinnoiman samannimisen läänin (oblast) hyvin. Hän piti jatkosodassa sen valtaamista Suomelle ja Saksalle hyvin tärkeänä¹. Syvärin ylitettyään suomalaiset sotajoukot miehittivätkin alueen luoteisnurkan vuonna 1941.

Tuttavaperheeni tulotaso on keskimääräistä korkeampi. Vadimilla ja Alisalla on yhteensä enemmän kuin kaksi yliopistotutkintoa. Hekään eivät itse ole kärsineet sanktioista, mutta Vadimin puutavara-alalla työskentelevät liiketuttava on valitellut Kiinaan viennistä koituvia korkeita rahtikustannuksia. He eivät katso paljon televisiota, koska sieltä tulee niin paljon propagandaa, jota heidän mukaansa myös lännen media on pullollaan. Panevat ”kaukovarjostimen” kuitenkin päälle, jotta näen, mitä Venäjän kansalle tarjotaan.

Ykköskanavan sotaa käsittelevä ohjelma on taitavasti tehty. Tohtoritason asiantuntijoita kommentoimassa juontajan kanssa sotatapahtumia ja lännen poliitikkojen lausuntoja. Ihmettelevät, kuinka länsimedia toistaa Ukrainan väitteitä, joiden mukaan Venäjä pommittaa Zaporižžjan ydinvoimalaitosta, vaikka laitos on ollut Venäjän hallussa maaliskuusta lähtien.

Alisa ja Vadim muodostavat käsityksensä internetin videoiden ja tekstien perusteella. Ristiriitaisia tietoja punnitsemalla he ovat päätyneet siihen, että sotilaallinen erityisoperaatio on oikeutettu. Donbasin siviileihin vuodesta 2014 kohdistuneet pommitukset ja venäjänkielisten syrjintä ja heidän oikeuksiensa polkeminen painavat vaa’assa paljon.

Alisasta tuntuu, että lännen johtajat ovat sivistymättömiä venäläisiin verrattuna. Hän ihmettelee lännessä leviävää rasismia lähentelevää venäläisvastaisuutta. Alisa on alkanut tuntea ylpeyttä siitä, että on venäläinen. Hän on tehnyt useita ulkomaanmatkoja, mutta nyt rajojen ylittäminen ei enää kiinnosta: venäläiset lomakohteet riittävät vallan hyvin.

Ajamme autolla perheen datshalle. Siellä on pienen pieni mökki mutta laaja puutarhamaa kasvihuoneineen. Alisa tuottaa siellä huomattavan osan perheen ruoasta: perunoita, porkkanoita, kurpitsaa, kurkkuja, tomaatteja, mansikoita, viinimarjoja ynnä muuta. Vadimin palkkatasolla monipuolisen ruoan ostaminen ei ole mikään ongelma. Mutta omat perunat ja kasvikset maistuvat paremmilta, ja ”kaikkihan näin tekevät”.

Petroskoi

On aika lähteä kiehtovasta Vologdasta. Suuntaan pikkubussilla luoteeseen kohti Petroskoita. Muutamia tunteja matkustettuamme alkaa vähän päästä näkyä kauniita pikkukyliä, jotka eivät ole joutuneet kehityksen kynsiin. Ohitamme järviä, jokia ja yllättäen myös ison laivan keskellä sisämaata. Kyse on Volgan-Itämeren vesitiestä, joka yhdistää Itämeren Kaspianmereen lukuisten järvien, jokien ja kanavien kautta.

Kun 540 kilometrin matkasta on ajettu 400, saavumme suurelle virralle. Lautta on juuri lähtenyt ja meidän on odotettava sen paluuta. Olemme Laatokan ja Äänisen yhdistävän Syvärin rannalla. Jokea en ole aiemmin nähnyt, mutta se on tuttu vanhempieni sotatarinoista. Näissä maisemissa isäni on vetänyt ”tapsia”, jotta sotilasjohdon hyökkäyskäskyt on saatu nopeasti perille, samalla kun sairaanhoitajaäitini on lohduttanut nukutuksesta herääviä nuoria miehiä, jotka kauhukseen huomaavat, että käskyjen toteuttaminen on vienyt heidän jalkansa.

Petroskoi tuntuu Vologdan vastakohdalta: missään ei näy kirkkoja mutta kaikkialla on neuvostokauden rakennuksia ja patsaita. Suuri joukko moskovalaisia nuoria tai muuten urheiluhenkisiä on tullut tänne päämääränään luontomatkailu Karjalan järvillä, joilla ja metsissä.

Tyylikkäässä vanhan talon kellariin tehdyssä kahvilassa arkkitehtuurin opiskelija vastustaa sotaa, mutta ei halua puhua siitä tarkemmin, koska asia herättää niin paljon ristiriitoja. Toisessa kahvilassa vastavalmistunut maisteri sanoo Venäjän menneen vain auttamaan Donbasin ihmisiä, jotka ovat kahdeksan vuotta ollut Ukrainan sodankäynnin kohteena. Hän seuraa ajankohtaisia tapahtumia televisiosta. Sanktiot hän on huomannut siinä, että elokuvateattereissa esitetään nyt vain venäläisiä filmejä. Instagramin toiminnan lakkaaminen oli yllättävää, mutta hän on alkanut nyt käyttää vastaavia venäläisiä palveluja.

Hostellissa viereisen pedin on vallannut moskovalainen fyysikko. Maksim on menossa harrastamaan ”ekstreem”urheilua leirille, jossa lasketaan koskia katamaraanilla. Hän ei ole koskaan käynyt ulkomailla, mutta hänelle riittää haastavia luontomatkailukohteita eri puolilla Venäjää. Maksim toteaa heti, että Ukrainan sota on rikos. Kaikki hänen lähipiirissään vastustavat sotaa. Mitään ei voi kuitenkaan tehdä, koska Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa.

Maksim seuraa useita eri näkemyksiä edustavia lehtiä. Hän tietää, ettei Ukrainan sota ole ainoa. Hänen mukaansa USA:n kädet ovat vielä enemmän veressä kuin Venäjän.

Viipuri

Lähden yöjunalla takaisin Pietariin. Neljän hengen ”kupeessa” on myös petroskoilainen yritysjohtaja. Hänellä on vaikeuksia, koska Länsi-Euroopasta ei voi enää tuoda merkkivaatteita. Hän ostaa nyt aikaisempaa enemmän tekstiilejä Turkista ja Kiinasta.

Vaihdan Pietarissa uuteen, Saksassa kehitettyyn Lastotshka (pääsky) -pakallisjunaan, jolla matka Viipuriin taittuu yhdessä tunnissa. Vastapäätä istuva nuori nainen on matkalla ohjaamaan lasten kesäleiriä. Irina hiljentää ääntään, kun alamme puhua sodasta. Hän vastustaa erityisoperaatiota, mutta hänen Etelä-Venäjällä asuvat vanhempansa hyväksyvät sen. Irina ja hänen poikaystävänsä ovat kuitenkin päättäneet lopettaa riitelyn asiasta vanhempiensa kanssa. He haluavat vain elää omaa normaalia elämäänsä sodasta huolimatta.

Viipurissa ei näy suomalaisia. Vanhakaupunki on sen sijaan täynnä venäläisiä turisteja. Länsieurooppalainen keskiaika kiinnostaa. Ehkä tämä on myös sellainen Euroopan matkojen korvike, jollainen Hanko oli ajoittain tsaarinaikana. Iso ulkomainos markkinoi uutta lähiötä, jonka nimi on Malaja Finlandija – Pieni Suomi.

Aktivistituttuni on viettämässä kesää Viipurin seudulla sijaitsevalla datshalla. Veran mukaan sota on masentanut hänen pietarilaisen aktivistiryhmänsä ja vienyt sen itseluottamuksen. Enää ei ole toimintaa – ei edes kokouksia. Tähän on vaikuttanut myös se, että suuri osa miesaktivisteista pakeni sodan alussa Georgiaan, koska he pelkäsivät liikekannallepanoa. Vaikka näkyvä toiminta sotaa vastaan on käytännössä mahdotonta, ympäristö- ja asumiskysymyksissä voi Veran mukaan edelleen toimia ja paikoin järjestää jopa mielenosoituksia ilman välittömiä tukahduttamistoimia ja ankaria rangaistuksia.

Veran vieraana on myös hänen pietarilainen ystävättärensä Sonja, joka opettaa kieliä sekä Venäjällä että Norjassa. Puhumme siitä, kuinka Venäjä alkaa muistuttaa USA:ta kaikkine sotineen. Sonjan elämää sanktiot ovat vaikuttaneet paljon, koska matkustaminen ja rahansiirto Norjasta on vaikeutunut. Hän ihmettelee, miksei yhdysvaltalaisille aseteta sanktioita ja heidän matkustamistaan vaikeuteta Jemenin sodan ja muiden aseellisten operaatioiden takia.

Olli Tammilehto